torstai 30. kesäkuuta 2011

Asettamista ja pyöreyden hakemista

Huhhuh, nimittäin melkoisen lämmin ratsastuskerta oli taas vuorossa. Kahden viikon tauon jälkeen pääsin taas katselemaan, mitä vanha tamma Helvi sanoo maailman menosta. Eipä muori kummempia tuumannut, oli vain piiloutunut hellettä katoksen suojaan.

Kuuman päivän takia pidin treenin kevyenä ja lyhyenä. Kentällä otin käynnissä ja ravissa asettamista ja takapään liikkeelle saantia aina sen verran, että se tuntui onnistuvan. Käynnissä homma lähti toimimaan oikeassa kierroksessa liki heti. Helvi rentoutui mukavasti, pyöristyi ja piti vielä takapään kohtuullisen helposti liikkeessä. Yritin varoa tällä kertaa sitä, etten hoputa sitä kipittämään. Vaikka polle toimi varsin kivasti, löysin itsestäni monta korjattavaa. Keskeisimpänä olivat yllättäen kädet: jos ne eivät yrittäneet kaivautua piiloon hevosen harjaan, lähtivät ne erkanemaan toisistaan. Olinkin aika pitkään taas sulkenut silmäni käsieni omalta elämältä.

Ravissa sai tehdä käyntiä paljon enemmän töitä. Alussa onnistuin vain saamaan Helvin huijaamaan onnetonta kuskia eli pyöristämään vain kaulaansa, kun takapää puolestaan jäi hiippailemaan. Sitten vauhtia pyytäessäni huomasin, kuinka tuntumani katoaa aina olemattomaksi, joten ei ihmekään, että tamma niinä hetkinä kadotti pienimmänkin pyöreyden. Lopulta oikeassa kierroksessa aloin saada pidettyä tuntuman ja asetukset parempana, jolloin Helvi palkitsi ja rentoutui paremmin unohtamatta takapäätä.

Vasen kierros olikin sitten hankala. Asetukset eivät tahtoneet mennä perille kunnolla, ja vauhtia ei löytynyt kuin muutaman askeleeen verran kerrallaan. Jos sainkin pyöreyttä, oli se sitä puijarointia eli takapään laahustamista. Käteni ja tuntuma olivat taas vähän hukkateillä, ja niiden yhdistelmä ilmeisesti aiheutti nämä epäonnistumiset.

Lyhyestä ratsastus hellepäivänä kaunis. Pitää nyt kuitenkin nauttia, viikonloppuna sitä ollaankin taas normaalimmassa Suomen kesäkelissä.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Pollen pinnan testailua

Oikeasti minun piti mennä illasta vain katsomaan tallin viimeistä tuntia. Mutta sitten kuulin, että tunnille on tulossa vain neljä ja ratsastustutun rohkaisemana kävin kinumassa hevosta. Pollehan sieltä irtosi, nimittäin Lore-ruuna. Intoani kasvatti entisestään se, että olin kuullut tunnin aiheena olevan esteitä.

Lorellahan olen hypännyt aiemmin kerran, ja siitä kerrasta jäi hyvä tunne. Tällä kertaa keskityttiin kuskin myötäämiseen kolmen esteen sarjan, jossa väliin mahtui yksi laukka-askel sekä yhden innarin ja laukka-askeleen päässä olleen toisen esteen muodostelmalla. Pitäisi varmaan opetella oikeat termit näille, mutta jospa noista jotain tajuaisi. Alkuverkoissa ravasimme ja laukkasimme maassa olleiden puomien yli. Opettajalta tuli tässä vaiheessa kommenttia siitä, että myötäämisen aikana ei tule päästää tuntumaa kuitenkaan pois. Muuten homma meni meiltä kivasti, ja olin tyytyväinen oman katseen pysymiseen menosuunnassa.

Tämän jälkeen siirryimme hyppelemään sarjaa, joka oli alussa kokonaan ristikkona, lopussa vissiin toka ja kolmas pystynä, korkeutta maksimissaan 50 senttiä. Opettaja ohjeisti ottamaan ensimmäiselle esteelle automaattimyötäyksen eli annetaan kohtuudella se, mitä hevonen pyytää. Toiselle piti olla pieni myötäys ja kolmannelle pitkä myötäys harjan puoliväliin. Myötäykset ja katse onnistuivat hienosti, mutta toin Loren alussa liian pitkänä ensimmäiseen hyppyyn, jolloin se oli lähinnä veltto lässähdys kuin varsinainen ponnistus. Opettaja ohjeisti ratsastamaan kunnolla loppuun asti ennen estettä. Yritin sitten muistaa tämän enkä vain ajatella jo hyppyä. Paransimmekin Loren kanssa hieman menoa, mutta toki hiomista olisi riittänyt.

Tämän jälkeen siirryttiin kahden esteen innarille sekä laukka-askeleen päässä olleelle kolmannelle esteelle. Ennen ensimmäistä innaria oli puomi avustamassa sopivaa kohtaa, mutta siitä huolimatta päästin kahteen otteeseen Loren hyppäämään ihan oman mielensä mukaan eli vähän turhan kaukaa. Lisäksi olin itse ihan omissa ajatuksissani, sillä hyppelin ihan omaan tahtiini mukana. Ei ollut kovin kaunista katseltavaa. Kysyin sitten opettajalta ohjetta, ja ohjeena oli edelleen ratsastaa loppuun asti ja pidättää hevosta, ettei se tee omaa ennakkoratkaisua. Hain sitten vähän sujuvampaa laukkaa ja yritin muistaa ratsastaa koko matkan. Homma parani hieman, mutta kylläpä tajuamisessa kesti taas turhan kauan.

Lopuksi molemmat esteryhmät hypättiin yhteen putkeen. Hyppelyt alkoivat innarista ja toisena tuli sarja. Sarjassa ei tapahtunut muutoksia, mutta yksittäinen pysty innarin jälkeen muuttui okseriksi. Korkein este taisi olla ehkä 65 tai 70. Ensimmäinen kierros oli sitä luokkaa, että parempi olisi ollut jättää hyppäämättä. Innarista lähtien tyrin ja koko loppuradan katsoin hyppypaikat ihan väärin ja hyppelimme hevosen kanssa eri aikaan. Siitä kuitenkin vähän iloa, että eriaikaisuudesta huolimatta en jäänyt hevosen suuhun kiinni. Lisäksi Lore hyppäsi kiltisti, vaikka se tunnetusti ärsyyntyy kuskin virheistä. Virheitä tuli niin paljon, etten voinut muuta tehdä kuin huudella kesken rataa soria ja nauraa päälle. Olisi tietenkin voinut valita sen keskittymisen tuon sijaan, mutta sehän olisi ollut jo melkoista osaamista.

Toiselle kierrokselle lähtiessä tajusin ottaa laukkaa vähän sujuvammaksi, mutta silti ratsastaa ensimmäiselle esteelle asti paremmin. Kas kummaa, sekä kuski että hevonen hyppäsivät yhtä aikaa ja paljon paremmasta paikasta. Keskittyminen kannattaa. Koska ensimmäinen innari ylittyi järkevästi, ei toinenkaan tuottanut ongelmaa ja okserikin ylittyi siinä samalla nätisti. Kaarre sarjalle, vähän laukkaa siinä eteen ja sarjakin hurahti muitta mutkitta. Tuntui hyvältä parantaa alun rämpimistä siedettävälle tasolle.

Lopuksi saimme ottaa vielä sarjan. Keskittymistä riitti vielä tällekin kertaa, joten opettajalta tuli kehuna menon olleen tasaista ja sujuvaa. Mikäs siinä, kun antaa hevosen hoitaa oman osuutensa ja muistaa ennen kaikkea itsekin olla menossa oikein mukana. Mutta jotenkin löydän itseni ainakin alussa jostain automaattimaailmasta, jossa kuvittelen hevosen tekevän kaiken työn, kunhan vain suunnilleen kerron sille, missä se hypättävä este on.

Opettajalta tuli vielä kannustavaa palautetta siitä, että homma sujui, kun mentiin hyvää laukkaa. Hän myös kehui Lorea siitä, että se oli käyttäytynyt tosi nätisti niinä hetkinä, kun kuski kämmi melkoisesti. Onneksi ruunan pinna oli pitkä, sillä sille oli etenkin alussa tarvetta. Oli kuitenkin tosi mukava tunti, sillä tällä kertaa ei edes kummemmin jännittänyt. Lore on kuitenkin mukavan rehellinen hevonen ja ehkä, paino tällä sanalla, alan hiljalleen muistaa, että olemalla itsekin mukana, homma sujuu vähän paremmin. Enpä pistä pahakseni vieläkään, jos pääsen muulloinkin hyppelemään Lorella.

Väistöjä vinksallaan

Hilpaisin tälläkin kertaa jo aamusta tallille. Tuloni sattui sopivasti, sillä aamutallia tehnyt oli juuri viemässä ensimmäisiä heppoja ulos. Verona oli vielä karsinassa odottamassa vuoroaan, joten nappasin sen siitä mukaani.

Treeniaiheeksi valitsin pohkeenväistön. Lähdin väistöön aina pitkän sivun alusta toista pitkää sivua kohti mennen. Muutamat ensimmäiset väistöt eivät lähteneet oikein mitenkään. Verona kulki tyynesti suoraan, ja minä ihmettelin pitkät tovit, mitä teen väärin. Lopulta aloin kiinnittää tarkemmin huomiota puolipidätteiden läpimenoon ja vartioimaan, ettei hevonen luiskahda ulkopuolelta karkuun. Näillä konsteilla sain käynnissä väistön oikealle sujumaan ihan ok, mutta vasemmalle oli takkuista menoa. Huomasin taas, kuinka paino valuu enemmän väistättävän pohkeen puolelle, jolloin vinksahdan selässä muutenkin kummalliseen asentoon. Verona kuitenkin alun hankaluuden jälkeen yritti kiltisti ymmärtää pyyntöjä, vaikka itseä tuskastutti tuottaa hevoselle enemmän päänvaivaa kehnolla istunnalla.

Ravissa hurauttelimme taas ilman mitään väistötuloksia muutamat kerrat ennen kuin ymmärsin hidastaa menoa sen verran, että saan avut selvästi tehtyä. Melkoisesti sain tosin vahtia etenkin ulkopuolta, sillä muutoin väistö katosi, ja tamma humputteli löysän ulkopuolen kautta omille teilleen. Pätkittäin sain ravissakin hyviä väistöhetkiä, mutta kyllähän se vain oli käyntiä vaikeampaa. Tässä kohti on hyvä väittää, että jos vain tekisin asiat jo käynnistä alkaen selvästi läpi, ei toisessakaan askellajissa saman tehtävän tekeminen olisi niin vaikeaa.

Väistötreenien jälkeen oli vuorossa jälleen laukka, jossa tavoitteena oli taas keskittyä omaan istuntaan ja rentouteen. Tällä kertaa onnistuin nostamaan laukan heti ensimmäisellä yrityksellä. Oikeassa kierroksessa tamma laukkasi ihan rauhallisesti ja oli mukavan hallittavissa. Keskityin hokemaan itselle sitä, että istu rennosti, älä nojaa eteen. Muutamina hetkinä sain istuntaa kasaan, toisena hetkenä se taas levisi käsiin. Lisää treeniä siis. Vasemmassa kierroksessa tamma meni vauhdikkaammin, mutta kuitenkin kohtuullisesti kuulolla pysyen. Reippaammassa menossa istuntani ei halunnut pysyä oikein mitenkään matkassa, mikä harmitti suuresti. Lisäksi viime kerralta tuttua sisäpuolelle valumista tapahtui taas ilman, että juuri pystyin sitä korjaamaan. Suurin onnistumiseni oli siinä, että rohkenin laukata molempiin suuntiin pitkät sivut. Jotain vaihtelua sille ainaiselle pääty-ympyrälle.

Sellaista tällä kertaa. Mitään suuria ahaa- tai jes-elämyksiä ei tullut, mutta laukka sai jälleen hyvälle mielelle. Toivottavasti tamma ei ole rauhoittunut vain kesän takia, sillä jatkaisin mieluusti näitä laukkaharjoituksia edelleenkin.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Laukkaa!

Koska luvassa oli lämpimämpi päivä, suuntasin ratsastamaan Veronan jo aamupäivästä. Polle oli laitumella ahmimassa ruohoa ja samalla miljoonien ötököiden buffettina. Tamma lähti ehkä tästä johtuen kiltisti laitumelta mukaan ja näytti aika tyytyväiseltä saadessaan levätä hetken viileässä tallilla itikoilta suojassa.

Verona oli omistajan mukaan käyttäytynyt laukatessa jo pidemmän tovin asiallisesti. Niinpä ajatus laukan kokeilemisesta kutkutteli mielessä. Päätin kuitenkin ensin treenata pidätteitä ja pohkeita siirtymisten avulla. Kuviona oli käynti-seis-käynti sekä käynti-ravi-käynti. Lisäksi pyörittelin ympyröitä asetuksia haeskellen käynnissä ja ravissa.

Käynti-seis-käyntikuviossa pysähtymiset sujuivat aika mukavasti. Olin jo ennen treenin aloittamista hokenut itselle, että muista pidättää ja hellittää vuorotellen, mikä ilmeisesti auttoi tässä. Pysähdyksistä käyntiin siirtymiset olisivat saaneet olla alusta asti vähän reippaampia. Hieman sain tätä parannettua, mutta sellainen kunnon aktiivisuus jäi puuttumaan. Olisi ilmeisesti pitänyt viritellä käynti ennen pysähtymistä vähän virtaisammaksi, jotta pysähdyksessäkin hevosella olisi ollut odotus liikkeelle lähdöstä, ei paikalleen jämähtämisestä.

Käynti-ravi-käyntikuviossa ravit nousivat mukavasti käynnistä, joten siinä ei ollut ongelmaa. Yllätyksenä ei taida tulla se, että enemmän päänvaivaa tuottivat siirtymiset ravista käyntiin. Yritin ajatuksella tuoda hevosta hitaampaan raviin ennen käyntiin siirtymistä, mutta tästäkin huolimatta siirtymä meni vähän hiipimiseksi. Liekö pidätteet olleet sitten kehnot vai mikä, mutta kauheasti parannusta ei tässä asiassa saatu.

Kun olin aikana tahkonnut näitä siirtymiä, rohkaisin itseni kokeilemaan sitä laukkaa. Ei muuta kuin pääty-ympyrälle ja laukka-avut. Tamma tulkitsi apuni jälleen kerran ravipyynnöksi enkä enää yhtään tajua, mitä ihmettä teen väärin. Verona kuitenkin ravia niin vauhdikasta ravia, että uskallan väittää sen tajunneen minun pyytäneen laukkaa. Olisiko se syy sitten istunnassa? Jännitän vielä nostoa, joten silloin istuntani myös jäykistyy ja antaa ihan eri avun kuin pohkeet. Pitääpä miettiä tätä seuraavalla kerralla.

Sain kuitenkin toisen noston tehtyä tammalle täysin selvästi, ja niin se oikea laukka nousi. Kuskin leuka laahasi maneesin pohjaa myöten, sillä tamma laukkasi rennon rauhallisesti vailla mitään päätöntä kiihdyttelyä. Uskalsin humputella laukkaa useampia pääty-ympyröitä ja samalla huomata, kuinka isoa tamman laukka on ja kuinka istuntani ei vain oikein olla siinä mukana. Lisää treeniä siis. Vasemmalle laukka nousi vauhdikkaammin, mutta siltikin siten, että tamma oli hyppysissä ja muisti aivan hyvin, että kuskia pitää kuunnella. Olin ihan fiiliksissä, sillä muistin hengittää ja samalla huomata, kuinka oma rentous heijastuu heti hevoseen. Vasemmassa kierroksessa ongelmana oli puskeminen, jota en näiden muutaman kierroksen jälkeen saanut kuriin enkä oikeastaan ehtinyt edes ajatella. Halusin vain hakea itselleni hyvän, rennon tunteen laukassa ja uskaltaa luottaa siihen, ettei tamma saa sätkyä ja lähde kiihdyttelemään oman mielensä mukaan. Eikä se polle lähtenyt, vaan laukkasi hyppysissä pysyen ja varsin iloinen kuski selässään.

Tästä ratsastelusta jäi varsin hyvä mieli juuri tuosta laukkaamisesta. Olihan se jo aika, että pääsemme enemmän kuin yhden ympyrän kyseisessä askellajissa. Nyt täytyy vain rohjeta ottamaan laukkaa aina vähän enemmän ja treenata siinä kuulolla pysymistä sekä omaa istuntaa. Ehdin jo haaveilla siitä, että pääsisin treenaamaan istuntaa liinassa. Eipähän itsellä tarvitsisi keskittyä ohjaamiseen, vaan voisi ajatuksen kanssa hakea hyvää istuntaa, joka antaisi hevosen tehdä työnsä rennosti.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Estekurssin päivä 3: tarttuiko oppia mukaan?

Estekurssi loppui, höh. Ensinnäkin on pakko sanoa, että oli kyllä viimeisen päälle antoisa kurssi. Vaikka ratsastusta olikin vain tunti, ehti siinä neljän ratsukon kokoonpanolla yllättävän paljon. Lisäksi puolen tunnin teoria esteitä kasatessa auttoi suuntaamaan ajatuksia edessä olevaan tuntiin.

Olen myös niin tyytyväinen, että uskalsin kukistaa ne pelon ja jännityksen myllerrykset ja mennä kurssin Peralla. Tämä kurssi todisti jälleen kerran sen, että Pera on esteillä kuin kotonaan. Kaikista antoisin tunne oli se, kun tajusin olevani Peran kanssa samassa hetkessä. Tänään ei tullut kertaakaan sitä ajatusta, että hyppääköhän hevonen vai ei. Tänään uskalsin viimein ratsastaa ja ennen kaikkea luottaa siihen, että jos minä olen menossa, on hevonen kanssani.





Tässä taas jonkinlainen töherrys radasta. Ei ollut ihan noin hurjia kurveja, mutta olen ihan lahjaton tässä radan mallintamisessa kunnon kuvaksi. Tänään tosiaan aiheena oli olla vähän kuin kisoissa eli tutustua rataan, verkata ja sitten hypätä rata. Rataan tutustuttiin opettajan johdolla. Itselle jäi tärkeimpänä mieleen kävellä rata juuri siten, kun sen aikoo hypätä. Ei kannata oikoa, vaan mennä ajatuksen kanssa. Opettajan johdolla myös laskeskelimme laukkamäärät kakkosen ja kolmosen sekä viitosen ja kuutosen väliin. Molempiin sopiva määrä oli viisi hyvällä vauhdilla ja varasuunnitelmana kuusi. Verkassa hyppäsimme kolmosta ja seiskaa. Meninpä siinä sukeltamaan kerran, mutta kaikeksi onneksi sain moitittua siitä itseäni niin, etten moista virhettä enää tunnin aikana toistanut. Verkka meni muuten hyvin, joten sitten päästiinkin radan kimppuun. Ehdimme hypätä sen kaikeksi onneksi kahdesti. Korkein este oli jälleen se 70 senttiä, muut olivat siinä 60 sentin tuntumassa.

Ensimmäisen kierroksen aloitin kerrankin ajatuksella. Pyöräytin päätyyn ympyrän, jonka aikana testasin kaasun ja jarrun, jotka molemmat olivat Peran mukana. Siitä sitten ykköselle, joka ylitettiin sutjakasti. Kakkosen ja kolmosen väliin lipsahti kuusi askelta, mikä ei ollut oikein hyvä. Tultiin vähän turhan lähelle kolmosta. Nelossarjalle sain hyvän lähestymisen ja ongelmitta yli. Laukka piti vaihtaa ravin kautta, mutta matka jatkui siitä hyvin viitoselle. Olin tosi tyytyväinen siihen, kuinka jätin viitosen ajattelun oikeaan aikaan ja keskityin jo kuutoseen. Näin ollen tie oli hyvä. Mutta sitten oli taas liikaa matkaa seiskalle, ja unohdin ratsastaa, jolloin vauhti vähän hiipui. Sitten taas heräsin, jolloin kasi ja ysi ylittyivät vaivatta. Ensimmäinen kierros pulkassa, ja opettajalla ja minulla sama miete: muuten hyvä, mutta hetkelliset vauhdin puuttumiset tulisi korjata seuraavalla kierroksella.

Toiselle kierrokselle lähdimme laukkaamalla harja ja letti hulmuten pitkän sivun ja ottamalla sopivasti kiinni kaarteessa. Mielessäni pyöri vain se, että nyt on uskallettava antaa mennä ja ennen kaikkea luotettava hevoseen. Kolmas kerta sanoi kliseisesti toden: menimme Peran kanssa yhden parhaimmista radoistamme ikinä. Kaikkia laukanvaihtoja ei tullut, mutta muuten sekä minä että opettaja olimme älyttömän tyytyväisiä rataan. Kaikki oli niin helppoa, kun uskalsin hevosen antaa laukata ja muistin itse tuoda hevosen esteelle järkevästi. Tehtävänjako oli niin selvä eikä minulla tai Peralla ollut epäilystä siitä, tekeekö toinen osuutensa. Kaikki oli niin vaivatonta, helppoa ja mukavaa.

Tämä rata oli kerrassaan huippu nimenomaan onnistumisen, vaivattomuuden ja uskaltamisen tunteiden takia. Melkoista hehkuttamista, mutta tämä kerta ansaitsee sen. Viimeksi olen nauttinut esteiden hyppäämisestä Peralla näin paljon liki kolme vuotta sitten. Joten nyt on aika hehkuttaa onnistumista ja painaa mieleen ne asiat, jotka sen mahdollistivat. Opeteltavaa on vielä, mutta olen iloinen siitä, että istuntani, myötäämiseni ja katseeni parantuivat pelkästään kolmen päivän aikana jo melkoisesti parempaan suuntaan. Tästä on vallan mainio jatkaa eteenpäin. Kiitokset mahtavalle kurssiporukalle, opettajalle sekä tietenkin moninkertaiset rapsutukset Perillus-herralle.

Vähän väistöjä, aavistus asetuksia

Tänään vähän kuin lämmittelynä ennen estekurssin viimeistä kertaa kävin ratsastamassa Veronan. Keli oli edelleen ihastuttavan sateinen, mutta onneksi se oli hyvin minimaalista tihuuttamista, sillä estevalkan takia olimme kentällä. Se tosin oli paikoin melkoisen upottava, mutta kyllä siinä käynnissä ja ravissakin suunnilleen pystyi menemään.

Treeniaiheeksi otin kevyesti kertaillen aikaisemmalta tunnilta tutun pohkeenväistöä uralta pois, suoraan ja pohkeenväistöllä takaisin uralla sekä huolelliset kulmat. Pohkeenväistöä tein vähän sulkutaivutusta ajatellen eli pidin asetuksen väistön suuntaan ja koetin saada takapään liikkumaan vähän etupäätä edempänä. Verona liikkui mukavasti käynnissä itse, joten sain keskittyä tekemään hyvät puolipidätteet ja vasta niiden jälkeen pyytämään väistöä. Niinä kertoina, kun sain tehtyä pidätteen oikein ja istuin järkevästi, olivat väistöt aika mukavia eikä niissä ollut sen kummempia ongelmia. Muutamina kertoina tosin ratsastin puolipidätteen sinnepäin, jolloin Veronalle tuli vähän yllätyksenä kuskin pyyntö. Luulisi, että tiedottamista toisinaan töissä tekevänä sitä osaisi tehdä myös vapaa-ajalla, mutta näemmä ei. Taas yksi asia, johon kiinnittää tarkempaa huomiota.

Kulmissa huomasin taas, että olin jäämässä matkustajaksi. Jälleen sain ajatuksella huolehtia puolipidätteen ja asettamisen tekemisestä. Tykkään liikaa näemmä unohtua matkustajaksi ja olettaa, että kyllähän se hevonen juuri parhaillaan lukee ajatuksiani ja toteuttaa ne sitä mukaa. Vasen kierros tahtoi olla taas tihkaampi emmekä me oikeassakaan nyt kauheasti loistaneet. Sellaisia kelvollisia kulmia saimme tehtyä, muutaman ehkä ihan kivan. Ajattelin syyttää epäonnistumisesta vähemmän yllättävää asiaa eli ulko-ohjan puuttunutta tukea ja sisäjalan toimimattomuutta.

Ravissa pyörittelin ympyröitä siellä, missä kentän kunto sen antoi myöten. Ravi oli mukavan letkeää, joskin olisi ehkä saanut olla tarmokkaampaa. Alussa tamma kokeili luikerrella mielensä mukaan, mutta sillä pikkuriikkisellä keskittymiskyvylläni sain ratsuani vähän paremmin kuulolle. Yllättäen tajusin myös ajatella ulko-ohjaa, jolloin tamma asettui vähän paremmin ja jopa rentoutui hetkittäin.

Loppuun oli vielä pakko vähän katsoa, josko ne asetukset lähtisivät paremmin. Kentälle oli saapunut toinen ratsastaja opettajansa kanssa, ja häikäilemättä matkin heiltä ulos asettamisen ympyrällä. Vasempaan kierrokseen ulos asettaminen ei tuottanut oikeastaan mitään ongelmaa, ja kuskikin muisti olla roikkumatta kummassakaan ohjassa ja keskittyä pitämään hyvän tuntuman. Oikeaan kierrokseen sen sijaan sai tehdä kerta toisen jälkeen korjauksia. Oli kuitenkin mukava tunne, kun vasta-asetusten jälkeen pyöräytin vielä muutamat ympyrät myötäasetuksessa. Kumman helposti tamma otti asetuksen vastaan eikä pyrkinyt siitä pois. Pyöreyttäkin löytyi hiukan, joten tähän oli mainio päättää tunti.

Haaveilin taas siitä, että saisin ratsastusta säännöllisen epäsäännöllisesti edes videoitua. Saisinpahan ulvoa häpeästä, mutta ehkä samalla saada uutta ajatusta siitä, miten asioita voisi korjata. Ja vielä kun olisi joku joka kerta kentän laidalla huutelemassa neuvoja. Ehkä sitä sitten kehittyisi?

Huomasin tässä vasta, että ensi kuussa tulee viisi vuotta täyteen siitä, kun aloitin ratsastuksen säännöllisesti. Silloin tunneille mennessäni pysyin kaikissa askellajeissa kyydissä ja olin juuri ja juuri muutaman kerran ylittänyt maahan upotettuja ristikoita. Eli aika peruslukemista aloitettiin. On kuitenkin pakko myöntää, että joskus tunneilla iskee kauhea epätoivo, kun muut menevät niin näppärästi ratsuillaan. Niinä kertoina yritän hokea, että he ovat ratsastaneet monta vuotta enemmän kuin minä, ja useimmat ihan lapsesta saakka. Mutta mitä viiden vuoden säännöllisen ratsastuksen jälkeen tulisi suunnilleen osata? Valaiskaapa minua tämän asian suhteen. Ymmärrän toki, että jokainen oppii omassa tahdissaan, mutta saatte nyt vapaasti leikkiä ratsastuksen asiantuntijoita ja antaa minulle jotain näkemystä asiasta.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Estekurssin päivä 2: vauhdin hallinta

Estekurssin toisena päivänä kipusin jälleen pikkuisen jännäten Peran kyytiin. Polle oli kuitenkin ollut jo aikaisemmalla tunnilla, joten se kulki ihan kivasti. Itse asiasssa alusta asti Pera liikkui oikein hienosti itse. Tälle tunnille opettaja oli suunnitellut meille erilaisia hyppyjä. Mukaan mahtui trippeli, kaareva linja, sarja ja olikohan se viimeinen nyt vielä suhteutettu väli. Nämä oikeat termit tahtovat mennä minulta pahasti ohitse.

Kilometripostausta välttäen kirjaan ylös kokonaisen hypätyn radan, joka totta kai sisälsi tunnin aikana harjoitellut tehtävät. Olen vähintään yhtä onneton aina selittämään rataa kuin havannollistamaan sitä omalla piirrosvärkkäyksellä. Tässä kuitenkin jotain hahmotelmaa, vaikka ei rata ihan noin sumpussa ollut. Tänään korkein este taisi olla tuon trippelin kolmas puomi, joka oli siinä 70 sentissä. Muuten taidettiin mennä siinä 60 sentin tuntumassa.

Askelmääriksi tuli sellaiset ohjeet, että kakkos- ja kolmosesteiden väliin oli tarkoitus pistää neljä askelta, nelosen ja vitosen väliin viisi ja ysin ja kympin väliin luonnollisesti vain yksi. Askelmäärissä ei onneksi ollut pahemmin säädettävää enää radalla, mutta alussa kakkosen ja kolmosen väli harjoitellessa pistin aina viittä, vaikka neljällä piti päästä.

Radalle lähtiessä tein heti hölmön virheen. Olin odotellut omaa vuoroani jo hetken, mutta silti en malttanut testata laukkaa ennen kuin suuntasin jo ykkösesteelle. Pera oli ymmärrettävästi lepäillyt odotteluajan, joten laukka ei lähtenytkään ihan niin sutjakasti. Tämä moka seurasi koko radan mukana. Ykkönen ylittyi, mutta laukka ei vaihtunut. Ravin kautta kakkosen ja kolmosen suuntaan ja ihmeen kaupalla saimme vauhdin siihen vaadittuun neljään askeleeseen. Neloselle tuli töksähtävä hyppy eikä viitonen paljon siitä komistunut. Kuutoselle johtanut kaarre hyydytti menon, mutta Pera teki ratkaisun ja kiihdytti itse eteenpäin, joten yli mentiin. Kuutosen jälkeen kuski siirtyi matkustajaksi, jolloin trippelille eli seiskalle tultaessa tultiin ihan liian lähelle hyvin hitaasti, mutta Pera kohteliaana herrana hyppäsi kuitenkin. Kuski viitsinyt herätä muuten kuin ohjaamaan viimeiselle esteelle, joten läheltä tuli sekin hypätty ja samoin hitaasti.

Ensimmäisen kierroksen suurin ongelma oli siis se, etten tajunnut korjata laukkaa reippaammaksi oikeastaan missään vaiheessa. Tuudittaudun vieläkin siihen, että kun laukka on rauhallista, on meno turvallisempaa. Mutta yllättäen hevonen voi kieltää hitaammassakin vauhdissa ja ehkä jopa siksi, että sen on vaikeampi hypätä sellaisella tahdilla. Olin kuitenkin tässä tyytyväinen siihen, että pysyin hypyissä valtaosan ajasta vaivatta mukana. Tunsin hyvin, milloin Pera oli lähdössä hyppyyn ja milloin taas hevonen ratkaisi tilanteen lisäaskeleella. Katse pysyi myös mielestäni suurimman osan ajasta menosuunnassa. Tästä kierroksesta Pera ansaitsi suuret kehut, sillä se kesti kuskin huonot ratkaisun ja päätti aina kuitenkin hypätä esteen.

Opettaja sitten vähän läksytti vauhdin puutteesta ja sanoi ongelmien johtuneen juuri siitä. Toiselle kierrokselle lähtiessä muistin testata kaasun, joka Perasta löytyi ihan mainiosti. Tällä kertaa homma lähti sujumaan heti paljon paremmin, vaikka ihan nappiin ei hommaa saatu. Ongelmat taisivat tulla neloselle ja seiskalle. Jäin itse vähän kyttäämään nelosta, jolloin tultiin liian lähelle. Seiskalle oli puolestaan sen verran matkaa, että jäin taas haaveilemaan, jolloin vauhti pääsi sammumaan. Pera kuitenkin jatkoi sen hypyn jälkeen hienosti eteenpäin. Kaikista tyytyväisin olin radan kahteen viimeiseen hyppyyn. Seiskalle tehdyn mokan jälkeen heräsin ja muistin jopa ratsastaa. Pera selvästi ilahtui asiasta, sillä kaksi viimeistä estettä ylittyi reippaan mutkattomasti ja laukkakin saatiin vaihtumaan oikein. Ja herrahan sai taas valtaisat rapsutukset kiitolliselta kuskilta.

Opettajan kommenttina tuli nyt se, että vaikka muutama liian lähelle tullut hyppy mahtuikin mukaan, liikkui hevonen niiden jälkeen aina silti aktiivisesti eteenpäin. Eli tempo pysyi, vaikka muutamia virhearvioita esteille tultaessa tapahtui. Opettaja oli kuitenkin suoritukseemme tyytyväinen, joten tämän tunnin hyppelyt päättyivät sitten siihen. Tyytyväinen kuski ja toivottavasti myös hyvälle tuulelle jäänyt polle.

Tämän tunnin keskeisimmät korjaustarpeet olivat siis vauhdin hallinnassa. En tajua, miksi jään aina matkustelemaan, kun pitäisi muistaa ratsastaa. Ilmeisesti keskittymiskykyni ei riitä paria estettä kauemmas. Pari katsemokaakin tein, mutta korjasin ne aika nopeasti pois. Tunnista annan suurimmat pisteet Peralle kuskin sietämisestä ja muutoin oikein hyvästä hyppymotivaatiosta. Tänään hitailla lähestymisillä oli havaittavissa pientä kiemurtelua, mutta muistin jopa pitää pohkeet lähellä, jolloin hevonen teki pyydetysti ja ylitti esteen. Itselle myönnän pisteet istunnan toimivuudesta sekä katseen pysymisestä valtaosan ajasta menosuunnassa. Tänään ei sydänkään ollut ihan niin villinä kuin eilen. Täytyy painaa näitä onnistumisia mieleen, sillä näiden avulla kaltaiseni arempi ratsastaja uskaltaa taas vähän nauttia hyppäämisestä.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Estekurssin päivä 1: myötäys ja istunta

Kolmipäiväinen estekurssi starttasi sateisena maanantaina. Onneksi talli oli tänään tuntien osalta kiinni, joten saimme paeta maneesiin. Pollekseni olin valinnut pienistä epäröinneistä huolimatta Peran, tuon entisen, mutta sitäkin ehdottomimman estepollesuosikkini.

Tallista maneesiin kävellessä pihalla oli Peran mielestä ihan hirveän pelottavat kärryt. Kun niistä käännyttiin pois ja jossain rasahti, piti varalta ottaa pari raviaskelta karkuun. Polle myös puhisi siihen malliin kuin olisi ollut suurtakin petoa tuijottamassa. Maneesissa polle vähän rauhoittui, ja käveleskelimme rauhassa. Mutta eipä aikaakaan, kun oviaukossa paukahti, ja Pera hyppäsi käynnistä laukkaan. Kerrankin oli tähdet oikeassa asennossa, sillä nytkähdin vain vähän taakse eikä putoamisesta ollut pelkoakaan. Polle myös palasi käyntiin nopeasti, mutta kyttäsi loppuajan ovipäätyä senkin edestä. Näiden pienten jännitysmomenttien takia varmaan päihitin monet synnyttävät äidit hengitysharjoituksillani.

Kurssilla oli tosiaan lisäkseni kolme muuta ratsukkoa, joten ehdimme tunnissa hypätä todella paljon. Pariin otteeseen olin jo varma, että tunti loppuisi, mutta aina ehdittiin ottaa uusi tehtävä. Jos nyt oikein muistan, hyppelimme seuraavasti: kahden esteen suora, väliin kuusi, viisi ja sitten seitsemän askelta. Tämän jälkeen kolmen jumppasarja, väleihin aina yksi laukka, laukanvaihtoja kahden lävistäjillä olleen esteen kanssa ja sitten rata kahteen kertaan sekä vielä kertauksena siitä pätkä. Toistoja aina yhdellä tehtävällä saatiin siis mukavasti.

Kilometripostausta välttääkseni kirjoittelen ylös keskeisimmät kohdat, joissa tuli korjaamisen tarvetta ja myös onnistumisia. Aloitetaan siis jumppasarjalla, jossa oli ristikko, pysty ja okseri. Alussa pääsimme Peran kanssa muitta mutkitta esteiden yli. Laukka oli hallittua, reitti selvä, ja molemmat tiesivät, milloin hypätään. Sitten esteet nousivat ihan hieman, ehkä siihen 60-70 senttiin. Opettajan korjausohjeena tuli myödätä harjaa myöten enemmän ja olla suoristautumatta liian aikaisin. Eli samat ongelmat kuin aikaisemminkin. Yritin sitten tsempata myötäyksessä ja vähän onnistuinkin. Opettaja kuitenkin pyysi vielä ottamaan ristikon jälkeen harjasta edempää kiinni, jotta oppisin käden oikeaa paikkaa. Se auttoikin aika paljon, kun huomasin vielä, että oma istunta oikeastaan parani käden myödätessä selvemmin.

Suoristautumista sain muutamia kertoja kuriin, mutta tuohon saisin vielä kiinnittää huomiota. Lopulta pysty taisi nousta siihen 70 tai 75 senttiin ja okseri puolestaan minulle hurjaan 80 senttiin. Mutta mitään uutta ongelmaa ei ilmaantunut, päinvastoin. Pysyin kyydissä aika vaivatta, ja Pera hyppäsi muitta mutkitta. Mukavan tasaista ja oikeastaan siis kivaa. Olin tosi tyytyväinen siihen, ettei tuo 80 sentin este saanut istuntaani leviämään, vaan se ylittyi siinä, missä alun ristikkokin. Jes!

Lävistäjillä olleet laukanvaihtoesteet vaativat vähän miettimistä. Ensimmäisenä este hypättiin oikealta tavoitteena vaihtaa laukka vasempaan. Esteenä oli portilla varustettu pysty, jonka Pera hyppäsi kauempaa kuin olin ajatellut. En onneksi rytkähdellyt hypyssä kummemmin, mutta olin auttamatta jäljessä johtamisen kanssa. Laukka siis jäi vaihtumatta, mutta kiitos kaarteen ja kuskin jonkinlaisen laukanvaihtoyrittämisen, saatiin laukka vaihtumaan siirtymättä raviin. Toisella kierroksella saatiinkin laukka vaihtumaan jo esteellä. Vasemmasta kierroksesta oikeaan laukkaan vaihtaen taidettiin saada onnistumaan kerralla. Kumma homma, miten unohdan olla ajoissa tiedottamassa hevoselle, mihin mennään. Perahan on oikeasti hyvin näppärä vaihtamaan, joten kuskin tarvitsisi vain pysyä itse ajantasalla, jolloin homma sujuisi.

Sitten hypättiin rata ja vielä uusintaa vaatinut pätkä. Ratahan meni siten, että ensin jumppasarja, siitä kahden esteen suora kuudella laukassa ja siitä ensin vasemmassa kierroksessa lävistäjän este ja laukka oikeasti ja siitä vielä toinen lävistäjäeste ja laukka vasemmaksi. Jumppasarja meillä meni ongelmitta, mutta kahden esteen suora hurautettiin viidellä. Siitä tulikin sitten hirveä kaarre lävistäjäesteelle (kuski jäi matkustajaksi) eikä laukka siis vaihtunut. Ehdin sentään huudella muille, että jos reittiä ihmettelette, niin treenaan tässä vain oikeaa uusintarataa eli mutkat suoriksi. Jossain kyllä mättää, jos hyppelyn aikana ehtii selitellä omia mokiaan. Jos nyt oikein muistan, Pera taisi kuitenkin vaihtaa laukan lennosta oikeaksi, vaikka reitti oli mitä oli. Toinen lävistäjäeste taisi mennä kohdilleen.

Uusintana saatiin kahden esteen suora sekä lävistäjäesteet. Suora meni mukavasti kuudella askeleella ja ensimmäiselle lävistäjäesteelle saatiin hyvä tie. Laukkakin muistaakseni vaihtui. Siitä oli sitten hyvä ratsastaa toiselle lävistäjäesteelle, jossa laukka taisi vaihtua myös. Unohtelen liian tehokkaasti nämä kyllä. Opettaja oli kuitenkin tyytyväinen samoin kuin kuski, ja aikakin loppui sopivasti.

Tästähän tuli joka tapauksessa kilometripostaus, hups. Tunnin suurin onnistumisen riemu oli siinä, että valtaosan ajasta olimme Peran kanssa hyvä tiimi. Etenenimme, hyppäsimme ja jatkoimme matkaa vailla mitään epäröintejä tai kiemurteluita. Oman hyppyvuoron jälkeen kyllä aina tunsi, kuinka sydän jyskytti, mutta onneksi suorituksen aikana ei päässyt kunnolla pelottamaan. Haluan uskoa siihen, että kun kuski on oikealla mielellä hyppäämässä, virittäytyy hevonenkin samalle aallolle. Näin kävi tänään, ja lähdin tallilta oikein hyvän mielen kanssa pois. Toivottavasti saan jatkossakin yhtä hyvän fiiliksen, sillä tänään taas muistin, miksi Pera aikoinaan vei sen suosikkiestehevosen paikan.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Suoruutta etsimässä

Sunnuntain sataa, ei sada, sataa -kelistä huolimatta kipusin kentällä Jussin kyytiin. Tunnin kuvio oli seuraava: kulmat ratsastettiin huolellisesti, minkä jälkeen lyhyellä sivulla väistätettiin hevosta sisemmäs muutaman askeleen verran. Siitä sitten ratsastettiin loput lyhyestä sivusta vähän eteen. Pitkällä sivulla puolestaan väistätettiin taas alussa sisemmäs ja sitten lyhyen sivun lähestyessä takaisin uralle ja homma alusta. Väistöjen jälkeen oli tärkeää saada hevonen kulkemaan suorana.

Käynnissä homma meni ihan kivasti. Jussi pyöristyi nätisti ja väisti myös, mutta tahtoi olla vähän hitaalla tuulella. Väistökohdissa piti taas pitkään miettiä istuntaa, kun tuntui niin hankalalta. Raviin siirryttäessä jalustimet tuntuivat ihan liian pitkiltä. Lyhensin yhdellä ja sitten ne olivatkin muka liian lyhyet, huoh. Huono jalkapäivä tänään. Ravissa väistöt lähtivät piirun verran tihkaammin alussa, mutta paranivat hiljalleen. Keskityin myös aika mukavasti hevosen suoruuteen ja sainkin pollen kulkemaan hetkittäin mukavasti ilman venkoilua mihinkään suuntaan.

Kuvioon lisättiin myös laukka pitkän sivun ensimmäisen väistön jälkeen. Laukkaa mentiin lyhyt pätkä ja siitä siirryttiin raviin siten, että ehdittiin väistättää polle ravissa takaisin uralle ennen lyhyttä sivua. Muutamat kerrat meillä meni Jussin kanssa neuvotteluksi, kun herra olisi mielellään humputellut tehtävän laukassa. Mentiin muuten todellakin lyhyttä laukkaa, kun polle viimeiseen hetkeen saakka ehdotella, että miten olisi kuitenkin tämä laukka. Lopulta sain pollen uskomaan, että nyt mennään ravissa, jolloin väistötkin lähtivät nätisti. En vain käsitä, mistä tämä vauhdin hidastamisongelma tämän pollen kanssa on tullut.

Lopuksi kuviota mentiin kokonaan laukassa siten, että lyhyet sivut ratsastettiin mahdollimman suorana ja väistöt tehtiin vain pitkän sivun alkuun muutaman askeleen verran. Keskeisimpänä asiana oli saada hevonen menemään niin suorana valittua reittiä kuin vain mahdollista. Alussa Jussi tahtoi vähän karata pitkää sivua mennessä takaisin uralle ja lyhyen sivun lähestyessä puolestaan sisälle. Eli korjauksia sai tehdä molempiin suuntiin, mutta ajatuksen kanssa ratsastettuna saimme varsin hyviä ja suoria hetkiä. Laukkakin oli lähtenyt pyörimään paljon paremmin, jolloin kyydissäkin oli helpompi istua.

Tämä tunti oli aika kiva siinä mielessä, että kerrankin keskittyi ainakin hetkeksi miettimään sitä, kulkeeko hevonen niin kuin ajattelee. Yleensä tuohon suoruuteen ei tule paljon kiinnitettyä huomiota, ellei polle kiemurtele poikkeuksellisen paljon. Oli kuitenkin mukava taas huomata, että keskittymisellä saa yllättävän paljon hyviä muutoksia hevosessa aikaan.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kunpa olisi vielä saanut jatkaa

Perjantain tunnille kipusin Loren selkään, ja tunnin aiheena oli asettaminen ympyröiden ja volttien aiheena. Tunti aloitettiin pyörittelemällä ravissa isompaa pääty-ympyrää, siirtymällä siitä pienemmälle voltille ja takaisin isommalle ympyrälle. Tarkoituksena oli saada kuvio rullaamaan hyvin ja tasaisesti sekä hevosta pyöristettyä.

Tuttuun tapaani ratsastin alussa Lorea kuin se olisi lasia. Tämä hevonen tykkää osoittaa mieltään narskuttelemalla hampaita, joten en oikein tohtinut ottaa ohjasotteita. Lopulta tajusin kuitenkin, etten osaa ratsastaa hevosta pohkeilla, joten otin asetuksia muistaen aika hyvin olla roikkumatta niissä. Pätkittäin sain Lorea vähän rentoutumaan, mutta pyöreydestä ei voida mainitakaan. En oikein keksinyt, mitä pyöreyden saamiseksi olisi pitänyt tehdä. Ilmeisesti sitä, mitä aina eli ratsastaa takapää liikkeelle. Nyt taisin yrittää ratsastaa takapäätä ainakin vähän, mutta unohdin huolehtia etupäästä. Hups ja silleen.

Kuvio käytiin läpi myös laukassa. Tässä onnistuimme oikein mainiosti. Lore laukkasi tasaisesti ja ennen kaikkea helposti isompaa ympyrää, josta voltille siirtyminen sujui vaivatta. Voltilla laukka edelleen jatkui helposti ja tuntui, että olisimme voineet vieläkin pienentää kuviota, joskaan se ei ollut tarpeen. Vielä kun oppisin istumaan Loren laukassa. Nyt tahdon vähän heilua siellä, mutta loppua kohti onneksi sain vähän omaa istuntaani paremmaksi. Oli kuitenkin mukavaa mennä vaivatonta laukkaa, jossa ei kummepia korjauksia tarvinnut tehdä.

Tämän jälkeen otimme kolmikaarisen kiemurauran, jossa suoristuskohdissa siirryimme aluksi ravista käyntiin ja takain ja lopuksi laukasta raviin ja takaisin. Kuvio meni muuten ihan ok, mutta Lore ei tahtonut ottaa pidätteitä oikein vastaan. Niinpä siirtymät alaspäin venyivät pitkiksi, ja Lore alkoi vastustaa ohjasotteita narskuttelemalla hampaita. Olisin saanut siis keskittyä vauhdin hidastamiseen enemmän istunnalla, mutta enpä taaskaan osannut. Laukka-ravi-laukkakuvio kuitenkin onnistui aika nopeilla siirtymillä, kunhan Lore oli ensin uskonut, että kyllä välillä pitää kuunnella kuskiakin. Opettaja kertoi ennen tehtävää muutaman porukassa olleen hevosen voivan suorittaa tämän kuvion myös vaihtamalla laukassa. Olisin niin mieluusti halunnut testailla tätä, sillä olisi kiva alkaa opetella laukanvaihtojakin. Siitä taidosta olisi esteillä apuja, jos laukka ei vaihdu hypyssä.

Tunnin lopuksi vielä mentiin kiemurauraa ravissa tarkoituksena saada hevonen pyöreänä venyttämään eteen alas. No, meillä ei ollut sitä pyöreyttä ollut tunnin aikana, joten ei sitä kovin lopussakaan näkynyt. Viime hetkillä kuitenkin hermostuin omaan yrityksen puutteeseen ja aloin ratsastaa ajatuksella. Sainkin Loren päätä taas vähän paremmin rentoutumaan, mutta tunti loppuikin sitten harmillisesti kesken. Siinä kun oli ehtinyt tulla se fiilis, että kun vielä vähän olisi saanut jatkaa, olisin saanut kaiveltua Lorelta pyöreyttäkin esiin.

Mutta näin tällä kertaa. Vaikka tunnit eivät menekään kuin vettä vain Loren kanssa, on siinä pollessa jotain koukuttavaa. Lorehan on kuitenkin varsin mutkaton hevonen, jolla on myös se oma moottori mukana. Ehkäpä saisin muutamia lisäkertoja tämän hevosen kanssa, niin jospa saisimme yhteistyötäkin paremmalle mallille.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Ei mitään kummempaa

Tänään otimme rennosti Veronan kanssa, sillä tamma oli rokotettu eilen. Kävimme sitten käveleskemässä tietä pitkin. Muuten meni ihan mukavasti, mutta pari pätkää piti ravata julmetun isoa itikkaparvea karkuun. Niin ja ne kaksi paarmaa jaksoivat seurata pitkät pätkät mukana.

Verona oli alussa jopa laiskahko, mutta itikoiden määrän kasvaessa tammakin löysi töppöstä toisen eteen. Lenkin lopuksi kävin sitten vielä tasaamassa pollen mielen kentällä, jossa lyhyen hetken ajan tein asettamisia ympyröillä. Ne sujuivat ihan ok.

Eli tässä kerrassa ei ollut mitään sen kummempaa, köpöttelyä vain. Joskus onkin ihan hyvä vähän rentoilla, syystä tai ilman.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Ei ihan, mutta ehkä jotenkin

Oman tallin tunnille suuntasin puolestaan Pokun kanssa treenaamaan pohkeenväistöjä sekä vastalaukkaa. Pohkeenväistöt tehtiin pitkän sivun alusta keskihalkaisijaa kohti ja siitä sitten takaisin uralle väistättäen. Homma aloitettiin käynnissä ja muutaman kerran jälkeen vaihdettiin raviin.

Sekä käynnissä että ravissa vasemmalle väistättäessä sain Pokun väistämään kohtalaisesti, mutta oikealle väistättäessä hommasta ei meinannut tulla mitään. Poku ei halunnut ymmärtää pohkeeni tarkoitusta, vaan jyräsi suoraan kohti uraa. Ihan sama, mitä yritin tehdä, niin muutosta ei juuri tapahtunut. Opettaja ohjeisti pidättämään ja naputtelemaan väistättävällä pohkeella vuorotellen. Vinkki ei kuitenkaan tainnut mennä perille minulle saati hevoselle, joten tässä kuviossa saimme ehkä pari oikeaa väistöaskelta ja loppu meni plörinäksi pahemman kerran.

Ravi tahtoi muutenkin olla aika tihkasta, joten osan ajasta heiluin hevosen sijasta ja välillä taas yritin muistaa komentaa topakasti hevosen liikkumaan. Homma oli melkoista pusertamista, ja onnistuin myös lietsomaan turhautumiseni aika korkealle, mikä ei yllättäen auttanut yhtään.

Vastalaukkakuviolle lähdettiin laukkaamalla pitkän sivun alusta keskemmäs keskihalkaisijaa ja palaamalla siitä loivasti takaisin uralle. Ei siis mitään hurjaa vastalaukkaa tullut, mutta kuitenkin hyvin ajatusta siitä. Aluksi asetus pidettiin vastalaukkapätkässä laukan suuntaisena, kunnes muutaman kerran jälkeen asetus vaihdettiin kevyesti laukan vastaiseksi.

Pohkeenväistössä emme juuri onnistuneet, mutta tämä vastalaukkakuvio meni yhtä kertaa vaille muutoin oikein. Laukka tosin olisi saanut olla valtaosan ajasta tarmokkaampi, mutta muuten olin tosi tyytyväinen siihen, kuinka Poku kerta toisen jälkeen puksutti vastalaukkakuvion ehdottelematta ravia sitä yhtä ainoaa kertaa lukuun ottamatta. Olin myös iloinen siitä, että sain otettua molempiin suuntiin asetusta vastalaukassa vastaiseksi kohtuullisen helposti. Näinä hetkinä opettaja ohjeisti myötäämään toiselta puolelta, jotta hevosen on helpompi sekä asettua toivotusti että mennä vastalaukkaa. Yhden kerran sain myös Pokun järjestykseen, ja opettaja kehui hevosen laukanneen oikein hyvin sinä hetkenä.

Tunnin lopuksi vielä ravailtiin ja aseteltiin hevosia oikeassa kierroksessa. Keskityin siihen, että saisin Pokun edes yhden kerran tunnin aikana antamaan oikealta periksi. Melkoista asettelua, sisäpohkeen koputtelua ja raipan tehostusnaputtelua se vaati, mutta lopulta Poku antoi hieman periksi. Hetkeäkään sitä ei tosin kärsinyt jäädä ihailemaan, sillä polle lässähti muutoin uudelleen jäykäksi. Opettajakin huomasi menomme ja sanoi pollen näyttäneen aika kivalta. Varsinaisesta pyöreydestä ei voi puhua, mutta minulle se oli erävoitto, että sain Pokua rennommaksi ja antamaan sen pienen hituksen oikealta periksi.

Hetkittäistä vaivattomuutta

Tämän päivän ensimmäinen ratsastuskerta oli siis Veronalla. Hurautin tallille jo aamusta ja iloitsin vähän viileämmästä säästä. Karsinaputsauksen jälkeen laitoin tamman kuntoon, ja suuntasimme tyhjään maneesiin. Kerrassaan hyvät lähtökohdat treenaukselle. Aiheeksi päätin ottaa asetusten treenaukset kiemurauralla ja ympyröillä sekä avo- ja sulkutaivutukset.

Aloitin homman ensin käynnissä. Jälleen keskityin siihen, etten jää sisäohjaan kiinni. Yritin myös kiemurauralla muistaa aina suoristaa ennen uutta suuntaa. Kun homma toimi käynnissä aika kivasti, siirryimme raviin. Tällä kertaa asetukset menivät alussa paljon paremmin vasemmassa suunnassa, kun taas oikea oli vähän vaikeampi. Suurempia ongelmia ei kuitenkaan ollut, vaan Verona ravasi mukavan nätisti ja asettui pyydetysti. Enkä itsekään jäänyt sisäohjaan kiinni, jes.

Sitten homma alkoi loksahdella kerrassaan oikeille paikoille, ja huomasin ratsastavani rennosti pitkiä pätkiä pyöreänä kulkevalla hevosella. Kiemuraurien tekeminen sujui kuin vettä vain, ja suorillakin tamma puksutti tasaiseen tahtiin. Siinä hetkessä sisäinen kouluratsastajani oli ihan mielissään, sillä ratsastus oli jälleen kerran niin helppoa ja vaivatonta. Olisipa vain kiva ollut nähdä meno videolla, että oliko se sitten oikeasti yhtään sinnepäin. Ainakin selkään välittyi hyvä fiilis.

Taivutustreenailun aloitin avotaivutuksesta peilien avustuksella ja itselleni pyynnön ja myötäyksen mantraa hokien. Avotaivutuksessa ongelmana tahtoi olla se, että etuosa lipsahti aina takaisin takaosan kanssa samalle uralle. Keskityin sitten pidättämään sen verran, ettei etupää harpo omaa vauhtiaan ja yritin korjata istuntaa. Muistin myös myödätä enkä yrittää vääntää hevosta ihan niin mutkalle kuin yleensä. Peilien avustuksella huomasikin, kuinka pieni liike tarvitsee tehdä, että avotaivutus on kohdillaan. Huomasin myös, että teen korjauspyynnöt turhan isosti, jolloin tamma ylikorjaa ja taas ollaan väärin. Tämän huomion seurauksena yritin muuttaa menoa aina vähän, jolloin menosta tuli paljon tasaisempaa.

Sulkutaivutuksessa oli vähän samanlaista ongelmaa kuin avossa eli polle pyrki pysymään enemmän suorana kuin taipuneena. Istuntaa korjaamalla meno parani hieman, ja kun taas yritin korjata yhtä asiaa kerralla, saimme ihan mukavia hetkiä tässäkin taivutuksessa. Mitenkään kauhean helppoa taivutusten teko ei ollut, mutta olen tyytyväinen siihen, kuinka Verona yritti ymmärtää minua, ja kuinka pätkittäin osasin purkaa ongelmaa pala kerrallaan samoin kuin kehua hevosta yrittämisestä.

Näiden jälkeen otin taas siedätyshoitoa laukkajännitykseen. Taas alun nostot menivät plörinäksi, ja tamma tarjosi ravia. Selvästi kuitenkin innostuneena, joten arvelen, että kyllä se tajusi minun pyytävän laukkaa, mutta ilmeisesti istuntani pilasi noston. Laukka kuitenkin nousi, ja laukkasimme suunnilleen pääty-ympyrän verran. Keskityin hokemaan itselle sitä, etten jää ohjaan kiinni ja että nojaan mieluummin vähän taakse kuin yritän kaatua eteen. Muutaman askeleen ajan ehdin hengittääkin, ja niinä hetkinä laukassa istuminen oli myös helpompaa. Toiseen suuntaan nostoa piti jonkin aikaa odotella, sillä Verona yritti ennakoida sitä. Otin sitten tovin käyntiä ja asetteluita, kunnes tamma oli taas kuulolla. Laukka nousi helposti ja omaan makuuni vähän liian reippaalla tahdilla. Ei kuitenkaan mitään päätöntä menoa, joten keskityin taas rentoutumaan ja istumaan. Siirtymät raviin sujuivat myös kohtalaisesti.

Loppuun hain vielä tammaa ravissa rennommaksi. Laukan jälkeen se tosiaan tykkää kipittää melkoisesti, joten ympyröitä ja kiemuroita sai mennä paljon. Lopulta heppa alkoi uskoa, ettei tässä enää tarvitse kiihdytellä ja rentoutuikin aavistuksen. Ihan yhtä hyvää menoa kuin aiemmin emme saaneet, mutta ihan kivaa silti.

Tämä kerta oli oikein kiva. Päällimmäisenä onnistumisena tosiaan tuo mukavan rento ravailu, mutta heti toisena oli lyhyen laukkaharjoittelun antama pikkuriikkinen varmuus. Eiköhän tämä tästä hiljalleen etene. Kun opin olemaan rento, istumaan tukevasti ja muistamaan pidätteet ja myötäyksen vuorottelun, luulisi meiltäkin laukan vielä sujuvan.

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Yksi uusi ongelma korjattavaksi

Tänään oli pitkästä aikaa Veronan ratsastus vuorossa. Helle jatkui taas, joten sekä kuskista että hevosesta tahtoi olla virta pois. Treeniaihettakaan ei oikein päässä pyörinyt, joten otin sitten vähän sitä sun tätä.

Aluksi haeskelin asetuksia pollen kanssa, ja tamma oli aika kivana niiden suhteen. Vasemmalle tosin tökki, kuten aina, kun annoin hevosen liirata ulkoa karkuun. Olin jättänyt kannukset pois, ja sen huomasi noissa liiraushetkissä ja vauhtipyynnöissä. Tai sitten olen vain alkanut pitää kannuksia taikaesineenä, ja että ilman niitä ei ole elämää. Olin asetuksissa tyytyväinen siihen, että muistin valtaosan ajasta myödätä, mutta ulkokäsi sai moitteita. Se ei osannut pysyä tasaisella tuntumalla, vaan eli jälleen kerran omaa elämää.

Hurautin sitten ohi mennen muutamat pohkeenväistöt käynnissä. Oli ihan ok, mutta virtaa niissä ei ollut nimeksikään. Kokeilin sitten vielä sulkutaivutusta, ja se lähtikin yllättäen aika kivasti oikeassa kierroksessa. Vasemmassa kierroksessa istunta oli ihan vänkkyrällä, jolloin homma ei alussa tahtonut onnistua. Kun sain jotenkin väännettyä itseni oikein, Verona kulki nätisti sulkutaivutusta. Peilin avulla huomasin myös, että alussa nakkasin hevosen takapään ihan liian mutkalle. Yritin sitten peileistä tarkastella, että sulku tulee oikein ja samalla miettiä, miltä se selkään tuntuu. Oli vaikeaa tuntea sitä, mutta onneksi peilit sentään kertoivat, että homma menee ainakin sinnepäin.

Otin myös jonkin verran siirtymiä käynnistä pysähdyksiin, siitä peruutukseen, takaisin käyntiin ja siitä raviin ja kuvio alusta. En tehnyt näitä siis peräkkäin, vaan aina sopivassa kohden. Peruutukset olivat tosi tahmeita. En keksinyt treenin aikana, miten olisin saanut pollen peruuttamaan reippaammin ja viemään painoa taakse. Raviin siirtymiset lähtivät myös vähän nahkeasti, mutta takaisin käyntiin siirtymiset olivat mukavan pehmeitä. Myös pysähdyksiin päästiin ilman ongelmia.

Lopuksi vielä rohkenin kokeilla laukannostot kumpaankin suuntaan. Alussa tein nostopyynnöt taas niin olemattomasti, että Verona tarjosi vain ravia. Toisella kerralla saimme jo laukan, ja meno oli ihan hyvää. Huomasin kuitenkin, että laukassa ongelmani on istunta. En osaa mukautua Veronan laukkaan, koska en ole aikoihin siinä askellajissa pitkään istunut, joten alan jännittää. Ja siihen vielä päälle pelko siitä, että tamma lähtee viemään, niin johan on soppa kasassa. Tämän oman pään järjestäminen onkin haastavaa. Pitää alkaa rohjeta treenailla laukkaa Veronan kanssa aina vähän kerrallaan. Kun saan istuntaa paremmin kuntoon, vähenee jännitys sen osalta ja ehkä siitä voidaan mennä taas parempaan suuntaan.

Huomenna onkin vuorossa tuplaratsastus. Ensin aamusta Veronan kanssa ja iltapäivästä sitten omalle tunnille. Eiköhän sitä jaksa, kun nämä helteetkin näyttävät menevän tauolle, toivottavasti ei kuitenkaan koko kesän kestävälle.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Ilman satulaa ratsastelua ja uittamista

Tänään oli varmasti yksi hauskimmista tunneista pitkään aikaan. Luvassa oli nimittäin helleaallon jatkuessa puolen tunnin kevyt humputtelu kentällä ilman satulaa ja siitä sitten läheiselle lätäkölle kahluuttamaan hevosia. Polleksi sain Pokun.

En nyt edes muista, milloin viimeksi olisin mennyt ilman satulaa. Alussa meno tuntuikin huteralta, ja Pokun selkä ei ollut kaikista pehmein istuttava. Onneksi opettaja antoi meidän rauhassa harjoitella selässä pysymistä. Raviakin otettiin aluksi vain pitkät sivut kerrallaan ja aina sai siirtyä käyntiin, jos tuntui, että maa alkaa houkutella hevosen selkää enemmän. Ravi oli alussa melkoista hytkytystä ennen kuin opettajan vihjeestä tajusin nojata vähän taakse. Sen jälkeen kyydissä pysyminen oli huomattavasti helpompaa ja menosta jopa nautti.

Tämän jälkeen puuhattiin vähän takaosakäännöksiä ensin käynnissä, sitten ravissa, mutta enemmän takaosakäännösmäisesti. Käynnissä meillä meni Pokun kanssa kuvio ihan kivasti. Poku vähän yritti kävellä alussa tehtävän läpi, mutta alkoi kuitenkin kuunnella pidätteitä ja kääntyi varsin helposti. Ravissa sitten menikin aikaa siihen, että kuski taas osasi istua käännöksissä selässä yrittämättä luisua jonnekin, joten niinä hetkinä ei ollut ihan tehtävä hanskassa. Mutta kun kuski sai itsensä kokoon, teki Poku kulmat jälleen toimivasti.

Sitten otettiin vielä vähän laukkaa. Kieltämättä vähän jännitti, miten siellä selässä pysyy, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Laukassa oli totta kai ravia helpompi pysyä kyydissä, mutta jälleen kaarteissa yritin lähteä valumaan sisälle. Niinä hetkinä sai aina hokea itselle, että nojaa taakse, vie paina vähän ulospäin. Ilman satulaa huomasi kyllä todella hyvin, kuinka vinkkarallaan sitä itse on. Seuraavat ongelmat tuli laukasta siirryttäessä ravin kautta käyntiin. Ravihan oli luonnollisesti reippaampaa, joten hytkyin siellä aina vallattomasti mukana. Kumma homma, miten sitä aina yrittää nojata eteenpäin, vaikka se vain pahentaa tilannetta. Onneksi kyydissä pysyttiin ja hytkymishetket tahtoivat vain naurattaa.

Lopuksi nakattiin kengät ja sukat pois ja suunnattiin läheiselle lätäkölle kahlaamaan hevosten kanssa. Hevoset olivat aika mielissään ja kyllähän se vesi viilensi kuskinkin jalkoja. Tämän päivän ratsastus oli kyllä kaikin puolin huippua. Rentoa menoa, paljon naurua ja hevostenkin mielestä oli varmasti paljon kivempaa kuin normaalilla kouluvääntötunnilla. Iha-ha-naa!

torstai 9. kesäkuuta 2011

Sisäinen kriitikko karkuteillä

Tänään päätin ottaa Helvin kanssa rennommin. Suuntasimme kentällä, jossa varmaan vajaassa puolessa tunnissa kertasin eiliseltä asettamisen ja nimenomaan sen myötäämisen, hevosen liikkeellä pitämisen ilman omaa heilumista sekä muutamat siirtymät käynnistä raviin ja takaisin.

Helvillä oli mukavasti muistissa eiliset asetukset, ja se otti ne hyvin vastaan. Käynnissä vielä muistin huolehtia siitä, että takapää pysyy myös liikkeellä ilman, että itse pumppaan sitä liikkeelle. Vasen kierros oli tuttuun tapaan hankalampi, mutta siihenkin suuntaan saatiin muutamia rentoja, mutta eteneviä pätkiä. Huomasin kuitenkin, että jälleen tulee tehtyä harjoitukset vähän sinnepäin ja jopa oma sisäinen kriitikkonikin oli tuupertunut tässä helteessä eikä jaksanut vikistä kaikista näkyvillä olleista virheistä.

Siirtymät olivatkin sitten vähän nahkeampia. Yritin olla looginen kerta toisen jälkeen avuissa, mutta jokin tökki vastaan. Tosin plussaa siitä, että yllättäen ravista käyntiin siirtymisessä ei ollut mitään vaikeuksia. Kunpa olisi vielä saanut siirtymän toiseenkin suuntaan kuntoon. Mutta niin, tämänhän piti olla kevyt kerta, ja sellainen siitä tulikin.

Ja siinä olikin kevyt treenailumme tällä kertaa. On kyllä melkoisen pinnari-fiilis aina, kun opettajan pitämän tunnin jälkeen yrittää kertailla. Kaikki asiat tulee tehtyä vähän sinnepäin, ja siitä ei tietenkään ole kauheasti hyötyä. Huomasin myös taas sen, kuinka paljon opettajan valvonnassa ehtii tehdä, kun on joko yksin tai sitten toisen ratsukon kanssa. Mutta huomenna taas oman tallin tunnille ja viikonloppuna puolestaan taas Veronan luo. Kesä ja hevoset, mitä muuta sitä tarvitsee? No, näin alkajaisiksi koko kesän kestävän loman ja loputtomat heppailurahat.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Ei sen tarvitse olla raskasta

Heppaputkeni alkoi tällä viikolla vasta näin keskiviikkona, kun suuntasin korvaamaan parin viikon päästä väliin jäävää kertaa Helvin luo. Helteisen päivän takia ajattelin lähinnä vain vähän humputella, mutta sattuma johdatti muualle. Satuin nimittäin tallille yhtä aikaa kesälomalaishepan toisen omistajan kanssa, ja hän oli menossa valmennukseen maneesille. Koska valmennukseen ei ollut tulossa muita, kysäisi hän minua mukaan, ja milloinpa minä kieltäytyisin tällaisesta hienosta mahdollisuudesta? Niinpä, uuden valmentajan katseen alle siis.

Valmentajan mielessä oli pistää meidät treenaamaan mukavan yksinkertaisia, mutta etenkin minulle vieläkin päänvaivaa tuottavia asioita. Luvassa oli hevosen suoristamista, asettamista sekä siirtymiä käynnistä raviin ja takaisin sekä ravista laukkaan ja takaisin. Pääajatus oli siinä, että kaiken pitäisi onnistua kevyesti ja niin, että hevonen reagoi nyt eikä hetken päästä. Tarkoituksena ei ole, että ratsastus on raskasta, ja että ratsastaja huhkii naama punaisena veivaten hevosta liikkumaan. Harjoitus olikin meille Helvin kanssa kuin nappi silmään.

Hevosta suoristettiin ja asetettiin ympyrällä ihan normaalin kaavan mukaisesti. Sisäkäsi pyysi ja hellitti, ja sisäpohje teki korjauksia tarvittaessa ja piti liikettä yllä. Ulko-ohja tuli pitää vähän apuohjamaisesti tuntumalla kummemmin mitään muuta tekemättä. Valmentajalta tuli heti alussa tuttua kommenttia minulle: muista myödätä äläkä jää pitämään hevosta halutussa asennossa. Hän myös kehotti pistämään hevonen liikkeelle siten, että se oikeasti liikkuu enkä minä yritä hytkyttää sitä eteenpäin. Ohjeena oli normaalin pyynnön jälkeen muistuttaa heti kannuksilla tai raipalla siten, että saadaan toivottu reaktio aikaan ja sitten taas homma jatkui rentona. Opettajan pääajatuksena oli se, ettei siellä selässä tarvitse tulla hiki, kun hevonen oikeasti liikkuu eikä ratsastajan tarvitse liikkua senkin puolesta.

En tiedä, tsemppasiko valmentajan läsnäolo sekä minua ja Helviä vai olivatko tähdet taas oikeassa asennossa, sillä tamma alkoi alun hitailun jälkeen liikkua itse melkoisen mukavasti. Valmentaja oli ehtinyt analysoida jo tamman etu- ja takaosan välisen kokoeron vaikuttavan menoon siten, että vaikka se liikkuu käynnissä aivan oikein takajalan polkiessa etujalan uraan ja jopa yli, se saattaa tuntua satulaan laiskalta. Hän sanoikin, että se on tämän hevosen normaali käynti, ja että eivät kaikki hevoset voi olla yhtä lennokkaita kuin esimerkiksi Totilas. Hän myös huomautti, että koska luulen hevosen menevän laiskasti, alan itse taas hytkyä satulassa liikaa ja pistän hevosen kiiruhtamaan, jolloin se tulee etupainoiksi. Tavoitteena olisi sen sijaan aktivoida takapäätä enemmän liikkeelle ja pitää etupäätä vähän lyhyempänä, jotta käynti olisi terävää.

Sain myös mukavasti korjauksia siihen, kun jään pitämään hevosta tietyssä asennossa. Valmentajan avustuksella aloin onnistua myötäyksissä paremmin, jolloin tamma rentoutui hieman ja ennen kaikkea sekä käynti että ravi alkoivat sujua huomattavasti paremmin ja aktiivisemmin. Tajusin taas sen, kuinka yhä sinnikkäästi vain suoritan tehtäviä sen sijaan, että ajattelisin ja tuntisin, mitä niiden aikana tapahtuu. En sitten ilmeisesti osaa tehdä yhteistyötä hevosen kanssa, vaan minä teen jotain ja hevonen toista, ja joskus tekemisemme sattuvat yhteen. Olisi tosin varmasti antoisampaa, jos yrittäisi yhteistyötä useamminkin. Jotenkin vain tuntuu, että olen joko taantumassa tai sitten vahvasti jämähtämässä paikoilleni tässä ratsastamisessa. Tai sitten vähän harmittaa, kun samat ongelmat ovat niin tiukassa, etteivät ne hevillä tahdo korjaantua.

Käynti-ravi-käyntisiirtymässä ravit alkoivat nousta kivasti, kun muistin oikeasti aina huomauttaa, jos pyyntö ei mennyt kerralla perille. Huomasin tässäkin sen, että tyydyn monesti sinnepäin menevään siirtymään, kun väsyn toistamaan korjausta. Siitähän hevonen tietenkin oppii heti, että aijaa, ei tuota tarvitse totella koko aikaa, mistä taas tulee lisää mutkia matkaan. Helvi alkoi olla jo sen verran virittyneenä, että siirtymisiä takaisin käyntiin sai treenailla jo tarkemmin. Opettaja hoksautti myös pitämään siirtymissä tasaisen tuntuman eikä antamaan ohjan löystyä. Kuvio tehtiin tosiaan harjoitusravissa, jossa pompin kuin mikäkin säkki. Hävetti ihan hulluna ja oli pakko selitellä valmentajalle, että olen lusmuillut todella hyvin tämän hepan kanssa harjoitusravi-istunnan treenaamisesta. Hän vain tuumasi, että pompi mieluummin kuin yritä takertua hevoseen kiinni, jolloin jäät sitten puristamaan siitä. Istunta ei paljoa kyllä parantunut, mutta kyllä siellä selässä aina ehkä kaksi askelta pysyi ennen kuin sitä taas hytkyi kummasti.

Ravi-laukka-ravisiirtymissä tuli vähän kuskille läksytystä. Yritin nostella niitä jälleen alussa vähän sinnepäin, jolloin valmentaja luennoi laukannoston perusteet ja korosti jälleen sitä, että hevosta ei ajeta toiseen askellajiin, vaan toiseen askellajiin nimenomaan siirrytään ja että se laukka nostetaan. Tämän pienen läksytyksen jälkeen yritin pitää itseni harjoitusravissa jotenkin kuosissa ja tehdä laukannoston ajatuksen kanssa. Selvä puolipidäte, pohkeet oikein ja tarvittaessa huomautus, jos tamma ei ota apuja onkeensa. Niinpä vain huolella tehtynä saimme muutamia näppäriä laukannostoja, joiden jälkeen laukkakin pyöri ongelmitta. Miksi sitä aina tahtoo ensin tehdä asiat vähän sinnepäin, kun ne voisi tehdä kerralla oikein? Laukka-ravisiirtymissä piti nyt jo ajatuksen kanssa tehdä pidätteitä, sillä tamma oli hyvinkin hereillä ja liikkui varsin mukavasti, välillä vähän kuskiakin kuuntelematta. Oli kuitenkin todella mukavaa nähdä, kuinka tamman oma moottori hyrskytti vahvasti mukana.

Hiki kyllä virtasi tunnin aikana, mutta jokainen pisara palkittiin Helvin työmotivaatiolla. Oli huippua huomata, kuinka alussa vähän laiskotelleesta tammasta kuoriutui aktiivisesti etenevä ratsu, joka oli hereillä ja palkitsi kuskin oikeat ratkaisut. Tykkäsin myös valmentajan opetustyylistä, sillä pelkkien neuvojen lisäksi hän myös kyseli ja laittoi ajattelemaan itse. Kärsivällisyydestä hän saa myös plussaa ja siitä, että hän painotti ratsastuksen keveyttä ja rentoutta. Mahtavat fiilikset oli kyllä tunnin jälkeen, ja Helvikin näytti siltä, että näetkös kuski, kyllä minä nämä hommat osaan.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Kuski vinksallaan

Sunnuntain kouluväännön ratsuna oli iki-ihana Jussi, ja treeniaiheena oli taivuttelua, takapään liikuttelua sekä sulkutaivutusta. Alkukäyntien jälkeen siirryttiin kuviolle, jossa pitkillä sivuilla taivutettiin hevosta ulos vähän avotaivutuksen kaltaisesti. Päätyihin puolestaan pyöräytettiin ympyrät, jossa hevosen takapäätä vietiin ulos.

Treeni aloitettiin käynnissä ja vasemmassa kierroksessa. Avotaivutuksen kaltainen liike onnistui ihan kivasti etenkin, kun tässä sai taivuttaa reilummin. Opettaja ohjeisti päästämään sisäohjasta, jotta polle tohtisi venyttää toivottuun suuntaan. Pääty-ympyröillä takapään siirtäminen ulos vaati vähän enemmän ajattelua. Kun tajusin hidastaa etupäätä, meni takapään siirtopyyntökin paljon paremmin läpi. Huomasin kuitenkin taas unohtavani myödätä oikeissa kohdin, jolloin Jussi tahtoi vähän jännittyä. Mutta kun olin hereillä ja muistin pyytämisen lisäksi rentouttaa, Jussi pyöristyi vallan mainiosti ja pysyi työskentelemässä hyvin kevyillä avuilla.

Oikeassa kierroksessa avotaivutuksen kaltainen meno onnistui edelleen, mutta pääty-ympyröiden takaosan siirtäminen ulommas tökki pahemman kerran. Opettaja hoksautti istuntani olevan liikaa ulkona ja opasti tuomaan painoa enemän sisemmäs. Helpommin sanottu kuin tehty. Jostain syystä olen niin vinksallaan, etten saa painoani järkevästi oikealle puolelle. Sen sijaan tykkään valua ulos, mikä tietenkin tuo pollen työskentelylle vaikeuksia. Vaikka miten yritin vääntää itseäni oikeaan asentoon, tunsin aina silti olevani väärin. Niinpä Jussiakin oli vaikea saada liikkumaan oikein ja rennosti, kun istunnasta tarkka polle joutui kestämään melkoista sähellystä kuskilta. Ilmeisesti se venyttely ja istunnan korjaaminen ajatuksen kanssa oli enemmän kuin tarpeen.

Ravissa kuviossa molempiin suuntiin ei ilmestynyt onneksi uusia ongelmia. Sen sijaan vasemmassa kierroksessa saatiin muutamia makeita hetkiä, kun Jussi oli kaikin puolin kuulolla takapäästä asti työskennellen. Olipa se vain kepoisaa ja helppoa menoa, vielä kun tämän saisi jalostettua askellajista ja hevosesta toiseen.

Sulkutaivutusta tehtiin käynnissä pääty-ympyrällä. Kuskilla oli vaikeuksia saada ajateltua kuvio päässä, joten alun yritykset olivat vähän sähellyksiä. Lopulta aloin hahmottaa, miten sulkutaivutus kulkee ympyrällä, ja Jussikin saattoi napata oikeat avut toteutettavaksi. Kun sulkutaivutus oli saatu kuntoon, siitä siirryttiin lyhyeen laukkaan. Työstimme sulkutaivutusta aika pitkään aina ennen siirtymistä laukkaan, kun en saanut palasia tarpeeksi hyvin loksahtamaan paikoilleen. On se vain niin hankalaa muuttaa jonkin tehtävän teko ympyrälle, kun sitä on tahkonnut enemmän suoralla. Mutta kun sain hevosen oikeinpäin, nousi laukka myös aika mukavasti. Siinä tosin olisin saanut keskittyä hakemaan pyöreyttä tarkemmin, nyt vain humputtelin menemään ja välillä turhan pitkässäkin laukassa. Muutamia kertoja sain Jussin loksahtamaan oikein, mutta harmikseni en ole oikein varma, mitä niinä hetkinä tein.

Vaikka tunti sujui kuitenkin ihan kivasti, jäi oman istunnan vinksallaan oleminen harmittamaan. Yritäpä siinä sitten vaikuttaa hevoseen oikein, kun ei hallitse useana hetkenä edes itseään. Jussi oli onneksi tosi näppärä hoksauttamaan jännittymisellään ja apujen toteuttamatta jättämisellä, että kuskilla oli nyt jokin vikana. Istuntakurssi ei olisi yhtään pahitteeksi. Harmi vain, että oman tallin vastaavat kurssit ovat jo täynnä, sillä mikäpä olisi ollut hyödyllisemää syksyn suunnitelmia ajatellen kuin käydä Jussin kanssa treenailemassa istuntaa kohdilleen. Syksyn suunnitelmanahan on viimein uskaltaa osallistua koulukisoihin ja tahkota helpon C:n rata hyväksytysti läpi. Muttä tällä istunnalla siihen on vielä melkoisesti matkaa.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Mitä sitä laukkaamaan, kun ravillakin pärjää

Lyöttäydyin tänään C/B-tunnin mukaan maastoon. Joskin tallille saavuttaessa jyrisi ukkonen ja satoi, mutta onneksi se ehti mennä ohi, ja pääsimme alkuperäisen suunnitelman mukaan maastoon. Olin ehtinyt eilen jo toivoa ratsuakin, ja toive meni läpi. Kipusin siis maastovarman Pokun kyytiin ja letkassa sijoituimme kolmanneksi.

Maasto sujui kaikin puolin hyvin. Alussa Pokulla ei ollut kiirettä, mutta ensimmäisen ravipätkän jälkeen polle alkoi reipastua. Laukkaosuuksissa sai jarrutella melkoisesti, ettei olisi jatkuvasti oltu Rappenin takalistossa kiinni. Pari kertaa Poku myös päätti, että koska edellä menevät ovat niin hitaita laukkaajia, hän pysyy vaivatta ravaten mukana. Ja niin kyllä pysyi, mutta olihan se kyytiä. Ei siinä paljoa kevennyksiä ehtinyt tehdä, vaan oli parempi pysyä kevyessä istunnassa.

Kyllähän maastossa taas mieli lepäsi ja siitä vauhdikkaasta laukasta nautti täysiä. Oli mukava olla maastossa porukalla ja sellaisella hevosella, joka ei paljoa viitsi säikähdellä. Sellaisina kertoina sekä polle että ratsastaja saavat vaihtaa vapaalle, mikä varmasti tulee aina ajoittain tarpeeseen.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Virratonta, mutta silti suunnilleen toimivaa

Perjantain kouluvääntötunnille olin saanut sitten Pokun. Kemiamme riittävät pelaamaan yhteen tai ainakin sinnepäin estetunneilla, mutta kouluväännössä olen ihan onneton tämän ruunan kanssa. Virtaa en saa siihen yleensä nimeksikään ja oikea kierros on ihan tuskaa jäykän hevosen kanssa. Tällä kertaa treeniaiheiksi oli valittu takaosakäännökset ja sulkutaivutus.

Takaosakäännöksiä tehtiin tahkoamalla neliötä käynnissä ja pysäyttämällä aina käännöksen ajaksi. Alussa muutamat kerrat onnistuivat muitta mutkitta, mutta sitten jokin vinksahti. Poku lähti harppomaan takajaloilla ulos tai sitten pyörähti paikallaan oikeaan suuntaan. Opettaja ohjeisti korjaamaan asetusta paremmaksi ja naputtelemaan tarvittaessa ulkopohkeen taakse raipalla. Homma vaati kyllä melkoista säätämistä ennen kuin sain pollen taas takaisin ruotuun. Keskeisenä syynä oli se, etten oikein saanut apuja kohdilleen. Opettaja nakkasikin kulmiin tötsät merkeiksi, joita seuraamalla kuskit saattoivat seurata hevosen liikkeitä. Niiden ja täsmennettyjen apujen avulla saimme muutamia näppäriä käännöksiä.

Tämän jälkeen siirryimme tekemään sulkutaivutusta muutaman käyntikokeilun jälkeen ravissa. Lyhyelle sivulle pyöräytetyn ympyrän jälkeen jatkettiin sulkutaivutuksessa pitkää sivua myöten ja suoristettiin ennen sen loppumista. Kuvio aloitettiin oikeassa kierroksessa, mikä oli melkoista tuskaa jäykän hevosen kanssa. Asetusta en tahtonut saada läpi oikein millään, mutta sentään takapää pysyi kohtalaisesti oikeassa paikassa. Opettajaltakin tuli hyväksyntä liikkeelle, vaikka hänkin sanoi ääneen tuon asetusongelman.

Minun ongelmani on edelleen se, että yritän ratsastaa hevosen sekä avossa että sulussa turhan mutkalle, kun vähempikin riittäisi. Ilmeisesti tämä johtuu siitä, että tunnen hevosen liikkeet ylikorostetusti paremmin kuin siinä oikeassa asennossa. Pitäisi ehtiä siis aina myös tunnustella, miltä hevonen tuntuu liikkuessaan oikein, mutta toistaiseksi keskittyminen riittää vain apujen antamiseen.

Vasen kierros sulkua sujui paljon vaivattomammin, ja asetuskin pysyi nätisti. Tässä kierroksessa tosin Poku tahtoi viedä takapäänsä uralle, joten sitä sain vahtia ajatuksella. Nyt vasta aloin miettiä, miten istuntani noina hetkinä mahtoi olla. Sillä johonkinhan Poku reagoi yrittäessään vängätä pyyntöjä vastaan. Enpä tainnut kovin montaa kertaa sulkuväistöä tehdessä miettiä istuntaa, joten ehkäpä sillä oli huono vaikutus tässä tapauksessa. Opettaja oli kuitenkin useimmilla kerroilla tyytyväinen suoritukseemme enkä tässä kierroksessa kaikesi onneksi yrittänyt pistää hevosta mutkalle.

Lopuksi otettiin vielä alun takaosakäännösajattelua myös laukkaan. Tätä varten kenttä jaettiin kahtia ja kummassakin osiossa mentiin laukaten ratsastaen kulmat aina mahdollisimman teräviksi. Kuviota myös vaihdettiin sopivassa kohden nostamalla pitkälle sivulle vastalaukka. Pokun kanssa parhaimmat onnistumiset tulivat vastoin odotuksia oikeassa kierroksessa. Tai aika loogistahan se on, sillä polle puskee sinne mielellään. Ja nyt kun luvan kanssa sai pistää kääntyen, teki heppa työtä käskettyä. Oli kyllä muuten aika kiva kuvio, mutta melkoisesti sai sisäpuolta kuitenkin vahtia, että kulman jälkeen jatkettiin suoraan eikä painettu vain sisälle. Kun vielä laukkaan olisi saanut potkua, niin homma olisi ollut sangen vaivatonta. Mutta ei. Poku tarjosi ravinsekaista laukkaa enkä saanut sitä kuviolla nohitettua yhtään sen reippaammaksi.

Vasemmassa kierroksessa ulkoa sai kääntää paljon enemmän, mutta silti kulmat jäivät vähän löysemmiksi oikeaan kierrokseen verrattuna. Muutamia hyviä pätkiä kuitenkin mahtui mukaan ja oli kiva tuntea, kuinka hevonen lähti kääntymään ajattelemastaan kohdasta ja myös jatkoi toivotusti suoraan. Vastalaukat nousivat myös vaivatta, ja kokeilinpas kertaalleen mennä kaksi kulmaakin eli toisin sanoen mennä oikeasti sitä vastalaukkaa. Poku hurautteli kulmat aika mutkitta, joten yritys kannatti.

Loppuraveissa opettaja kehotti hakemaan hevosia venyttämään itseään pyöreänä tuntumaa kohden. No, meillä ei ollut koko tunnin aikana tietoa pyöreydestä, joten ei sitä löytynyt tässä lopussakaan. Virtakin tahtoi pollesta olla jo pahasti lopussa, joten annoin sen hölkytellä rauhassa, jolloin se vähän sentään rentoutui. Ihan kiva tunti, vaikka olisin toivonut polleen enemmän vauhtia ja kuskille kykyä tuntea, kun hevonen liikkuu oikein.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Ratsastusta moottorin kanssa

Estekisojen seuraamisen jälkeen hurautin Helvin luo ja ihastelin hetken muutaman hassun päivän ikäistä varsaa. Olihan se kovin söötti. Helvikin sitä tuijotteli aikansa, kunnes jatkoimme matkaamme maneesille. Uusia treeniaiheita ei ollut päässä, joten päätin sitten tämänkin tamman kanssa testailla sisäohjan rauhaan jättämistä.

En tiedä, oliko aamusta seuratut estekisat virittäneet minut ratsastuskuntoon vai mikä oli, mutta tämä ratsastustunti tuli mentyä kerrassaan tahdikkaasti. Jo maneesille kävellessä tein Helville selväksi, että pyyntöäni kannattaa totella tai sitten asiaa kerrattaisiin voimistuvan avun menetelmällä. Tamma oli ilmeisen hyvällä tuulella, sillä tämä komento meni sille hyvin perille. Tästä oli siis hyvä jatkaa kuskin kouluttamista.

Tein sitten samaa kuin mitä Veronankin kanssa. Eli pääty-ympyrällä hain hyvää käyntiä ja ravia ilman, että jäisin halailemaan sisäohjaa. Alussa otin ihan rennosti keskittyen vain ulko-ohjaan ja pohkeapuihin. Sisäohja sai olla ihan omissa oloissaan, ja Helvi vaikutti aika tyytyväiseltä tähän ratkaisuun. Yleensähän otan kävelyn jälkeen ohjat aina siihen tiettyyn tiukkuuteen ja alan toivoa, että hevonen pakkaa itsensä siihen oikein. Yllättäen tätä ei tapahdu, jos a) kuski ei muista elää tilanteen mukaan pyytäen ja myödäten ja b) kuski ei pistä pollea liikkeelle.

Kun olin mennyt sekä käynnissä ja ravissa hyvän tovin sisäohjasta piittaamatta, aloin hakea asetuksia nyt sisäohjaakin käyttäen. Mielessäni sain kyllä hokea koko ajan, että pyydä, hellitä, pyydä, hellitä, sillä kovasti vanhat tavat pyrkivät pintaan. Kaikeksi onneksi aloitin oikeassa kierroksessa treenailun, sillä vasemmassa Helvi tykkää vaikeilla asetuksia vastaan enemmän. Tosin nyt, kun sisäkäsikin oli mukana, oli ulkokädellä taas ihan omat kuviot mielessä. Miten voikin olla niin hankalaa kontrolloida kahta kättä yhtä aikaa? Varmaan jollain ajatuksen voimalla sain hillittyä käsiäni ja samalla pyydettyä tammaa liikkumaan asetustenkin kanssa.

Ilmeisesti tällä kertaa olin oikeasti uskottava tamman mielestä, sillä se pisti oman moottorinsa käyntiin etenkin ravissa. Kunhan kuski sai kerättyä auki ammottavan leukansa maasta, alkoi todella mukava työskentely. Helvi otti asetukset todella nätisti vastaan, palkitsi kuskin muistaessa rentouttaa sisäohjaa ja eteni takapäätään normaalia paljon paremmin käyttäen pyöreänä. Useina hetkinä ei ollut tietoakaan siitä, että tamma vain vääntäisi kaulansa pyöreäksi ja laahustaisi takaa, vaan tämä vanha tamma pisti itsensä kunnolla töihin. Pakko myöntää, että tulihan sitä hevosta ihailtua peilinkin kautta. Kaikista oudointa oli se, että pääsin ravissa jopa pidättämään tammaa, jotta se ei kiihdyttäisi turhaa. Olin oikeasti aika haltioissani, vaikka varmasti tuossakin olisi ollut korjattavaa monen kohdan verran. Mutta olen varma, että minulle ja Helville se oli yksi top kolmoseen sujahtavista ravikerroista. Niinä hetkinä sai taas hyvän tuntuman siihen, millaista se meno on, kun asiat ovat vahvasti sinne oikeaan suuntaan. Sehän on silloin niin vaivatonta ja helppoa.

Laukassa tammalla oli moottori hyvinkin käynnissä. Vähän siihen suuntaan jo, että ihan kuin kuskia ei olisi selässä lainkaan. Lisäksi ulkona hyrryyttänyt traktori kiinnosti tammaa enemmän kuin kuskin kuuntelu, ainakin aina hetkittäin. Pyöreydestä ei paljoa ollut tässä askellajissa toiveita, joten keskityin vain saamaan Helvin laukkaamaan minun haluamani tahdin mukaan. Aika paljon sai tehdä pidätteitä, että tamma malttoi alkaa uskoa, mutta löytyihän se järkevämpi meno sieltä. Kieltämättä sangen virkistävää, että tälläkin muorilla on menohaluja. Voisin tottua tähän mieluummin kuin siihen, että kinastelemme koko tunnin siitä, edetäänkö nyt vai ei.

Loppuun kokeilin vielä lisäyksiä lävistäjää myöten. Käynnissä Helvi alussa rikkoi raville, kun joku kuski ei taas muistanut ratsastaa. Muistin sitten pyytää ja pidättää oikeassa suhteessa, jolloin askel piteni hieman, ja tamma jopa pyöristyi. Ravissa humma tosin unohti pyöreyden ja lisäsi hyvin vauhdikkaasti. Muuten varmasti olisi koulukisoissa ropissut hyvät pisteet, mutta harmi vain, ettei kuskilla ollut paljoa muuta tekemistä näiden lisäysten aika kuin istua koristeena selässä. Olisi varmaan pitänyt ottaa komento taas omiin käsiin, mutta olin liian iloissani siitä, että tamma liikkuu itse ja innolla.

Kerrassaan antoisa ratsastus. Pitää toivoa, että tähtien asento on ensi kerrallakin suotuisa, sillä Helvi on varsin mainio tapaus, kun se liikkuu aivan itse. Tunnin parhaat hetket olivat juuri niitä, kun allani työskenteli hevonen pyöreänä kuunnellen ratsastajan pyyntöjä ja niitä mahdollisimman hyvin toteuttaen. Tällaiseen menoonhan voisi ihan tottua, joten lisää tällaista, jookopliiskiitti!

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Korjattavaa kerrakseen

Tämän päivän yksityistunti peruuntui valitettavasti, joten treenailimme sitten Veronan kanssa eilisen oppeja kahdestaan. Treeniaiheena oli siis pohkeenväistö ja asettaminen ilman sisäohjassa roikkumista sekä muutamat siirtymät.

Aloittelin hommaa ravaillen ilman, että roikkuisin sisäohjassa joka hetki. Yritin kontrolloida menoa siis enemmän ulko-ohjalla ja sisäpohkeella ja pätkittäin onnistuinkin. Niinä hetkinä Verona rentoutui vähän paremmin, ja tunsin ulko-ohjan olevan oikein. Jouduin tosin ajoittain aina tarttumaan ehkä liikaakin sisäohjaan, kun pohkeeni eivät osanneet korjata sisemmäs valuvaa hevosta nimeksikään. Yritin kuitenkin noinakin hetkinä pyytää sisäohjalla ja muistaa sitten rentoutua heti. Korjattavaa olisi ollut jälleen omassa asennossa. Niin se oikea puoli vain oli lytyssä koko ajan enkä jäykkiksenä saanut sitä oikein oikaistua. Vielä kun ymmärtäisin, että voin liikuttaa oikeaa ja vasenta kättä vaikka ihan eri aikaan. Tällä hetkellä ne tykkäävät luulla, että jos toinen liikkuu, on toisen tehtävä seurata - joskin yleensä aina päinvastaiseen suuntaan.

Tämän jälkeen kokeilin sitten muutamia kertoja pohkeenväistöä ensin käynnissä ja siitä väistö säilyttäen raviin. Oikeassa kierroksessa meno oli jälleen hankalampaa. En saanut pollen ulkopuolta hallintaan, jolloin se yritti karata sieltä. Tammalla oli virtaa, joten pidätteistäkään se ei ollut kauheasti perustanut aiemmin, mutta nyt niiden läpimenemättömyys kyllä kostautui pahemman kerran. Aloitin tehtävän uudelleen hakien ensin käyntiväistön hallituksi ja vasta sitten maltillisesti raviin. Olisin kyllä kaivannut toiset silmät tarkkailemaan ja korjailemaan, mutta väittäisin, että muutamia askeleita saatiin ihan oikein. Vasemmassa kierroksessa ei ollut väistössä ongelmaa, mutta olisin saanut tarkemmin hallita siirtymistä, ettei tamma olisi koettanut korvata väistöä vauhdilla. Mutta ne pidätteet tai siis niiden toimimattomuus, kraah.

Otin sitten siirtymiä, jotta saisin vähän otetta tammasta myös hidastuksissa. Kuviona oli käynti-seis-käynti ja ravi-seis-peruutus-ravi. Käynnissä siirtymät raviin ja takaisin käyntiin olivat ihan hyviä. Tamma tosin joka kerta ravissa lähti tarjoamaan omaa vauhtia ja siinä sitten taas piti kinastella siitä, hidastetaanko vai ei. Onneksi pyynnöt alkoivat mennä vähän paremmin perille, vaikka melkoista vääntöä se oli. Ilmeisesti muutaman hallitun raviaskeleen jälkeen haihattelen taas matkustajaksi, jolloin hevonen päättää mennä omaa vauhtiaan. Mitenhän sitä saisi pidettyä itsensä hereillä koko ajan? Ravi-seis-peruutus-ravikuvio toimi ravin neuvotteluhetkistä huolimatta muutoin kivasti. Tyytyväisin olin siihen, kuinka tamma nosti peruutuksesta ravin aika helposti. Korjattavaa toki löytyi. Olenkohan alkanut normaalia tiukkapipoisemmaksi vai ratsastankohan nykyisin liikaa ajattelematta, kun tuntuu, että niuhotettavaa löytyy niin paljon enemmän kuin ennen?

Olin jo alussa puntaroinut, tohtisinko ottaa muutamat laukannostot. Päätin sitten ainakin yrittää. Jos sitä jänistää kerta toisen jälkeen, kasvaa kynnys helposti korkeaksi. Otin nostot samoihin kohtiin kuin eilen eli turvallisesti seinien läheisyyteen. Ensimmäisellä kerralla Verona nosti laukan noin puoleksi askeleeksi ja pudotti raville. Ai miten niin kuski oli jarrut päällä heti? Seuraavalla yrityksellä saatiin laukka nousemaan rauhallisesti ja se myös vaihtui raviin aika helposti. Verona ansaitsi hurjat taputukset tästä ja kuski hetken hengähdystauon. Sitten kokeilin vielä toiseen suuntaan ja yhtä kelvollisesti meni. Tästä jäi oikein mukava fiilis, sillä en ollut jänistänyt, vaikka mieli teki. Pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Sellainen ratsastelu tällä kertaa. Ei mitään suurta ja mullistavaa, mutta ei onneksi ihan pohjamutiakaan. Tuntuu vain, että korjattavat asiat ovat välillä turhankin haastavia. Oman kehon hallinta ontuu pahemman kerran ja omat niksit asioiden ratkaisemiseen tahtovat olla vähissä. Sitä jaksan ihmetellä, törmäänkö vielä sellaiseen hevoseen, jonka kanssa on sekä kaasu että jarru tukevasti mukana. Nyt tuntuu, että toisten heppojen kanssa kinastelen siitä, liikutaanko nyt vai ei ja toisten kanssa vauhti pysyy pollen kavioissa, ja kuski vain vikisee. Sellainen välimuoto oli passeli, kiitos.