Sennuleirin 9. eli päätöstunti: toivetunnilla esteitä

Sennuleirin yhdeksäs ja samalla viimeinen ratsastus oli 1,5 tunnin toivetunti. Hinguin tietenkin hyppäämään, ja saimmekin kivasti vain viiden ratsukon ryhmän. Opettajakin oli vielä leirin lopuksi uusi. Ratsukseni olin onnistuneesti toivonut Stokkiksen, ja pääsimme hyppäämään kentällä. Toisen kerran ulkona siis tälle leiriä. Saman toivetunnin olivat valinneet myös tietysti Nora ja Kaisa. Stokkis lähti ensimmäistä kertaa suoraan tallista kanssani tunnille, joten oli jännä nähdä, miten se vaikuttaisi tamman liikkumiseen.

Verryttelyssä saimme ravata niin ympyröitä kuin jumppasarjalla olleita puomeja ja minikavaletteja. Opettaja pyysi lyhentämään ohjia useampaan kertaan (missä vaiheessa olen alkanut länkkäratsastajaksi?) ja toivoi Stokkikseen enemmän aktiivisuutta. Tamma tahtoikin olla paikoin hieman hidas, mutta uskoi kyllä, kun reippaasti pyysin. Yritin myös samalla huolehtia siitä, etten päästäisi ratsua valumaan kilometrin mittaiseksi, vaan löytäisin siitä sellaisen lyhyen ja pontevan etenemisen. Se nyt jäi vähän puolitiehen, kun pohkeeni ja käteni eivät ilmeisesti osaa tehdä yhteistyötä. Jumppasarjalla käytettiin kevyttä istuntaa, mikä löytyi kohtuullisesti. Pääosin Stokkis meni jumppasarjan hyvin kavioitaan nostellen, mutta pari kertaa oma ote hevoseen herpaantui, ja tamma pääsi löysäksi ja kompuroi siten hieman.

Verryttelyn jälkeen tulimme jumppasarjan kolmelle esteelle ravi- ja laukkalähestymisillä ja jatkoimme siitä toiselta pitkältä sivulta kääntäen kaksi estettä ympyrällä ylittäen. Paikoin rämmimme jumppasarjan esteitä, kun ravi saati laukka eivät olleet pontevia, mutta hiljalleen paransimme, kun annoin Stokkiksen tehdä osuutensa, mutta pysyin itse tuntumalla. Vasemmassa kierroksessa ympyrällä olleet kaksi estettä menivät ihan kohtuullisesti, mutta oikea kierros oli haastava. Jäin vieläkin yrittämään kääntämistä oikeassa ohjassa roikkumalla, mikä luonnollisesti ei toiminut, ei nyt eikä koskaan. Niinpä tie oli paikoin aika hirveä, ja Stokkis joutui rämpimään välin kolmellakin askeleella. Välillä tahdoin puolestaan unohtaa kääntämisen ensimmäisen esteen jälkeen, jolloin ratsu pääsi taas vähän reitiltä pois, ja väli kävi vähän vaikeaksi. Onneksi saimme kuitenkin asialliset suoritukset molempiin suuntiin, kun muistin ratsastaa rennommin.

Lopputunnin tulimmekin sitten jumppasarjan kolmea innarivälein ollutta pystyä ja askeleen päässä ollutta okseria oikeasta kierroksesta opettajan okseria aina hiljalleen korottaen. Viimeisenä korkeutena saimme Stokkiksen kanssa tulla okserin 90 sentin korkeudessa. Pystyt pysyivät samassa korkeudessa koko tehtävän ajan. Kommentiksi tuli myödätä kädellä paremmin, kun tahdoin jättää sen turhan paikoilleen. Lisäksi opettaja neuvoi olemaan menemättä liian paljon etukumaraan. Muutoin menomme oli ilmeisesti ihan toimivaa, kun suurempia korjauksia ei enää tullut. Stokkis alkoi vähän innostua ja yritti aina nostella itsenäisesti laukkoja, kun edeltävä ratsukko lähti tehtävälle. Jostain syystä se monesti nosti myös vasemman laukan, vaikka olimme oikeassa kierroksessa. Videoita katsoessa huomasin, että käteni oli edelleen okserihypyissä aika kiireinen palautumaan, vaikka kuinka koetin rauhoittaa sitä hypyissä. Pitäisi opetella jatkamaan hyppyä rauhassa hieman pidempään, niin en hätäilisi suoristumisen kanssa ennen aikojani. Pääosin jumppasarja kuitenkin meni hyvin, ja mukautumiseni okserille parani vähän toistojen myötä. 90 sentin este ei ihme kyllä näyttänyt suurelta, mutta jännitin sitä ilmeisesti sen verran, että ensimmäisellä yrityksellä toin Stokkiksen tehtävälle löysänä. Niinpä okserin ylitys oli hieman vetelä, ja saimme onneksi ottaa sen uusiksi. Toinen kierros meni jo sujuvammin, kun saatoin luottaa Stokkiksen menevän mutkattomasti, kunhan annoin sen liikkua. Harmikseni nämä hypyt eivät tulleet videolle.


Loppuraveissa Stokkis olikin taas herännyt kunnolla ja ravasi oikein tarmokkaasti. Se kuitenkin uskoi pidätteet ja rauhoittui nopeasti asialliseksi eikä enää kiirehtinyt. En jaksanut enää säätää kummemmin, vaan annoin Stokkikselle hieman ohjaa aina, kun se malttoi rauhassa venyttää sen perässä. Opettajan kommenttina oli, että menomme oli toimivaa. Kuulemma hän olisi voinut nostaa esteitä meille lisääkin, jos tamma ei olisi vaikuttanut hänen silmäänsä väsyneeltä. Sitä en kyllä ihmettele, sillä juoksihan Stokkis ainakin kahtena päivänä peräti neljä tuntia, tammaparka. Vieläkin sekä opettaja että minä jäimme kaipaamaan sitä, että olisin saanut viriteltyä Stokkiksen napakaksi vähän lyhyempänä. Se olisi vaatinut kunnon pohjetyötä, mihin en näemmä vielä pysty. Niin ja niiden ohjien pitoa järkevällä tuntumalla. Joka tapauksessa olin itse tyytyväinen tuntiin, vaikka olivathan tehtävät vähän yksitoikkoisia. Saimmepahan kuitenkin hypätä sentään toisen tunnin leirin aikana. Stokkiksesta aloin tykätä näillä estetunneilla, kun se vaikutti niin ihanan kiltiltä, että olisi kiipeillyt vaikka mistä, kunhan sen vain ohjasi oikeaan kohteeseen.

Tähän tuntiin sennuleiri sitten päättyi, ja viisi päivää hurahti taas nopeasti. Yleisfiilis leiristä jäi loppujen lopuksi plussalle, vaikka olin odottanut monipuolisempia tunteja. Nyt tosiaan menimme seitsemän koulutuntia (pääosin käynnissä ja ravissa) ja kaksi estetuntia. Kaipasin puomitunteja ja maastoesteitä tai ehkä ihan tavallista maastolenkkiäkin. Opetus oli tarkkaa ja vaativaa, ja alkutotuttelun jälkeen opin kestämään sitä. Leiriläiset olivat kivoja, ja oman poppoon kanssa on tietysti aina hauskaa. Testaamani ratsut Melvis, Pate, Stokkis ja Jäpä vaikuttivat kaikki oikein kelvollisilta tuntiratsuilta ja olivat käytökseltään moitteettomia. En kuullut muiltakaan ratsastajilta kummempia mutinoita ratsuista, joten sen pohjalta niistä muodostui hyvä kuva. Puitteet olivat ihan hyvät, mutta ikävää oli kuitenkin huomata, kuinka leirin aikaan pyörineet iltatunnit aiheuttivat sen, että osa ratsuista joutui painamaan jopa neljää tuntia päivässä. Onneksi hevoset pääsivät aina laitumelle tai tarhaan eivätkä joutuneet kököttämään karsinassaan ratsastuksia lukuun ottamatta kellon ympäri. Kaikkiallahan on aina niin jotain hyvää kuin jotain pahaakin. Tärkeintä on, että hevosten hyvinvoinnista pyritään silti huolehtimaan parhaan mukaan.

Videoista ja kuvista kiitos Jennille!