torstai 31. tammikuuta 2013

Kiemurtelua kavaleteilla

Vielä ennen kouluväännön pariin palaamista änkesin torstain B-tunnille, jonka aiheena oli kavaletteja. Opettaja oli pistänyt minulle ratsuksi Elmon, ja suhtauduin tulevaan tuntiin positiivisin mielin, sillä aiempi estetunti oli mennyt ponin kanssa ihan mukavasti. Ratsukoita tunnilla oli seitsemän, ja tunnin maksimikorkeus taisi olla noin 50 senttiä.

Alkuverryttelyn ravissa tulimme suoraa linjaa puomeja ylittäen. Elmo tahtoi hidastaa tahtia puomien aikana ja vähän mutkitella. Opettaja neuvoi antamaan Elmolle tilaa ohjalla, jotta se saattoi kaulaansa venyttämällä tasapainottaa itseään. En meinannut saada ravia tasaiseksi, vaan meno oli välillä spurttaamista, välillä matelua. Kun päästin Elmon matelemaan, se teki perat eli alkoi kiemurrella omiaan. Kun taas sain pyydettyä sitä pohkeella eteen tuntuma säilyttäen, tarjosi Elmo vaivattomampaa ja suorempaa ravia. Laukkasimme verryttelynä myös vasempaan kierrokseen välillä kevyessä istunnassa käyden. Laukka ei lähtenyt pyörimään kovin hyvin, vaikka koetin nohittaa Elmoa töihin. Sitten maneesin katolta tuli lunta alas, jonka suhisevaa ääntä Elmo säikähti, käännähti äkkinäisesti ja syöksyi varsin vikkelään laukkaan. Säikähdin itse Elmon reaktiota, vaikka se rauhoittui ja palasi kuulolle nopeasti. Keksin kuitenkin jäädä jännäämään koko tunnin ajaksi tippuvia lumia, jolloin rentous ratsastuksestani oli kaukana.

Laiskuuksissani kirjoitan tällä kertaa vain loppuun kahdesti hypätyn radan sujumisen. Sen osia tietysti harjoittelimme ennen kuin tulimme sen kerralla kokonaan. Kuten tavallista, samat pulmat osissa harjoitelluissa tehtävissä näkyivät myös radan aikana. Matkaan lähdettiin oikeassa laukassa, joka ei lähtenyt rullaamaan toivotusti. Ykkönen ylittyi silti ihan hyvin, ja kaarteessa kannustin Elmoa laukkaamaan opettajan ohjeen mukaan. Kakkoselle tiestä tuli hyvä, mutta laukka hidastui. Yli päästiin edelleen, mutta laukka ei vaihtunut hypyssä, vaan piti vaihtaa ravin kautta. Vaihto kesti sen verran kauan, etten saanut Elmoa kunnolla vasempaan laukkaan, jolloin kolmosen rämmimme yli. Väli tuli kuudella askeleella, mutta yritin jostain syystä puskea Elmon viidellä. Eihän se tietysti lähtenyt järjettömän kaukaa, mutta itse olin jo menossa. Hieno sukellus, ja Elmo-reppana otti vielä sen kuudennen askeleen. Viitoselle vievä kaarre hyydytti laukkaa taas samoin kuin se, että en ollut itse tasapainossa, jolloin kehtasin vielä ennakoida sen hyppyä ja lähdin kevyeen istuntaan tovi ennen hevosta. Opettaja huusikin tulemaan linja heti uudelleen, joka nyt yksittäisenä ratsastettuna onnistui paljon paremmin kuudella askeleella kuin radan aikana häsellettynä.

Toiselle kierrokselle opettaja neuvoi ratsastamaan rohkeammin reippaampaa laukkaa. Ykkös- ja kakkoseste ylittyivät sen turvin kohtalaisen hyvin, mutta laukka jäi edelleen vaihtumatta kakkosesteellä oikeasta vasemmaksi. Sen korjaamiseen meni taas oma aikansa, jolloin kolmosen ja nelosen linja ei mennyt enää ihan niin hyvää laukkaa, mutta kuitenkin järkevällä kuudella askeleella päästiin. Taisin luovuttaa tässä vaiheessa, joten en juuri saanut tsempattua viitosesteelle, jolloin sen yli mentiin Elmon ansiosta. Hassua, miten yhden radan aikana ehtii olla tarmokas ja sitten taasen lyödä hanskat tiskiin. Suoritus kun kestää sellaisen minuutin, niin aika hyvin ehtii vaihdella tunteitaan niiden sekuntien aikana. Miksi on niin vaikeaa säilyttää se tarmokkuus, jonka avulla osaisi varmasti korjata eteen tulevat virheet paljon sujuvammin?

Tunnin jälkeen harmitti taas kerran. Tuntuu, että viime aikoina ote hyppelystä on ollut pääosin kadoksissa, vaikka hyviäkin hetkiä on ollut. Tällä kertaa ärsyynnyin taas itseeni pahemman kerran. En saisi antaa periksi heti, kun asiat eivät menekään niin kuin haluan. Sen sijaan pitäisi keskittyä ratsastamaan, ei jättää asioita etenemään omalla painollaan. Elmon kanssa on ollut paljon parempia hyppelyitä, joten omalla ratsastuksellani sain sen menemään veltosti ja sitä kautta hieman kiemurtelemaan. Opettajakin tuumasi, että yhdessä hetkessä Elmo näyttää liikkuvan oikein hyvin ja toisessa hetkessä taas ei. Eli unohdan reagoida kunnolla silloin, kun meno alkaa muuttua ei-toivottuun suuntaan. Pah. Elmo on kuitenkin sen verran kiva, että se kyllä menee esteestä yli, kun se vain tuodaan sille järkevästi. Jos jatkan tätä huteraa ratsastamista, voi sekin pian huomata, ettei sen kannata yksin nähdä kaikkea vaivaa. Siksipä saisin skarpata ja mielellään pian.

keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Hyppyjä estekonkarin kanssa

Keskiviikon vakiotunnillani oli vuorossa esteitä eli olin arvatenkin innoissani. Sain vieläpä ratsukseni tallin kokeneimman alue-estekonkarin eli Manun. Tunnilla oli vain viisi ratsukkoa, joten pääsimme hyppäämään mukavasti. Tunti oli Manulle päivän ainoa, mutta eipä se onneksi sen käyttäytymisessä näkynyt. Samat ongelmat oli kuin aina muutoinkin eli ravissa jarru katosi ja välillä seisoskelun jälkeen Manu ei meinannut lähteä liikkeelle lainkaan. Vieläkään en tajunnut, mistä nuo jumittelut johtuivat.

Alkuverryttelyn ravissa opettaja toivoi Manulta aktiivisempaa liikettä takapäästä, mutta muutoin ratsu kulki ja kääntyi hyvin. Verryttelimme vielä vasemmassa laukassa, jossa noustiin hetkittäin kevyeen istuntaan ja palattiin perusistuntaan vaihe vaiheelta: ensin suoraa ylävartaloa vietiin hieman eteen ja vasta sitten noustiin kokonaan kevyeen istuntaan. Takaisin palattiin tietysti käänteisessä järjestyksessä eli ensin istuttiin alas ja sitten vasta suoristettiin ylävartalo. Itselleni helpompaa oli nousta rauhassa kevyeen istuntaan kuin yrittää palata sieltä takaisin. Jalkani eivät tuntuneet antavan niin paljon tukea, että olisin päässyt tasaisesti istahtamaan alas, vaikka en kyllä onneksi lössähtänytkään. Ilmeisesti jalkani eivät olleet oikeassa kohdassa ottamassa painoa vastaan, vaan todennäköisesti liian edessä, jolloin ne keikauttivat painoni taaksepäin.

Ensimmäiset hypyt otimme iloisen värikkään ratapiirroksen sininuolelliselle esteelle ravilähestymisillä oikeasta kierroksesta.  Ravilähestymiset ovat minulle hankalia, sillä en muka silloin tajua, milloin hyppy lähtee. Niinpä olen sukeltamassa ennen aikojani tai sitten jään matkasta. Hatarat arveluni hyppypaikasta kostautuivat siinä, ettei Manu ottanutkaan esteellä toivottua vasenta laukkaa, vaan laskeutui parisen kertaa oikeassa laukassa alas. Keksinpä myös kertaalleen johtaa niin, että opettaja sanoi minun keikahtaneen koko vartalo käteni perässä. Tämän huomion jälkeen sain pidettyä itseäni paremmin hallinnassa enkä nakannut vasemmalla kädellä johtaessani oikeaa kättä menemään. Näin ollen Manukin ymmärsi, mitä tarkoitin ja laskeutui vasemmassa laukassa esteeltä.

Seuraavaksi hyppäsimme kaarevaa linjaa, jonka kaksi estettä on merkitty keltaisilla nuolilla. Lähestyminen tehtiin oikeassa laukassa ja kaareva linja pyrittiin tulemaan kuudella askeleella. Manu laukkasi hieman löysästi, jolloin hypyt eivät olleet ihan terävämpiä. Se myös tykkäsi valua vasemmalle, minkä huomasi parhaiten ensimmäisellä esteellä, jonka tulimme muutamia kertoja aika vasemmasta reunasta. Lävistäjällä olleella esteellä laukka piti saada vaihtumaan oikeasta vasempaan, mikä meillä ei ottanut onnistuakseen. Yritin hakea vasemman pohkeen ajoissa ennen toista hyppyä läpi ja johtaa rauhallisesti ja selvästi, mutta laukka ei vaihtunut. Opettaja sanoi veltomman laukan vaikuttaneen siihen, mikä taas osaltaan johtui siitä, ettei Manu viitsinyt juuri nähdä vaivaa noin 60 sentin esteillä. Olin kuitenkin siihen tyytyväinen, että kaarevan linja reitti oli pääosin jokaisella kerralla kunnossa. Maltoin ratsastaa pari askelta ensimmäisen hypyn jälkeen suoraan ennen kuin käänsin, jolloin kuusi askelta meni väliin tasaisesti. Sitten hyppäsimme kaarevan linjan jälkeen putkeen samoin keltaisilla nuolilla varustetun suoran linjan. Laukan aktiivisuuden puute näkyi löysissä hypyissä ja edelleen vähän valumisella oikeassa laukassa vasemmalle ja vasemmassa laukassa puolestaan oikealle. Välit kuitenkin menivät edelleen ihan sujuvasti kuudella askeleella.

Lopuksi hyppäsimme vielä vasemmassa kierroksessa okseria, jota ennen oli kolmen askeleen päässä puomi. Aluksi annoin Manun edelleen mennä vähän ponnettomasti ja pitkänä, jolloin puomilta okserille pääseminen ei ollut sujuvinta. Opettaja neuvoi hakemaan Manua lyhyemmäksi ja terävämmäksi, mikä onnistui vähän niin ja näin. Ilmeisesti jäin jarruttamaan ohjalla liikaa enkä toisaalta uskaltanut pyytää pohkeella riittävästi. Kaksi ensimmäistä hyppyä noin 70 sentin okserille sujuivatkin löysästi. Sitten opettaja nosti okserin 80 senttiin, jolloin sekä Manu että minä havahduimme hieman jopa tekemään töitä. Kaksi viimeistä hyppyä olivatkin paljon napakampia ja sitä myöten sujuvampia. Lisäksi istuntani toimi hyvin, käteni myötäsivät ja muistin katsoa eteenpäin. Manun kanssa 80 sentin este ei tuntunut hypyssä yhtään isolta, vaikka estettä lähestyessä ehdin vähän muka kauhistella sen kokoa. Tämän perusteella haluaisin kyllä hypätä Manulla toistekin, vaikka sitten vain oppiakseni herättämään sen jo pienemmillä esteillä. Lisäksi ainakin tällä kertaa Manu oli sangen varma hyppääjä, joka ei turhia vaikeillut. Hyviä ominaisuuksia minunlaiselleni ratsastajalle.

Loppuraveissa Manu taas kipitti, joten sain pyöritellä rutkasti ympyröitä ennen kuin se yhtään rauhoittui. Samaa se oli toki tehnyt koko tunnin ajan aina laukan jälkeisessä ravissa, jolloin jouduin aina välillä käyttämään seinää jarruna. En nähnyt järkeväksi jäädä roikkumaan ohjasta, sillä Manu lähinnä kipitti vauhdikkaammin, jos niin tein. Yritin myös kovasti jarruttaa istunnallani, mutta edelleen Manu vei, ja minä vikisin. Hassua, miten Manu malttaa laukassa, mutta intoilee sitten ravissa. Vielä kun saisin tämän kipityksen kontrolliin ja laukkaakin terävämmäksi ja lyhyemmäksi, olisi Manulla enemmän kuin ilo hypätä. Pitää kyllä toivoa sitä joskus toistekin estetunnin ratsuksi.

tiistai 29. tammikuuta 2013

Heikon istunnan ongelmat

Kipaisin tallille tiistaina odottavaisin mielin, sillä olin katsonut C-B-tunnin aiheena olevan esteitä. Olin myös toivonut Manua tai Elmoa, joista opettaja oli jakanut minulle Manun. Se oli jo valmiiksi aiemmalla tunnilla, joten tiitteränä tunnin lopussa kyselin, mitä rakennetaan. Sitten selvisikin, että luvassa oli koulua ja että tuntisuunnitelmassa oli vanhaa tietoa. Hieman harmitti etenkin, kun meillä Manun kanssa ei ole kovin hyvin koulutunnit menneet. Päätin niellä harmitukseni ja koettaa tsempata parhaani mukaan.Tunnin aiheina olivat loivat kiemuraurat sekä siirtymiset käynnistä laukkaan ja lyhyestä laukasta raviin.

Tunnin ensimmäinen puolikas hurahti käynnissä ja ravissa loivien kiemuraurien parissa. Keskihalkaisijalle laitetun puomin avulla kiemurauran sai hahmoteltua järkeväksi, jolloin saattoi keskittyä paremmin hevoseen. Käynnissä Manu liikkui aluksi hieman tahmeasti, vaikka koetin komentaa sitä aktiivisemmaksi. Asetukset oikealle tökkivät pahemman kerran, ja niiden aikana Manu yritti liirata vasemmalta karkuun. Vasemmalle asetukset sujuivat paremmin, mutta olisin saanut pyytää niitä selvemmin. Koulukisoissa tuomari on monesti pyytänyt tätä samaa, joten saisin kiinnittää asiaan huomiota jo treeneissä. Ravissa Manu tuppasi kipittämään ja valumaan pitkäksi ja edestä raskaaksi. Opettaja neuvoi hakemaan ensin Manu kantamaan omaa etuosaansa ja vasta sitten miettiä sen ratsastamista pyöreäksi. Hetkittäin sain Manua kevenemään edestä ja vähän lyhenemään, mutta annoin sen useaan otteeseen roikkua ohjalla ja valua vaivihkaa pitkäksi. Ravissa tehdyillä kiemuraurilla ei uusia pulmia ilmaantunut, joskin Manun jäykkyys asetuksissa oikealle paheni entisestään. Välillä Manu lähti myös kiihdyttämään, mutta kiemurauran ja asetusten avulla malttoi taas rauhoittua. Opettajalta tulikin paikoin kehuja siitä, kuinka mukavan rentoa ravia Manu eteni.

Kiemurteluiden jälkeen pääsimme tunnin siirtymätehtävään, jossa nostettiin käynnistä laukka ja ratsastettiin pääty-ympyrälle, jossa oli tarkoitus lyhentää laukka niin, että siitä oli helppo siirtyä hallittuun harjoitusraviin. Laukannostot sujuivat vähän niin ja näin. Omaa vuoroa odottaessa Manu ehti aina sopivasti jäädä omiin maailmoihin, jolloin kumpikaan meistä ei varmaan oikein ollut skarppina. Muutama hyväkin nosto mahtui mukaan, mutta olisin saanut ratsastaa Manun nostoon aktiivisena, jolloin laukkakin olisi varmasti lähtenyt pyörimään paremmin. Oikean laukan nostaminen tuntui sujuvan paremmin kuin vasemman, johon mahtui ravipätkiäkin väliin ennen varsinaista laukkaa. Muutamia kertoja Manu tuntui vaipuneen johonkin transsiin, sillä se vain seisahtui paikoilleen eikä liikahtanut hetkeen mihinkään. Käänsi vain päätään ja taisi mielessään ajatella, että itsepäs käskit odotella. Sain käyttää välillä pohkeitani aika mielikuvituksellisesti, että sain Manun taas liikkeelle.

Laukan lyhentäminen ympyrällä ei ollut ihan niin vaikeaa kuin olin ajatellut. Oikeassa kierroksessa Manu puski railakkaasti sisälle samalla, kun sen takapää liirasi vasemmalla. Opettaja sanoi vinouteni korostavan sitä, mutta Manu menisi samalla tavalla muutoinkin. Neuvona oli koettaa siirtää takaosaa vähän sisemmäs. En tainnut juuri takaosaa saada hallintaan, mutta laukka lyheni kuitenkin hetkittäin kohtuullisesti. Yritin muistaa olemaan roikkumatta ohjassa ja sen sijaan pyrin lyhentämään ja rentoutumaan ja tekemään saman uudelleen. Harmikseni ajatukseni olivat koko ajan tulevassa ravissa, jolloin laukan lyhentäminen tahtoi jäädä vähän puolitiehen, sillä tyydyin jo pariin lyhyempään askeleeseen ja joko annoin Manun siirtyä raviin tai sitten se vain itse keksi sen.

Ravi laukan jälkeen olikin sitten melkoista kaahausta. Manu vain kauhoi eteenpäin piittaamatta pidätteistäni tuon taivaallista ja alkoi kuunnella minua vasta voltin aikana. Vasemmassa laukassa lyhentäminen tuntui hieman vaikeammalta, ja Manu pudotti muutaman kerran omia aikojaan raville. Opettaja muistutti pitämään oman istunnan jäntevänä ja pyrkimään istumaan syvälle satulaan. Tässä kohtaa huomasin, kuinka heikosti hallitsen istuntani ja kuinka minulta selvästi puuttuu keskivartalon lihakset eli se korsetti, jolla saisin istuntanikin kasaan. Molempiin suuntiin saimme lopulta kuitenkin ainakin yhdet järkevät siirtymiset ilman, että Manu ihan ryntäsi raviin, joten siihen oli tällä kertaa tyytyminen. Kuten opettaja sanoi, monissa siirtymissä ja lyhennyksissä oli ideaa. Toteutus vain tahtoi jäädä puolitiehen.

Loppuraveissa Manu sitten taas leikki lännen nopeinta ravaajaa ja viis veisasi pidätteistäni. Opettaja komensi meidät ympyrälle, jossa sain taas jämäköittää omaa istuntaani ja ensin vasta-asetuksen ja siitä myötäasetukseen siirtymällä pala kerrallaan hinata hevosta rauhallisemmaksi ja enemmän oikeinpäin. Mitään valtavaa läpimurtoa ei ympyrän aikana ehtinyt tapahtua, mutta meno onneksi tasoittui paljon. Haikailin taas kovasti keskivartalolihasten perään, sillä niiden avulla olisin voinut ratsastaa Manua istunnallani, en vain ohjalla ja huteralla istunnan kaltaisella esityksellä. Tunnin lopuksi murehdinkin opettajalle ongelmaani. Hän tuumasikin, että Manu poimii herkästi ratsastajan istunta-avut ja reagoi niihin silloinkin, kun ratsastaja ei edes tiedä tehneensä mitään. Niinpä esimerkiksi vähäinenkin keikahtaminen istuinluiden takaosalle ja sitä kautta pohkeiden työntyminen liian eteen merkitsee Manulle sitä, että pitää mennä reippaammin, ja niinhän se sitten menee. Siinäpä istunnastaan autuaasti oleva kuski (lue: minä) ihmettelee ratsun kummallisia päähänpistoja. Toisaalta on kyllä kivaa, että Manu paljastaa armotta tällaiset asiat, vaikka kivahan se olisi osata ratsastaa paremmin.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Pientä jännitystä

Päätin ilmeisesti aloittaa pienen estetuntiputken, sillä suuntasin sunnuntaina kuokkimaan B-A-tunnille esteiden pariin. Sunnuntain opettaja oli lomalla, joten tallin toinen opettaja veti tunnin. Olinkin toivonut häneltä edellispäivänä jokeriratsua ja lisäsin toiveeseen, etten pahastuisi, vaikka jokerina olisi poni. Toiveeni napsahti mainiosti nappiin, sillä sain Elmon. Hieman kyllä jännitin, mahtaisiko Elmo esitellä sinkaisujaan tunnilla, mutta päätin luottaa sen viime aikaisen rauhoittumisen pätevän tänäänkin. Kun Elmo oli vielä Tallinmäellä, ehdin hypellä sillä viidesti, ja ne kerrat menivät ihan mukavasti. Lisäksi edelliskerran estetunnilla se meni todella fiksusti ratsastajan kanssa niin lyhentäen kuin pidentäen laukkaa vanhan tekijän lailla.

Alkuverryttelyssä tulimme toisella pitkällä sivulla puomeja ravissa käyttäen niiden välissä käynnissä. Alkuun Elmo liikkui tuttuun tapaan vähän hitaasti ja yritti kiskoa ohjia pidemmäksi. Komensin sitä topakammin liikkumaan, jolloin se malttoi keskittyä paremmin ja ensimmäiset puomit ylittyivät hyviin. Siirtymiset käyntiin eivät tuottaneet ongelmaa, sillä Elmo tykkää kovasti mennä hitaampaa. Ravi nousi käynninkin jälkeen ihan hyvin, mutta olisin läpi linjan saanut keskittyä tasaisempaan tahtiin ja suorempaan tiehen. Kuviota muutettiin vielä sen verran, että ensimmäisten puomien jälkeen siirryttiin edelleen käyntiin, mutta ravin sijasta nostettiinkin laukka ja ylitettiin toinen puomi. Aluksi tahdoin hoputtaa Elmoa liikaa jo ravipuomeilla, jolloin meno meni hätäiseksi. Käyntiin päästiin edelleen ihan ok, ja laukatkin nousivat pääosin hyvin ja vielä toivotusti vasempana. Kertaalleen nosto ei mennytkään läpi, vaan Elmo nosti ensin ravin ja hitusta ennen puomia laukan. Laukassa Elmo tuntui hieman löysältä, mutta en sitten tohtinut jännityksissäni komentaa sitä liikkumaan, sillä pelkäsin nynnynä Elmon joko ampaisevan innoissaan tai pukittavan protestina.

Sitten tulimme 26 metrin suoraa linjaa nyt minikavaletteina sekä jatkettiin siitä toisella pitkällä sivulla olleelle puomin, pystyn ja puomin viritelmälle. Suora linja meni vähän niin ja näin hetkittäin, sillä laukka ei oikeassa kierroksessa lähtenyt rullaamaan toivotusti. Muutamia kertoja rämmimme välin miten sattuu ja yksittäisen esteen myös. Kaarteet esteille menivät hieman puskien, jolloin laukka kärsi edelleen samoin kuin lähestyminen. En ollut kovin napakkana ratsastamassa Elmoa, jolloin se ehti muutaman kerran pudottaa tehtävällä ravillekin. Ilmeisesti pieni jännitykseni sotki tätäkin, vaikka Elmo kulki edelleen pientä aktiivisuuden puutetta huomioimatta tasaisesti. Olisin myös voinut keskittyä rutkasti paremmin muun muassa niiden kaarteiden ratsastamiseen, mutta jotenkin hihkuin vain tulevia esteitä niiden välistä piittaamatta.

Seuraavaksi tulimme suoraa linjaa nyt pieninä pystyinä tavoitteena ensin saada väliin mahdollisimman monta askelta, sitten mahdollisimman vähän. Laukan lyhennyksessä töpeksin alussa siten, etten lähtenyt lyhentämään riittävän ajoissa, jolloin Elmo pääsi ensimmäiselle esteelle miten sattuu. Niinpä väli hurahti kahdeksalla askeleella, kunnes tajusin lyhentää ajoissa ja pitää ensimmäisen hypyn pienenä. Sitten saimme sentään väliin yhdeksän askelta. Tie esteiden välissä mutkitteli hieman, kun en muka osannut sekä lyhentää laukkaa että ratsastaa suoraan. Kehtasinpa kertaalleen lähteä sukeltamaan, kun luulin Elmon lähtevän kauempaa. Kertaalleen puolestaan jäin matkasta, kun Elmo ampaisikin kaukaa. Päästin ohjat pitkäksi, jolloin Elmo ajatteli lipuvansa reitiltä ja ohittavansa toisen esteen, mutta onnekseni sain ohjia hinattua sen verran takaisin, että sain Elmon suuntaamaan esteeltä. Kuten olen parissa muussakin estetuntikirjoituksessa todennut: sangen epämääräistä menoa.

Sitten tehtävää tultiin pidentämällä laukkaa, mikä taas tätä nynneröä jännitti. Sitä ei helpottanut se, että muutaman kerran Elmo vinkaisi ennen siirtymistään laukkaan. Vinkaisut ovat yleensä edeltäneet sinkaisua, mutta tällä kertaa Elmo tyytyi yhteen moiseen ja varsin hillittyyn sellaiseen. Lopulta aloin taas luottaa Elmoon ja uskalsin vähän ratsastaa sitä eteen. Elmon askel venyikin helposti, ja pääsimme välin lopulta mainiosti seitsemällä sujuvalla askeleella. Oikea laukka oli taas Elmolle vähän vaikeampi, ja se esittikin muutaman kerran alkuun ristilaukkaa, jonka korjasimme ympyrällä pois. Elmo oli mukavasti linjan välissä kuulolla, jolloin ehdin laskea laukat ja vaikuttaa ajoissa, mikäli tarvetta moiselle ilmestyi. Pääosin tehtävä meni kuitenkin lopulta mukavasti, kun rohkenin antaa Elmon laukata enkä jarrutellut sitä turhaan.

Lopuksi tulimme vielä yksittäisenä okseria, jolle laskimme viimeiset kolme askelta ennen hyppyä. Tämä meni hyvin sen jälkeen, kun annoin Elmon taas laukata rennosti ja sopivan rennosti. Laukka tosin taisi muutamia kertoja hypyssä vaihtua, mutta sen onneksi ehti korjata esteen jälkeen ympyrällä. Miinusta tosin minulle siitä, että pohkeeni kehtasivat taas heilahdella hypyissä taakse, vaikka okseri ei edes leveä ollut. Ei ihme, jos ratsuni tulevat esteelle vähän miten sattuu, kun jätän ne silloin melkein yksin irrottamalla pohkeeni tuntumalta. Onneksi loppuun sain hieman korjattua ongelmaani, ja meno tuntuikin heti tasaisemmalta ja helpommalta, kun pidin koipenikin matkassa.


Tunnin loppuraveissa olikin hyvä mieli, ja tuumasin opettajalle tekeväni Elmosta vielä esteponini. Se on kuitenkin ihanan mutkaton hyppäämään, kun sen saa liikkeelle ja näyttää esteen. Jännitin siis onneksi aika pitkälti turhaan ja varmasti tartutin vinkuenergiaa sitä kautta Elmoon. Rohkaistuin kuitenkin pistämään Elmon toiseksi vaihtoehdokseni seuraavalle estetunnille ja luulenpa myös, että muutoinkin uskallan taas useammin hyppäämään tällä ponilla. On se kuitenkin parhaimmillaan sen verran mukava ja mutkaton tapaus.

Videoista kiitos Alekseille!

lauantai 26. tammikuuta 2013

Askelpeliä esteillä

En malttanut pysyä poissa lauantain B-tunnilta, kun huomasin sen aiheena olevan esteitä. Lisäksi olin ihanasti tunnin viides ratsukko, joten pääsimme hyppäämään mukavan pienellä ryhmällä. Enteilin esteratsuni oikein, sillä opettaja oli laittanut minulle Potterin. Tunnin tehtävät sijoittuivat ensin kolmen ja lopuksi kahden esteen suoralle linjalle, jolla pelattiin askelmäärillä.

Alkuverryttelyssä ylitimme niin suoralla linjalla olleita puomeja ravissa kuin pyörittelimme ympyröitä. Potter tahtoi liikkua aika tahmeasti, ja minulla oli taas totuttelemista hieman pomputtavassa ravissa keventämiseen. Pohkeeni eivät tahtoneet pysyä tuntumalla, ja kätenikin tuntuivat seikkailevan missä sattuu. Puomilinja sentään meni aika kivasti ilman, että Potterin tahti juuri kärsi. Taisin silti itse olla säätämässä kaikkea hieman turhaan. Toisella pitkällä sivulla puolestaan pyöräytettiin pari ravivolttia ja yksi laukkavoltti. Volteilla oli reitin kanssa hieman ongelmia, kun en saanut Potteria oikein ohjattua, vaan se valui minne halusi. Laukannostoissa opettaja huomautti liian eteen lennähtävästä sisäpohkeestani samoin kuin siitä, että unohdin kantaa käteni. Laukka kulki jotenkin tönkösti, jolloin oma istuntani oli samanlaista suolapatsastelua. Suoraa linjaa tultiin vielä minikavaletteina siten, että väleihin piti laittaa neljä askelta. Potterin lyhyellä laukalla tämä onnistui aika helposti, mutta aktiivisuutta ei juuri ollut mukana, mistä opettaja huomauttikin.

Alkuverryttelyn jälkeen suoran linjan puomit nousivat pieniksi esteiksi, joista korkein taisi olla 65 senttiä. Kolmen esteen linjalle väleihin haettiin ensin neljä, sitten kolme askelta. Neljä askelta onnistui ihan hyvin, ja esitimmepä kertaalleen viidenkin askeleen välit. Aktiivisuus oli edelleen vähän niin ja näin, jolloin Potter hyppäsi aika veltosti. Opettaja neuvoi pitämään pohkeet tuntumalla hyppyyn lähtiessä, jotta Potter muistaisi säilyä napakkana. Tätä yrittäessäni huomasin, kuinka pohkeeni olivat taas irti hevosen kyljistä, sillä jouduin hakemaan ne aina esteiden välissä uudelleen tuntumalle. Kaiken lisäksi pohkeeni kehtasivat heilahtaa näinkin pienissä hypyissä taakse, kun ne roikkuivat vapaasti ilmassa. Noloa jälleen kerran. Sentään en sukellellut tai istunut liian aikaisin satulaan, joten jotain edistystä kuitenkin. Loppujen lopuksi neljän askeleen välit ja hypyt menivät ihan ok, kun muistin aktivoida Potterin ajoissa ennen ensimmäistä hyppyä ja pitää pohkeet tehtävän ajan tuntumalla. Näin en jäänyt säätämään liian myöhässä, jolloin Potterkin sai hieman työrauhaa.

Kolmen laukan askeleen välit tuottivat aluksi vaikeuksia, sillä en saanut Potteria liikkumaan. Välit menivätkin neljällä askeleella, ja puutuin asiaan aivan liian myöhään. Lopulta tajusin viritellä Potterin parempaan laukkaan jo alkuun pyöräytetyn ympyrän aikana, jolloin se innostuikin hieman ja laukkasi välit toivotusti kolmella askeleella. En myöskään jäänyt matkustamaan, vaan pidin pohkeet tuntumalla kertoen hevoselle, että tämä aktiivisuus säilytetään läpi tehtävän. Niinhän Potter sitten teki ja aika helpostikin. Oli mukava huomata, että sekin vähän innostui hyppäämisestä ja ylläpiti kohtuullisen kivasti reippaampaa laukkaa. Sain myös pari kertaa pyydettyä sitä venyttämään askelta, jolloin se ei tarjonnut neljättä miniaskelta, vaan hyppäsi pyydetysti kolmen askeleen jälkeen.

Lopuksi suoran linjan keskimmäinen este otettiin pois, ja tehtävänä oli tulla kahden esteen linja ensin vähintään yhdeksällä askeleella ja sitten korkeintaan kahdeksalla. Laukan lyhentäminen onnistui Potterin kanssa mukavasti, ja saimme väliin kymmenen askelta. Jos olisin osannut vaatia paremmin, olisi väliin saattanut mennä yksitoista, jopa kaksitoistakin askelta parhaimmillaan. Lyhentäminen oli kuitenkin helppoa, sillä Potter tuli mielellään lähelle ensimmäistä estettä eikä lähtenyt ryykäämään sen jälkeen. Laukan pidentäminen sen sijaan oli hieman taas rauhallisemman laukan jälkeen työläämpää. Kahdeksan laukka-askelta oli reippain, johon alussa pääsimme enkä ollut kauhean tyytyväinen. Onneksi opettaja pisti meidät sakkokierrokselle tuumaten, että kyllä se väli kuudella menee. Niinhän se menikin, kun lopulta pyysin Potteria laukkaamaan kunnolla ja annoin sen mennä linjalla. Kuusi askelta sujahti väliin helposti ilman, että Potter joutui lähtemään liian kaukaa, joten kyllähän siltäkin sitä pidempää laukkaa löytyy, kun vain osaa pyytää.

 

Tunnista jäi hyvä mieli askeltehtävien onnistumisesta lopulta. Se myös ilahdutti, etten lässähdellyt satulaan kesken kaiken, mutta harmikseni keksin nakella pohkeitani hypyissä taakse. Parannettavaa olisi ollut myös siinä, etten olisi päästänyt Potteria puskemaan volteilla ja ympyröillä niin pahasti kuin nyt sen annoin tehdä. Jostain syystä estetunneilla tunnun viisveisaavan tällaisista asioista, vaikka esteradalla ollaankin pahasti hukassa, jos hevonen ei mene sinne, minne pyytää. Esterataharjoitukset voisivat siis olla paikallaan, niin pääsisin muistuttamaan itseäni, että kyllä sitä ohjausta tarvitaan sielläkin.

Videoista kiitos Noralle!

perjantai 25. tammikuuta 2013

Suoruuden vaikeus

Perjantain pienryhmätunnilla pääsi taas vääntämään koulua, kun aiheena oli tällä kertaa hevosen suoruus. Ratsukseni sain Rappenin, mihin suhtauduin vähän ristiriitaisesti. Meillä on Rappenin kanssa ollut hyviä tunteja, mutta viime aikoina olen joko alkanut ratsastaa ihan päinvastoin kuin silloin tai sitten Rappenissa on tapahtunut jokin muutos. Oli miten oli, päätin suhtautua tulevaan mahdollisimman optimistisesti. Tunnin aihe sopikin siihen hyvin, sillä perusratsastuksen kautta voi viilata palasia kohdalleen hieman rauhallisemmassa tahdissa. Ratsukoita tunnilla oli yhteensä neljä.

Melkein koko tunti vietettiin kahden ratsukon ympyrällä, jossa tehtävänä oli pitää hevonen mahdollisimman suorana. Jos jotain asetusta tarvitsi käyttää isolla ympyrällä, tuli silloin hyödyntää vasta-asetusta. Käynnissä ja ravissa isolta ympyrältä pyöräytettiin myötäasetuksessa kaksi volttia ja laukassa puolestaan vain yksi voltti. Käynnissä Rappen tahtoi välillä hieman hyytyä, etenkin volteilla. Minun pulmanani oli saada hevonen pysymään suorana, sillä monta kertaa havahduin siihen, että olinkin antanut Rappenin asettua. Rappen tykkäsi myös valua molemmissa kierroksissa sisälle aika korostetusti. Välillä taas se pyrki liukumaan ulommas, jolloin sain käyttää molempia pohkeita melkoisen paljon. Meno ei ollut kovin tasaista, sillä tuntui, että sain olla melkein joka hetki vaikuttamassa. Vasen kierros tuntui kuitenkin helpommalta saada Rappen pysymään hieman suorempana. Pienemmillä volteilla opettaja muistutti säilyttämään Rappenin käynnin aktiivisena sekä huolehtimaan siitä, että Rappen oikeasti asettuu eikä vain pyöristä niskaansa. Käynnissä enemmän onnistumisia tuli volteilla, joissa myötäasetuksen avulla Rappen rentoutui hetkittäin mukavasti. Isommalla ympyrällä hevosen suorana pitäminen tuntui ihmeellisen vaikealta.

Ravissa korostui entisestään Rappenin pyrkimys jäädä hieman hiippailemaan. Opettaja neuvoi ajattelemaan istunnalla raviin rauhallista tahtia, mutta samalla pyytämään pohkeilla Rappenia venyttämään askelta. Oma tasapainoni pohkeiden ja istunnan välillä oli paikoitellen hutera, joten välillä Rappen kipitti ja välillä taas hetkeksi asettui rennompaan ja hieman pidempiaskeleeseen raviin. Oikeassa kierroksessa päädyin menemään keventäen ja vasemmassa puolestaan harjoitusravissa istuen. Kevennyksen kanssa oli vaikeampi saada pidempää askelta rauhallisessa tahdissa, sillä innostuin aina itse keventämään nopeammin. Harjoitusravissa oli hieman helpompaa yrittää houkutella Rappenista parempaa askelta irti, kun en voinut itse lähteä kiihdyttämään menoa. Suoruuden saaminen isolla ympyrällä oli edelleen vähän kinkkistä ja tuntui kuin Rappenissa olisi ollut peramaisesti satoja liikkuvia osia, joita en saanut paikoilleen. Niinpä pyöristymishetket hieman rennompana jäivät pääosin volteille, joilla sain taas käyttää myötäasetusta apuna. Niiden aikana kuitenkin ravin tahti tuppasi kärsimään, jolloin aloin pyytää enemmän ja sain Rappenin taas jännittymään. Opettajalta tuli hoksautusta ulkokäteni seikkailuista omille teilleen samoin kuin siitä, että kun Rappen kulki oikeinpäin, en saanut jättää sitä kokonaan yksin, vaan se oli pidettävä keskittyneenä töissä. Toistaiseksi en osaa hahmottaa sitä, milloin hevoselle pitää antaa rauha ja milloin taas jätän sen muka rauhan nimissä kokonaan yksin, jolloin pääsemme aina metrin tai pari nätisti, kunnes ratsu kyllästyy kulkemaan yksin ja alkaa puuhailla omiaan.

Laukka olikin sitten raskain osuus tästä tunnista. Laukka ei lähtenyt rullaamaan kunnolla pieniä pätkiä lukuun ottamatta kumpaankaan suuntaan, vaan pitkästä aikaa Rappenin meno oli kaukana kolmitahtisesta. Puskeminen myös paheni yllätyksettömästi, sillä en lopulta ollut saanut käynnissä saati ravissa ratsua ruotuun sen osalta. Rappen keksi myös alkaa keskittyä luimistelemaan ympyrän kanssamme jakaneelle Atelle, jos se sattui yhtään liian lähelle, joten taas oli yksi mutka matkassa. Oikeassa kierroksessa nakkasin jalustimet kaulalle, mistä lopulta seurasi enemmän ongelmia kuin apua. Vasemmalle valuva istuntani paheni entisestään, ja meinasin muutamaan otteeseen keikahtaa satulasta alas Rappenin valuessa tiukasti oikealle istuntani jatkaessa menoa vasemmalle. Opettaja muistutti taas rauhoittamaan laukan tahtia istunnalla, mutta pyytämällä samalla pohkeilla Rappenilta pidempää askelta. Ainoastaan voltin aikana Rappen vähän malttoi tasoittua, isommalla ympyrällä päästin sen taas vähän kaahailemaan tai jarruttamaan oman mielensä mukaan. Opettaja neuvoi käyttämään silloin asetusta kontrollityökaluna, jotta Rappen palautui aina kuulolle. Se auttoikin hieman, mutta melkoisen vaivalloista silti oli. Vasemmassa kierroksessa menin suosiolla jalustimien kanssa, mikä auttoi ainakin olemaan valumatta niin selvästi mihinkään suuntaan. Rappen keskittyi nyt hieman paremmin, mutta itse olin jäänyt häsellysvaiheeseen. Unohdin olla riittävän rento ja säädin liikaa, jolloin iso ympyrä meni vähän niin ja näin. Onneksi volteille sattui pari hyvää hetkeä, jolloin Rappen yritti ymmärtää minua, ja sen seurauksena meno tasoittui ja parani. Rappenista kyllä huomasi pitkin tuntia, että se yritti, mutta jokin palanen jäi loksahtamatta paikoilleen.

Tunnin jälkeen olin melkoisen puhki, sillä laukkatehtävä viimeistään imi kaikki mehut. Kieltämättä myös harmitti tunnin sangen epätasainen meno, kun vielä jokin aika sitten olin kovaa vauhtia ihastumassa Rappeniin, sillä se tuntui kehittyneen valtavasti eteenpäin. Epäilemättä Rappen edelleen osaa hommansa, mutta omassa ratsastuksessani oli ilmeisesti muuttunut jokin. Ehkä kuvittelin Rappenin toimivan automaattisesti, jolloin jäin matkustamaan. Opettajalle murehdinkin sitä, kuinka hevosen kulkiessa oikeinpäin lakkaan tekemästä suunnilleen mitään. Jollain oudolla tavalla ilmeisesti odotan, että sen jälkeen hevonen tekee itsestään kaiken, mitä ikinä keksin ajatella. Yllättäen asia ei mene näin tai sitten minun täytyy löytää ajatuksiani lukeva ja niitä ehdoitta toteuttava ratsu. Sattuisiko jollakulla olemaan sellainen? Kysyy nimimerkki Matkalla vuoden 2016 olympialaisiin.

torstai 24. tammikuuta 2013

Kaksin maastossa

Ja niin sain toteutettua toiveeni päästä maastoilemaan Kuivasjärvellä ihan kaksin hevosen kanssa. Ratsunani oli Easy ja keliolosuhteina aurinkoinen -16 astetta. Onneksi ehdin maastoon vielä valoisan aikana, niin tohdin ratsastaa kaikissa askellajeissa. Omistajan toiveena olikin rauhallista menoa pääosin käynnissä ja ravissa tasapainottamaan edellispäivän treeniä.

Aurinko + valoisuus = iha-ha-naa!
Tallilta poispäin kulkeminen oli Easylle taas vähän hankalaa, ja se ehdotteli kovasti matelemista. Sinnikkäästi komensin sitä etenemään, kunnes risteyksen jälkeen Easy uskoi, että nyt lenkkeillään joka tapauksessa. Käynnissä Easy kulki ihan mukavasti, mutta ravissa aluksi tarjosi hieman jännittynyttä menoa. Kaikkea piti kuulostella ja tarkkailla ja lisäksi säpsähtää maltillisesti lumen kuorruttamia maastoesteitä. Halusipa tamma lyhyen hankitreeninkin, kun se ominpäin syöksähti ravissa hankeen. Komensin sen sitten sielläkin ravaamaan, kunnes pääsimme taas auratulle osuudelle. Sen kahlauksen jälkeen Easy malttoi rauhoittua ja alkoi mukavasti ravata rennommin vähän pidemmällä kaulalla. Vuorottelin käynti- ja ravipätkiä tunteroisen ensimmäisen puolikkaan verran. Siinä ajassa ehdinkin kiertää muutaman lenkuraisen, jolloin vähän hahmotin reittiä. Vaikeahan se ei ole, mutta olen täysin suuntavaistoton samoin kuin suunnituskyvytön eli reitit eivät jää kovin helpolla mieleeni.

Ensimmäinen laukkapätkä meni plörinäksi, sillä lumihangesta pölähti teeri lentoon. Jo ennen laukkapätkää oli pari muuta teertä lehahtanut samalla tavalla lentoon, mikä oli vähän vienyt Easyn keskittymistä. Laukassa Easy kuitenkin säikähti isommin ja sivuloikilla vei itsensä taas hankeen. Ei muuta kuin ratsu takaisin reitille ja hetki käyntiä, kunnes tamma oli taas kuulolla. Sitten vielä pätkä laukkaa, joka meni mukavan rennosti. Otin vielä lenkin aikana pari laukkapätkää, joissa pyrin pitämään vauhdin maltillisena. Easy olisi kovasti halunnut mennä, mutta otti pidätteet hienosti vastaan ja malttoi aina hidastaa. Tällaiselle nynnylle oli riittävän jännittävää mennä rennon rauhallista laukkaa yksinään maastossa.

Hieman puutteellinen yhteiskuva.
Kotimatkalle lähdettäessä Easyä ei tarvinnut hoputtaa tippaakaan, päinvastoin. Se lähinnä tuppasi unohtamaan, mitä pidätteet tarkoittivat ja yritti tarjota ravia ja laukkaakin. Otin sitten näistä yrityksistä aina pysähdyksen kautta peruutuksia, kunnes hevonen tuli taas kuulolle. Loppupätkän ravissa pidätteet tosin kaikuivat ihan kuuroille korville, mitä aloin ihmetellä. Sitten huomasinkin hyvän matkaa takanamme olleen ratsastajan, joka huikkasi tervehdyksen ja siirsi ravaavan hevosensa käyntiin todella hyvän välimatkan päähän. Easy kuitenkin sai tästä jonkinlaisen virtapiikin, ja sitten painelimmekin eteenpäin niin epämääräistä ravikylkimyyryä kuin vaikka millaista poikituksen sävyttämää etenemistä. Easy kun halusi kipittää, ja minä taas sanoin, että nyt kävellään. Tässä välissä Easy ehti esittää myös hyvin lyhyttä, mutta silti ponnekasta laukkaakin hetken ennen kuin kiepsautin sen hangen kautta käyntiin.

Hetkiseksi Easy malttoikin rauhoittua, ja pääsimme jatkamaan. Kipusimme vielä minimäen yli, kun alamäessä Easy lähtikin itsestään raville. Ohjaukseni oli puutteellista ja mätkäytin naamani lumiseen männynoksaan, josta irtosi osa mukaan samoin kuin aimo pölähdys lunta niin minun kuin Easyn päälle. Easy oli innoissaan, kun kuski ei ollut yhtään kartalla ja kipitti taas. En voinut muuta kuin naureskella tohelointiani, kunnes aloin pistää ratsua järjestykseen. Siinä sitten neuvottelimme tovin pienessä risteyksessä sitä, johtaako ratsu vai ratsastaja tätä lenkkiä. Easy pyrki tallille, ja minä taas pistin sen kävelemään tallilta pois. Askel kerrallaan sain ratsun viimein hyväksymään minun suuntani, ja muutaman rauhallisen metrin jälkeen pyöräytin hevosen tallille, ja pääsimme sen pihalle kohtuullisen harmoniassa. Virtaahan Easylle tuntui jäävän vaikka millä mitalla, mutta pitäähän sitä joskus olla rennompiakin päiviä.

Maastolenkinkin jälkeen Easy haikailee ulos.
Valtaosa maastoreissusta meni lopulta kivasti, vaikka loppupätkän kinastelut vähän jäivätkin harmittamaan. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, etten kangistunut kauhusta vähän mieltään osoittavan hevosen kanssa, vaan pyrin parhaani mukaan olemaan rauhallinen ja saamaan hevosen taas kuuntelemaan minua. Siitä olin vielä erityisen ylpeä, etten antanut sen kipittää tallille, vaan pistin sen hyväksymään minun päättämäni suunnan. Eipähän tullut siis ainakaan 6-0 hävittyä tälle tammalle, vaikka epäilen sen kyllä oivaltaneen, että minua voisi olla mahdollista kiikuttaa. Jospa se ei kuitenkaan pistä tätä oivallusta muistinsa kätköihin, niin ehkä mahdollinen seuraava kerta menee taas vähän tasaisemmin. Kivaa kuitenkin oli, varmasti sekä minulla että Easyllä.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Kannustamista kavaleteilla

Neljän päivä tallitauko hurahti ihmeen kivuttomasti, mutta silti oli todella kivaa palata takaisin tallille keskiviikon vakiotunnin pariin. Tuntisuunnitelman mukaisesti luvassa oli kavaletteja, ja ratsukseni niille sain Rappenin. Norjalaisherra on jostain syystä alkanut melkoisen epävarmaksi niin puomeilla, kavaleteilla kuin esteillä. Olen joskus tunneilla seurannut ihmetellen sen epävarmaa menoa, sillä aikaisemmin se on ollut hyvin innokas ja aika rohkeakin hyppääjä. Niinpä yritin varustautua tunnille rohkealla ja kannustavalla asenteella, jotta pääsisimme tehtävistä kunnialla läpi.

Alkuverryttelyssä testasimme ensin nopeasti käynnissä, että hevonen oli kuulolla. Rappen liikkui mukavasti ja tuntui omalta itseltään, joten pääsimme siirtymään raviin. Ravissa ratsastettiin pääty-ympyrät minikavalettien yli sekä suoralla linjalla puomien yli. Ensimmäisen kavaletin Rappen ylitti töksähtäen tuijottaen sitä kuin se olisi ollut sapelihammastiikeri. Toisella yrittämällä se meni helpommin yli, mutta jännittyi selvästi. Pyrin olemaan sen tukena, mutta taisin kuitenkin vähän itsekin jännittää, miten se menisi niistä yli. Hiljalleen meno kuitenkin parani eikä Rappen enää jaksanut ihmetellä kavaletteja saati puomeja, jolloin aloin luottaa sen toimivan vähän varmemmin. Sitä myöten taisin itsekin malttaa rentoutua paremmin, mikä taas osaltaan auttoi Rappenia olemaan jännittämättä niin paljoa.

Seuraavaksi jakauduimme pääty-ympyröille ja laukkasimme vasemmassa kierroksessa sillä ollutta kavalettia laskien mielessä viimeiset kolme askelta ennen hyppyä. Rappen puski laukassa vallattomasti sisälle enkä muka saanut sitä kontrolliin. Samaa oli tapahtunut jo ravissa, ja olinkin sitä muka korjaillut. Näemmä aika kehnosti, kun vauhdin lisääntyessä ongelmakin vain paheni. Laukka ei muutenkaan rullannut ihan sujuvasti, vaan oli jotenkin huteraa. Muutamia kertoja Rappen pudotti raville kavaletilla, mutta muutoin laukka alkoi sujua paremmin, jolloin laskemisetkin onnistuivat. Sain myös kertaalleen pyydettyä Rappenin venyttämään askelta, jolloin pääsimme kavaletin laskujeni mukaan oikein. Muutoin onneksi saimme tultua sille niin, että rytmi pysyi pääsääntöisesti tasaisena eikä viime hetkellä tarvinnut tehdä korjauksia.

Sitten pääsimme tulemaan oikeassa laukassa piirroksen numeroita 1-4 putkeen. Rappen tahtoi puskea edelleen aikalailla sisälle, joten reitti ensimmäiselle kavaletille oli vähän kehno. Yli kuitenkin päästiin, joskin tuijottamalla. 13 metrin suoran linjan ristikoille vauhti kiihtyi, mutta väliin saatiin silti aina survottua toivotut neljä askelta. Kertaalleen tosin sisään taidettiin tulla ravilla. Tehtävän päättänyt kavaletti ylittyi kuitenkin suoran linjan jälkeen kohtalaisen maltillisesti, ja sain laskettua sillekin vaaditut kolme askelta ennen hyppyä samoin kuin ensimmäiselle kavaletille oli pitänyt tehdä. Meno ei kuitenkaan ollut tasaista, vaan Rappenia sai rauhoitella sekä samalla muistaa olla edelleen säilyttämässä laukka. Oma ratsastamiseni ei varmaankaan tämän seurauksena ollut tasaisinta, mutta onnekseni muistin kehua Rappenia joka välissä, kun se sen ansaitsi. Oli vain kurjaa nähdä, kuinka se otti niin paljon stressiä niin helpoista tehtävistä.

Vasemmassa laukassa tulimme puolestaan kavaletit A-D samalla ajatuksella kuin oikeassa kierroksessa eli kolme viimeistä laukka-askelta laskemalla. 17 metrin suoran linjan väliin piti puolestaan hevosesta riippuen saada viisi tai kuusi askelta, meillä Rappenin kanssa viisi oli sopivin. Vaikeudet kasautuivat tällä kertaa ensimmäiselle kavaletille. Kahteen kertaan Rappen kielsi sen eteen ja pyrki luistamaan oikealta karkuun. Olin kuitenkin skarppina enkä päästänyt sitä pois. Siinä sitten steppailimme tovin, kun Rappen koetti paeta, ja minä taas nohitin sitä kannustavasti eteenpäin. Melkoista luikertelua se oli, mutta ihmeen hyvin sain oltua rauhallinen ja silti päättäväinen. Kovasti Rappen tuntui epäröivän ja jopa ehkä pelkäävänkin, kunnes se lopulta keräsi rohkeutensa rippeet ja meni kavaletin yli. Sen jälkeen saimmekin tulla sen vielä uudelleen heti perään, jotta ylitys olisi sujuvampi. Muistin taas kehua Rappenia, kun se hienosti kohtasi jännittävän kavaletin ja ylitti sen. Suoralla linjalla vaivasi sama pulma kuin toisessa suunnassa eli vauhti tahtoi vähän kiihtyä. Puolipidätteiden ja myötäämisten kautta Rappen kuunteli aina vähän, mutta tahtoi silti päästä hieman ampaisemaan. Väli silti meni viidellä askeleella, mutta ei kovin samanmittaisilla askelilla. Toinen kavaletti ei puolestaan enää aiheuttanut ongelmia, vaan se yli päästiin korkeintaan pienellä jarrutuksella tai vilkaisulla. Loppuun saimme vielä uusia pelkän suoran, jotta pelottava kavaletti ei saisi Rappenia ampaisemaan, vaan se voisi rauhassa ottaa linjan omana tehtävänään. Tämä auttoi, ja Rappen meni suoran linjan sangen rauhallisesti aikaisempaan verrattuna.

Loppuraveissa houkuttelin Rappenin pyöristymään ja rentoutumaan parhaansa mukaan. Hetkittäin se sortui kipittämään, mutta pidättelin sen hiljalleen maltillisempaan menoon, jolloin se malttoikin kulkea asiallisemmin. Järkevästi ravihetkestä siirsin sen sitten käyntiin ja opettajan kehoituksesta taluttelin loppukäynnit maastakäsin kavaletteja ylittäen. Välillä Rappen yritti stopata, mutta kannustusten ja kehujen avulla se lopulta asteli kavaletin yli melkein kuin ennen vanhaan. Oli hienoa nähdä, kuinka se yritti kuitenkin parhaansa. Silti suretti ja ihmetytti se, mitä kummaa sille on sattunut. Itse osasin vain arvailla, että joko Rappenilla on ollut jokin kivulias kokemus esteillä, mikä on saanut sen kokemaan homman epämiellyttävänä tai sitten sillä parhaillaankin on jokin vaiva, joka tekee hyppäämisestä ikävän kokemuksen. Toivottavasti asia saadaan selvitettyä, sillä Rappen tuskin huvikseen keksii tällaisia tempauksia.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Kontrollia esteiden välissä

Viikon toinen vakiotuntini eli perjantain pienryhmätunti vaihtuikin C-B-tuntiin, sillä olisin ollut ainoa pienryhmätunnille tulossa ollut ratsastaja. Onneksi toiselle tunnille mahtui, joskin olisin mennyt siihen joka tapauksessa. Ajattelin nimittäin huvikseni testata, millaisella mallilla ratsastusleirikuntoni on eli kuinka hyvin jaksan mennä kaksi tuntia päivässä. No, vielä en päässyt sitä testaamaan, mutta onneksi päivän ainoaksi jäänyt ratsastuskerta oli estetunti. Ratsukseni sain Potterin.

Tunnin tarkoituksena oli muistaa ratsastaa myös esteiden välillä niin, että hevonen on silloinkin hallinnassa. Alkuverryttelyn jälkeen siirryimme ensin puomitehtäviin. Tulimme viereisen piirroksen suoraa linjaa puomeina. Ensin tultiin ravissa, siirrettiin ensimmäisten puomien jälkeen käyntiin ja sitten ennen toisia puomeja uudelleen takaisin raviin. Meillä jarrutusmatka venyi Potterin kanssa likelle toisia puomeja ja saimme juuri ja juuri siirryttyä käyntiin ennen kuin jo piti ehtiä siirtyä raviin. Sentään puomit ylittyivät ihan hyvin, vaikka pidätteet eivät nyt niin nätisti läpi menneetkään. Seuraavaksi tulimme linjaa pari kertaa siten, että ensimmäisten puomien jälkeen pyöräytettiin ravissa ympyrä ennen kuin jatkettiin toisille puomeille. Se sentään meni ihan hyvin, vaikka oma istuntani tuntui huteralta. Potter tahtoi pysyä lyhyessä ravissa, vaikka opettaja kehotti hakemaan isompaa ravia. Unohdan muka heti, miten rauhallisempaa hevosta ratsastetaan, jos en mene niillä hetkeen.

Seuraavaksi ensimmäiset puomit pysyivät edelleen maassa, mutta toisten puomien keskimmäinen nousi minipystyksi. Ensimmäiset puomit tultiin edelleen ravissa ja jatkettiin ympyrälle, jossa nostettiin laukka ja hypättiin pysty. Ravipuomit olivat edelleen ok, mutta laukannostot ympyrällä aika tahmeita ja pomppuisia. Miniesteelläkin ehdin sitten muka istahtaa kesken hypyn alas. Toistojen myötä sain vähän parannettua istuntaani, mutta laukka ei vieläkään noussut riittävän napakasti. Potter oli vähän hitaalla tuulella enkä muka keksinyt, miten sen olisi saanut innostumaan tehtävästä. Opettajalta tuli kommenttia saada pohkeita taaemmas ja kiinni hevosen kylkiin, mutta vaikeaa oli taas. Kevyessä istunnassa sain tätä vähän toteutettua, mutta alas istuessa ei oikein ottanut onnistuakseen. Edelleen tuntuu, että tarvitsisin jotkin tyynyt polviin auttamaan jalkoja pysymään siten, että pohkeet ovat taaempana ja kyljissä tuntumalla. Niin tai sitten vain vetreämmät jalat. Tai paremman istunnan. Kas, minulla onkin monta joululahjatoivetta valmiina jo ensi joulua varten, hah.

Tämän jälkeen tulimme linjaa siten, että molemmat puomit olivat nyt pieniä pystyjä. Nyt tulimme ensimmäiselle esteelle laukassa ja käytimme hevosia ympyrän aikana hetken ravissa, jonka jälkeen nostimme heti laukan. Tärkeintä oli, että hevonen oli kuulolla ja teki pyydetysti. Ensimmäisen esteen kanssa oli vähän ongelmia siinä, että tulimme liian lähelle. Sitten tajusin ponnistella Potterin parempaan laukkaan, jolloin este ylittyi ihan hyvin. Ympyrällä sain toppuutella melkoisesti ennen kuin Potter suostui ravaamaan. Laukka sentään nousi nyt vähän paremmin. Harmitti kuitenkin, sillä tehtävän aikana ei tullut suurempia onnistumisia siinä, että Potter olisi kuunnellut pidätteitäni paremmin. En tainnut sitten pyytää riittävän jämäkästi, vaan tyydyin aina hitaaseen siirtymiseen. Istuntaani esteillä aloin hieman parantaa pysymällä kevyessä istunnassa hypyn ajan, mutta keksin sitten alkaa tuijotella enemmän maahan kuin eteen. Opettajalta tulikin siitä sopivasti muistutusta, ja pääsin välillä jopa irti maan tuijottamisesta. Enpähän kuitenkaan enää lässähdellyt satulaan kesken kaiken.

Lopuksi tulimme vielä suoraa linjaa ilman ympyrää pari kertaa. Väli oli 24 metriä, ja Potterin kanssa pistimme siihen kahdeksan askelta. Ensimmäisellä kierroksella tulimme hieman liian lähelle ensimmäistä estettä, mutta sain Potterin minihypyn jälkeen liikkeelle, ja toinen hyppy meni niin hevoselta kuin minulta hyvin. Opettajaltakin tuli viimein kehu istunnan paranemisesta. Toisella kierroksella molemmat hypyt olivat aika toimivia, ja Potterkin oli hommassa viimein paremmin mukana. Esteiden korkeudet olivat maksimissaan 60 senttiä, sillä tunnin aiheena ei ollut korkeus, vaan kontrollin säilyttäminen myös esteiden välillä. Hyvä harjoitus kyllä, sillä usein esteradoilla tulee lähdetty liikkeelle sitä, että kunhan pääsee yli esteistä. Aina en muista ajatella, että se työ esteiden välissä määrittelee sen, pääseekö niistä esteistä yli. Tämän kerran perusteella tosin tuntui, että olin hukannut otteeni Potterista, jolla tykkäsin aiemmin hypätä todella paljon. Edelleenkin Potter on mukavan varma hyppääjä, mutta en saanut sitä innostettua tällä kertaa. Tosin minulla on muutenkin vähän auki esimerkiksi tämän kevään estekisojen ratsu, mutta jospa se tässä selviäisi. Onneksi ensimmäiset estekisat ovat vasta huhtikuun alussa, joten aikaa ainakin on.

torstai 17. tammikuuta 2013

Hetki kerrallaan

Torstain C-B-tunnille mahduin kahdeksanneksi ratsastajaksi Jussilla. Vaikka ulkona oli edelleen rapsakasti -19 astetta, laitoin Jussille tällä kertaa satulan. Koska olin juuri edellispäivänä mennyt Jussilla satulatta, oli nyt hyvä mahdollisuus selvittää, miten meno satulan kanssa poikkeaisi siitä. Tunnin aiheita olivat alkuverryttelyssä hevosen ratsastaminen rennoksi puolipitkällä ohjalla sekä pohkeenväistöt käynnissä ja ravissa.

Alkuverryttelyyn lähdettiin keräämällä ohjat puolipitkälle tuntumalle, jonka jälkeen hevosia houkuteltiin pyöristymään eteen ja alas asetusten ja taivutusten avulla. Oikeassa kierroksessa Jussi tajusi tehtävän idean aika hyvin ja kulkikin rennosti pyöreänä pidemmässä muodossa. Eroa käynnin ja ravin välillä ei oikeastaan ollut, ja jos Jussi unohti rentouden, sai sen houkuteltua helposti ympyrän aikana takaisin oikeinpäin. Ravissa Jussi esitti letkeän rentoa etenemistä, jolloin itsekin osasin olla puuhaamatta ylimääräistä. Vasemmassa kierroksessa Jussi vaati enemmän houkuttelua rentouden saamiseksi. Pyörittelinkin ympyröitä tiuhempaan, jolloin Jussi alkoi hyväksyä pyyntöni ja kulkea taas paremmin. Sain kuitenkin oikeaan kierrokseen verrattuna olla useammin korjaamassa sen menoa, joten liekö suunta ollut sillekin vähän vaikeampi vai oma puolieroni tuonut pyyntöihini sen verran epäselvyyttä, että meno vähän hankaloitui. Joka tapauksessa saimme molempiin suuntiin toivottua menoa, ja opettajaltakin tuli kehuja Jussin etenemisestä. Jussillahan on kokemusta lännenratsunakin toimimisesta, joten tehtävä oli sille varmasti selvää kauraa.

Alkuverryttelyn jälkeen siirryimme tunnin toiseen tehtävään eli pohkeenväistöihin. Kuviona oli väistättää hevonen pitkän sivun alusta keskihalkaisijalle, pyöräyttää voltti ja väistättää sitten hevonen takaisin uralle. Aloitimme tehtävän oikeassa kierroksessa, jossa väistöjä tehtiin käynnissä ja ravissa. Vasemmassa kierroksessa tulimme väistöjä vain käynnissä. Jussi väisti käynnissä oikealle ihanan kevyesti,. Sen oikeaa lapaa sai kuitenkin vartioida, sillä se helposti yritti pullahtaa sieltä ulos. Pienillä puolipidätteillä se malttoi väistää rauhassa, jolloin meno oli kumman helppoa. Hetkittäin tosin Jussin takaosa pääsi väistössä johtamaan, jolloin opettaja hoksautti korjaamaan sen odottamaan etuosaa. Välillä myös sorruin liian jyrkkään väistöön kuvioon nähden. Jussi lopetti väistön aina helposti ja jatkoi hyvin voltille, jossa sain kertailla ulkopuolen hallintaa. Väistöt käynnissä vasemmalle olivat aluksi tihkaampia. Takapää ei lähtenyt ihan niin hyvin väistöön, kun etuosa kiirehti liikaa. Puolipidätteiden avulla sain taas Jussia kuulolle, jolloin se malttoi odottaa paremmin. Nyt vuorostaan vasenta lapaa sai kontrolloida enemmän, jotta hevonen ei päässyt sieltä karkuun.

Ravissa nakkasin jalustimet pois, sillä huomasin ottavani niistä turhan paljon tukea. Sen seurauksena istuntani jännittyi enkä saanut istuttua harjoitusraviin hyvin. Väistöissä sain puolestaan kiinnittää vielä enemmän huomiota siihen, että hevosen etupää oli hanskassa eikä väistö mennyt kipitykseksi. Ahkerasti tehdyillä puolipidätteillä meno pysyi pääosin kunnossa, joskin väistö vasemmalle oli edelleen hieman vaikeampaa. Opettaja toivoikin Jussilta selvempää väistöaskelta, jonka sai pyytämällä väistättävää jalkaa pohkeella liikkumaan vähän enemmän edelleen etupäätä kontrolloiden. Oli kuitenkin mukava huomata, kuinka maltoin ottaa hetken kerralla enkä yrittänyt survoa kaikkia apuja yhtä aikaa. Muistin lisäksi olla rennompi kädellä enkä jäänyt pitelemään hevosta ohjilla varmuuden vuoksi. Tällaiset pienet onnistumiset tai ainakin parannukset ilahduttivat kumman paljon.

Laukkatyöskentelyynkin mahtui vielä hyviä hetkiä. Tärkeimpänä oli taas muistaa pitää Jussi kohtuullisen suorana niin, ettei se päässyt puskemaan ulkolavalla. Ajattelin sitten ympyrällä kääntäväni koko hevosen etuosaa, jolloin sain hyvin myös Jussin ulkopuolen hallintaan. Kun vielä muistin olla rento sisäohjalla, tarjosi Jussi hetkittäin varsin rentoa ja pyöreää laukkaa. Opettaja muistutti tarkkailemaan istuntaa ja varomaan, etten lähtenyt työntämään keskivartaloani eteenpäin ja sitä myöten pahentanut selän notkoa. Väistöt olivat ilmeisesti tehneet Jussille hyvää, sillä laukka tuntui pyörivän aika kivasti. Paikoin Jussia sai nohittaa, mutta välillä pääsin myös lyhentämään laukkaa aika kivasti. Yritin saada siirtymiä käyntiin laukasta muutaman kerran, mutta vaikka laukka oli lyhentynyt, tarjosi Jussi silti mieluummin ravia. En tainnut valmistella siirtymistä riittävän huolella, joten näitä olisi kiva päästä treenaamaan ihan tunnin varsinaisena aiheena.

Tunnin jälkeen hymy oli taas herkässä. Jussi on kyllä niin hieno ratsu! Jos en tietäisi sen harmillisesta tavasta hyytyä koulukisoissa, alkaisin itsekin haaveilla sillä kisaamista. Sen kanssa pääsen tasaisempaan menoon kuin ykköskouluratsuni eli Peran kanssa. Jussi tuntuu sen verran lunkimmalta, ettei se jaksa herneillä kuskin virheistä ihan niin helposti kuin Pera. Tai ehkä en odota Jussilta niin paljon kuin Peralta, niin maltan sen selässä olla asteen verran rennommin. Oli miten oli, tunti oli sangen kiva, ja kehtasin jopa olla vähän tyytyväinen omaankin menoon. Tällä kertaa maltoin ratsastaa hetki kerrallaan enkä jäänyt vänkäämään montaa asiaa kerralla. Väistöissäkin korjailin hevosta pala palalta, kunnes homma taas alkoi toimia. Tällainen ratsastus on hieman haastavampaa, kun olen tottunut enemmän suurpiirteiseen menoon. Mutta kuten tämä tunti osoitti, joskus kannattaa ottaa hetki kerrallaan.

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sulkutaivutuksia satulatta

Keskiviikon vakiotuntini treeniaihe oli tismalleen sama kuin viime sunnuntaina. Luvassa oli siis sulkutaivutuksia pitkillä sivuilla käynnissä ja ravissa sekä laukan työstämistä pääty-ympyröiden avulla. Ratsukseni opettaja oli merkinnyt Jussin, ja koska pakkasukko oli (v)ihastuttanut meitä -21 asteen pakkasella, päätin mennä ilman satulaa. Maneesissa tosin olisi tarennut muutenkin, sillä siellä oli vain -10 astetta. Satulan halusin jättää matkasta senkin takia, että pääsisin tunnustelemaan istuntavirheitäni paremmin ja kehittämään aika heikkoa tasapainoani parempaan suuntaan.

Tunti polkaistiin käyntiin aloittamalla sulkutaivutukset pienen kävelyhetken jälkeen. Käynnissä sulkutaivutukset onnistuivat aika mukavasti molempiin suuntiin ilman huomattavampaa puolieroa. Aluksi pyysin Jussia siirtämään takaosaa sisemmäs liian tarmokkaasti, jolloin poikitusta tuli turhankin paljon. Tämän töppäyksen jälkeen aloin aina välillä kurkistella olkani yli, etten ollut tyrkännyt takaosaa tahattomasti liikaa. Pienemmillä avuilla pyydettynä ja vähän kerrallaan Jussi olikin helpompi saada maltillisempaan poikitukseen. Etuosa pysyi aika helposti omalla reitillään, ja Jussi pyöristyi kulkemaan mukavasti. Oikeassa kierroksessa opettaja hoksautti Jussin hieman puskevan oikeaa lapaa sisemmäs, jolloin sain pyytää sitä kantamaan itsensä siltäkin puolen. Apukeinona tähän toimi kohottavat pidätteet sisäohjalla ja sisäpohkeella lavan vartiointi. Aluksi Jussi hieman vastusteli tätä, mutta pyyntöjen jälkeen keveni taas hyvin edestä ja kantoi itsensä tasaisemmin.

Ravissa takaosan siirtäminen sisemmäs vaikeutui molempiin suuntiin hieman käyntiin verrattuna. Nyt huomasin myös puolieronkin, sillä vasempaan kierrokseen meno oli hitusen tihkaampaa. Jostain syystä en saanut Jussia kovin helpolla siirtämään takaosaa, vaan sitä sai pyydellä napakammin. Hetkittäin saimme aina palikoita kohdalleen, jolloin sulkutaivutus luonnistui ravissakin helpommin, mutta en päässyt keksimään, mitä tein niinä kertoina paremmin. Oli kuitenkin kivaa, että Jussi pysyi koko ajan ravissa, vaikka ei aina pyynnöistäni tajunnut, mitä siltä halusin. Ainakin se yritti ymmärtää eikä vain vaihtanut vapaalle. Ravissa huomasin myös jostain syystä lipuvani pienoiseen etunojaan, kun pyysin hevoselta sulkutaivutusta. En tiedä, mitä ihmettä oikein sillä luulin saavani aikaan, mutta niin vain ylävartalo lähti kippaamaan eteenpäin, kun käytin pohkeitani. Ilmeisesti painoni oli enemmän istuinluiden etuosalla, jolloin pohkeiden käyttäminen hetkautti ylävartaloni eteen. Sen sijaan, jos painoni olisi ollut tasaisesti istuinluiden päällä, en ehkä olisi nyykähtänyt eteenpäin. Onneksi tätä vaivaa ehti korjata liki joka kerta, sillä sen kyllä huomasi. Muutoin istuminen harjoitusravissa ilman satulaa oli kohtuullisen vaivatonta, kun muistin korjata asentoani aktiivisesti ja sain Jussin olemaan leikkimättä hirveä. Pääosin ravi olikin aika mukavaa, joskin hetkittäin Jussi lähti sukeltelemaan päänsä kanssa kummallisen alas ihan itsekseen. Kun pyysin sitä pohkeella ylös sieltä, pahastui Jussi teostani ja leikki hetken hirveä pää ylhäällä kipittäen ennen kuin malttoi taas pyöristyä rennosti tuntumalle.

Laukan työstämisessä olennaista oli muistaa saada hevonen molempien ohjien tuntumalle. Jussin kanssa sain tehdä molemmissa kierroksissa töitä etenkin ulkopuolen kanssa, sillä muutoin se yritti vähän valua sieltä ulos. Opettaja neuvoikin ajattelemaan ulko-ohjaa vähän passiivisena tarjoamassa tasaista tukea samalla, kun sisäohja asetti. Näin Jussi ei päässyt vetämään itseään ulkopuolelta pitkäksi, vaan sai hakeutua molempien ohjien tuntumalle. Laukassa sain ratsastaa melkoisesti pohkeella ennen kuin Jussi alkoi työskennellä paremmin ja malttoi hakeutua parempaan muotoon. Alussa ennen oikeinpäin hakeutumista Jussi olikin hieman raskas edestä, jolloin onneksi muistin aktivoida pohkeitani töihin. Sinnikkäällä yrittämisellä ja sopivalla rentoutumisella saimmekin molempiin suuntiin muutamia aika hyviä hetkiä. Kuten opettajakin tuumasi: ei yhtään hullumpaa laukkaa. Istuntaan tuli laukassa sen verran muistutusta, että sain taas vetää vatsaa sisään, etten päässyt notkauttamaan selkääni ja könöttämään etukumarassa. Laukassa olikin muutoin luonnollisesti helppoa istua. Siirtymisissä raviin sen sijaan istuntani hajosi muutamia kertoja niin hupaisasti, että saatoin vain hihittää. Siirtymien treenaus ilman satulaa voisi ollakin seuraava haaste.

Loppuraveissa houkuttelin Jussia venyttämään ohjan perässä alas, mitä se tekikin ihan kohtuullisesti. Tunnista jäi hyvä mieli pelkästään sen takia, että menin sen ilman satulaa. Jotenkin tunnun suhtautuvan treenaukseen silloin paljon kepeämmin, kun ei ole sitä perusvarustusta vakavasti otettavaan kouluvääntöön. Hymähtelinkin tunnin alussa, että jos jokin menee pahasti pieleen, voin aina selitellä sen johtuneen satulattomuudesta. Mutta eipä onneksi tarvinnut alkaa selitellä. Olen nyt vähän ajan sisään mennyt ilman satulaa varmasti useammin kuin viime vuoden aikana yhteensä. Jatkossa olisi myös tarkoitus jättää aina silloin tällöin satula matkasta, sillä ilman sitä huomaan itse paljon paremmin istuntaongelmiani. Satulan kanssa kun niitä voi helposti vähän peitellä ottamalla siitä tukea. Jussi oli myös oikein kiva ratsu sulkutaivutuksiin, sillä sen verran mutkattomalta se tuntui ja teki tehtävät ilman suurempaa kinastelua. Jussilla onkin varsin hyvä työmoraali, josta se ansaitsee isot kiitokset. On kivaa tehdä töitä hevosen kanssa, joka jaksaa keskittyä ja kuunnella ratsastajaansa, vaikka tämä ei ihan joka hetki olisikaan kartalla.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Yksi, kaksi, hups

Ilmeisesti kouluvääntömittarini oli ainakin hetkellisesti täynnä, sillä ilahduin valtavasti kuullessani tiistain C-B-tunnilla aiheena olevan puomeja. Kahdeksan ratsukon tunnille sain jälleen mukavasti Peran. Puomitehtävinä oli ratsastaa suoria lähestymiä askeleet hahmottaen sekä kyetä tulemaan kahden puomin suoraa linjaa tasaisesti vaaditulla askelmäärällä. Pera jatkoi edelliseltä tunnilta, joten lyhyen käyntitsekkauksen jälkeen pääsimme jo ravaamaan.

Ravissa tulimme molemmista suunnista suoraa linjaa, jossa oli sekä alussa että lopussa kahdet puomit tahkottavana. Vasemmassa kierroksessa linjan ajan sai keventää, kun taas oikeassa kierroksessa linja pysyttiin kevyessä istunnassa. Aluksi Pera meni linjan mukavasti ilman kummempaa ongelmaa. Sitten ensimmäiset puomit menivät vielä ihan hyvin, mutta toisilla puomeilla meno hyytyi tai vähintäänkin töksähti. Ratsastin sitten ensimmäisten puomien jälkeen vähän eteen, mutta töksähdys pysyi ennallaan. Olisi varmaankin pitänyt ratsastaa eteen ja ehtiä myös tasapainottaa sopivasti ennen puomeja. Opettajalta tuli kommenttia, että pohkeita pitäisi saada viitisen senttiä taaemmas ja kiinni hevosen kylkiin. Parhaani mukaan yritin saada pohkeitani toivotusti, mutta niin vain opettajalta kuului kysymys, että tuntuivatko ne hevosen kyljet. No eiväthän ne. Välillä sain pohkeet tuntumalle, mutta parin askeleen päästä ne taas viilettivät ilmassa. Alan hiljalleen vähän syyttää myös Peran satulaa tästä (tekosyitä on aina oltava). Käynnissä mallaillessa jalkojen paikkaa huomasin, että kun pohkeet olivat tuntumalla, ei satula tarjonnut muulle jalalle mitään tukea. Tietysti jalkojeni jäykkyys vaikeuttaa ja ennen kaikkea vaikuttaa asiaan, mutta olisi se silti kiva, että satulasta olisi edes hieman tukea.

Linjan jälkeen tulimme oikeassa laukassa yksittäistä puomia, jolle piti kyetä laskemaan kolme viimeistä askelta. Hihkuin mielessäni tehtävän helppoutta, sillä Peran laukka on yleensä tasaista ja sitä myöten helppoa laskettavaa. Ensimmäisellä kierroksella laskutulokseni oli ääneen pihisty perhana, sillä en ehtinyt laskuihin ollenkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun kuvittelin alkavani laskea, olikin enää kaksi askelta jäljellä. Seuraavat kerrat sain laskettua askeleet oikein, mutta ei ollut helppoa. Opettaja muistutti yleisesti antamaan hevoselle työrauhan ajoissa, mutta itsestä tuntui, että säädin tasan tarkkaan viime tippaan saakka. Meno oli jotain tyyliin "yksi, kaksi, hups nyt jäädään vähän kauas/tullaan lähelle, säädänpä jotain ja kolme". Aika karmeaa siis. En tajua, miten en muka voinut uskoa Peran laukkaavan puomin yli rutkasti paremmin omassa rauhassa kuin oman häseltämiseni kanssa. Ehkä varmuuttani nakersi se, että laukannostot ja alkulaukka ennen puomia olivat sangen ponnettomia. Laukka ei meinannut nousta kunnolla, ja raipan muistutuksella Pera vain pyrähti muutaman hätäisen askeleen eteenpäin. Olinko muuttanut istuntaani jotenkin hyvin väärään suuntaan, annoinko avut huonosti vai mikä kommunikaatiokatkos laukannostoissa mahtoi tällä kertaa tulla?

Lopuksi tulimme noin 21,5 metrin suoraa linjaa molemmista suunnista tavoitteena säilyttää kerta toisen jälkeen hevoselle sopivin askelmäärä. Pera meni välin rennolla laukalla kuudella askeleella, joten siihen pyrimme. Aikaisempi ähertäminen viime hetkeen asti kostautui muutamia kertoja, kun väliin sujahtikin seitsemän tai viisi ja puoli laukka-askelta. Sitten tajusin hakea laukan rullaamaan ajoissa ennen ensimmäistä puomia, mutta sitten heittäydyin sen jälkeen matkustajaksi. En siis reagoinut, vaikka tajusin, ettei väli menekään niin kuin piti. Lopulta tajusin antaa Peralle sekä työrauhan että olla hereillä, jos ensimmäisen puomin jälkeen piti korjata jotain. Niinpä saimme mentyä välin kuudella askeleella tasaisen sujuvasti ja ennen kaikkea niin, että hoidin hommani ajoissa ja pysyin hereillä sekä annoin Peran tehdä oman osuutensa rauhassa. Turhan monta toistoa siihen kuitenkin meni ennen kuin tämänkin tajusin.

Loppuraveissa keskityin taas hakemaan pohkeita tuntumalle vaihtelevasti onnistuen. Pera ravasi innokkaasti, mutta ei kovin pitkiä aikoja malttanut kulkea tasaisesti tuntumalla. Yritin myös pitää käteni elävänä, mutta taisin mennä sekoittamaan ohja- ja pohjeapuja päällekäin miten sattuu. Kun sain pohkeita pysymään paremmin tuntumalla, tunsin istuntani olevan epävakaa ja horjahdinkin kevennyksessä välillä turhankin helposti. Aivan kuin olisin heittäynyt jalkani pois altani, jolloin ylävartalon vähän keinahtaessa eteen ei siellä ollut enää mitään tukea avuksi. Eli väänsin itseäni jotenkin hyvin väärään asentoon.

Tunnin tehtävät jäivät kismittämään ensinnäkin hankalasti menneiden viimeisten kolmen askeleen laskemisen takia ja toiseksi sen, etten osannut ratsastaa Peraa kerralla hyvään laukkaan, vaan jäin säätämään liian pitkäksi aikaa. Tunnin aikana huomasin monien pohjeapujeni menevän Peralta vähän ohi, ja sitä sai hoputtaa aina siirtymään raviin tai nostamaan laukan. Käynnissäkin se vähän mateli. Onhan täysin mahdollista, että se oli vähän väsynyt, mutta en voinut olla miettimättä, onko istunnassani jokin muuttunut jarruttamaan entistä enemmän. Täytyy seurata tätä asiaa, sillä vähiten kaipaan nyt uutta ongelmaa muutenkin vinkkarallaan olevaan istuntaani.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Maastoreitin kautta sulkutaivutusten pariin

Piip-piip, piip-piip, sanoi puhelimeni, ja sen seurauksena päädyin maanantaina ratsastamaan Easyn. Oman lämmittelyni ratsastusta varten sain tehtyä näppärästi karsinan siivoamisella. Treeniaiheeksi päätin ottaa viime sunnuntailta tutut sulkutaivutukset. Easyn lämmittelin tehtävää varten menemällä maneesille maastoreitin kautta. Tamma tahmaili melkoisesti, ja sain patistella sitä etenemään. Pienen pätkän matkasta ehdimme taittaa ravaten, jolloin Easy liikkui paremmin. Maneesissa oli ilahduttavasti vain yksi ratsukko, ja loput treenistämme saimme mennä ihan kaksistaan. Ihanaa luksusta.

Sulkutaivutukset tein pitkillä sivuilla välillä voltteja väliin pyöräyttäen. Yritin myös muutamia kertoja niitä keskihalkaisijalla, mutta meno ilman seinän tukea osoittautui turhan haastavaksi. Helpommaksi suunnaksi selvisi vasen kierros. Easyn takaosan siirtäminen siinä kierroksessa sujui helposti, ehkä vähän liiankin. Poikitusta tuli välissä liikaakin, jolloin eteneminen oli kuin tervassa kahlaamista. Etuosan sai pidettyä myös kohtuullisen vaivatta oikealla paikalla, kun pohkeeni löysivät paikat kontrolloidakseen niin etu- kuin takaosaa. Kiitos ihanalle koulusatulalle siitä. Käynnissä parannettavaa olisi kuitenkin ollut tahdin säilymisessä. Ravissa pyysin Easyä tietoisesti vähän rauhallisempaan menoon, jotta ehdin saada avut läpi. Ravissa tahti säilyikin paremmin eikä turhan jyrkkää poikitustakaan tullut.

Oikeassa kierroksessa Easy ei liikuttanutkaan takaosaa ihan niin helpolla sisemmäs, vaan tuntui, etten saanut viestiäni perille. Liekö kyseessä ollut ratsun jäykempi puoli vai olivatko istuntani ja apuni toisiinsa nähden ristiriidassa. Koetin kyllä huomioida, että istuisin mahdollisimman tasapainoisesti ja yritin ehdotella takaosan siirtymistä useammalla tavalla. Huomasin kuitenkin, kuinka vasen pohkeeni tahtoi takertua satulaan kiinni enkä oikein saanut sitä siitä irti. Ilmeisesti sitten jäin pusertamaan pohkeellani, jolloin Easy protestoi junnaamalla vähän vastaan. Olisi pitänyt myös tarkkailla istuntaani tuplasti enemmän, sillä yrityksistäni huolimatta painoni taisi olla rutkasti vasemmalle valuneena.

Jumppatuokion jälkeen menimme hetken aikaa ravia ympyrällä asetuksia hakien. Easy tasoittui aika mukavasti kulkemaan, joskin huomasin pian, etten kontrolloinut sen ulkopuolta saati vaatinut asetuksia kunnolla. Olin jäänyt siis tyypillisesti matkustelemaan. Kun asetukset alkoivat mennä kohtuullisesti läpi, unohdin kokonaan ulkopuolen. Niinpä Easy vähän liiraili sieltä ulos. Sen jälkeen tajusin alkaa ajatella hevosta paremmin keskelle ohjia, jolloin sekä ulko- että sisäpuoli pysyivät paremmin hanskassa. Laukassa Easy oli reipas oma itsensä, mutta hieman levoton päänsä kanssa. Sen sijaan, että se olisi nakannut päätään kattoa kohti, se sukelsi sen kanssa hetkittäin melkoisen alas. Yritin niinä hetkinä ratsastaa eteen, jotta hevonen nousisi takaisin parempaan asentoon. Laukassa unohdin taas ulkopohkeen käytön, jolloin ympyrät olivat hieman mielenkiintoisen muotoisia. Kun ulkopohje muisti osansa, muuttuivat ympyrät taas vähän enemmän oikeanlaisiksi.

Lopuksi keksin vielä ratsastaa kertaalleen ulkomuistista läpi K.N. Special -kouluohjelman. En juuri valmistellut itseäni saati Easyä siihen, minkä kyllä huomasi. Kipitimme ohjelman läpi melkoisesti häseltäen. Loivilla kiemuroilla unohdin asetukset, kun Easy yritti kipittää. Keskiravissa oli vähän ajatusta, mutta askel olisi saanut venyä enemmän. Sentään ero harjoitusraviin oli selkeä. Kymmenen metrin voltit olivat aika muotopuolia, kun en muka hahmota ympyrää sitä ratsastaessani. Ravista käyntiin siirtyminen kolmeksi askeleeksi sujui hyvin, mutta raviin emme päässeet niin napakasti. Siirtymä hetkeksi kokonaan käyntiin meni vetokisaksi, mutta pysähdyksiin pääsimme helpommin. Easy seisoi nätisti nelisen sekuntia ja lähti siitä helposti takaisin käyntiin. Sorruin puskemaan sitä tulevaa ravisiirtymää varten, jolloin Easy nosti ravin ennen aikojaan. Ei muuta kuin takaisin käyntiin ja oikeassa kohdassa vähän hitaammin raviin. Oikea laukka nousi myös vähän myöhässä, kun en muistanut valmistella. Pääty-ympyrä ei sentään ollut ihan valtaisa ja näyttikin vähän ympyrältä. Laukkalävistäjällä en ollut hereillä, jolloin Easy pudotti raville liian aikaisin. I:ssä saimme kuitenkin nostettua vasemman laukan ihan ok, mutta kulman ratsastaminen unohtui. Toinen pääty-ympyrä meni ihan hyvin samoin kuin laukkalävistäjä. Nyt pääsimme paremmin loppuun saakka, mutta unohdin lyhentää laukkaa käyntiin siirtymistä varten. Niinpä Easy siirtyi raville ja jarrutteluiden jälkeen vasta käyntiin. Lopputervehdykseen ajoin vielä hevosta etenemään, jolloin loppuun tuli ravirikko. Pysähtyminen sentään onnistui kevyesti, ja Easy pysyi hienosti tervehdyksen ajan paikoillaan.

Kouluradan jälkeen keräilin muutamia kasoja maneesista samalla Easyä talutellen. Sen jälkeen hyppäsin takaisin kyytiin, ja kävimme vielä ihan lyhyen mutkan maastossa ravailemassa ennen kuin palasimme pitkien käyntien jälkeen tallille. Easylle treeni ei tuntunut missään, sillä se ei hionnut yhtään. Niinpä se pääsi hyvillä mielin takaisin tarhaan hoitotoimenpiteiden jälkeen. Huomasin taas ratsastuksen aikana kaipaavani kovasti opettajan neuvoja, sillä vaikka itse tajusin joitain korjattavia asioita, en saanut korjattua niitä niin tehokkaasti kuin valvovan silmän alla. Maastossa oli kuitenkin kiva käppäillä menemään. Ehkä joskus uskallan sinne vähän pidemmällekin reissulle.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Vinkistä jonkinlaista vaaria

Viimeistelin tämän viikon ratsastukset sunnuntain B-A-tunnilla, jolla Kaisakin oli. Luvassa oli koulua, ja ratsukseni olin saanut Peran. Koska ratsuni oli valmiiksi tunnilla, ehdin kerrankin vähän venytellä omia jalkojani koitosta varten. Treeniaiheena oli hevosen jumppaaminen sulkutaivutusten avulla. Kuviona oli tehdä sulkutaivutusta pitkille sivuille välillä suoristaen tai voltti pyöräyttäen. Lyhyille sivuille sai puolestaan tarvittaessa pyöräyttää pääty-ympyrän. Tehtävää mentiin sekä käynnissä että ravissa. Opettaja neuvoi keskittymään siihen, että tuntisi, mitä hevosessa tapahtuu liikkeiden aikana.

Tehtävän pariin lähdettiin heti käynnissä. Pera oli ollut sopivasti edellisellä miniestetunnilla, joten se oli valmiiksi hyvin verrytelty. Käynnissä sulkutaivutukset tai ainakin kovasti sen kaltaiset liikkeet onnistuivat hieman helpommin vasempaan kierrokseen. Suurta eroa oikean kierroksen menoon ei ollut, mutta jotenkin vasen tuntui itselle helpommalta. Hankalinta oli saada asetus pysymään samalla, kun takaosa oli vähän uralta sisempänä ilman, että Pera pullautti etuosankin uralta pois. Sisäpohje pääsi siis käyttöön ja hetkittäin jopa toimikin.

Tunnin aikana keskityin huomioimaan alaselän notkon korjaamista samoin kuin sitä, että en jumittanut käsiäni koviksi, vaan annoin niiden elää sopivasti. Pera tuntui pitävän näistä ratkaisuista, ja saimme käynnissä molempiin suuntiin aika kivoja sulkutaivutuksia aina, kun sain palikat kohdilleen. Hienointa oli se, että muistin rentoutua paljon useammin kuin normaalisti. Välillä tietysti kangistuin vanhoihin tapoihini eli polvet alkoivat yhtäkkiä puristua satulan ympärille, ja käsi jähmettyi kovasti, mutta virheet huomattuani korjasin niitä taas vähemmäksi. Opettaja toivoi Peran takaosalta sulkutaivutuksissa isompaa liikettä, mikä tosin jäi vähän puuttumaan. Meno tahtoi sulkujen aikana vähän hiipua, jos niiden saamisessa oli hankaluuksia. Suoristushetkissä sekä voltilla ja ympyröillä oli mukava huomata, kuinka Pera pysyi niidenkin aikana paljon paremmin tuntumalla ja pyöreänä. Ilmeisesti jumppa alkoi tehdä tehtäväänsä tai ehkä hetkittäiset korjaukset omassa ratsastuksessani auttoivat sitä kulkemaan paremmin.

Ravissa helpommalta kierrokselta tuntui käynnistä poiketen oikea kierros. Siinä sain hallittua Peran etu- ja takapäätä jotenkin paremmin, kun taas vasemmassa kierroksessa oli vaikeuksia. Jostain syystä en tuntunut saavat Peran takaosaa siirrettyä kunnolla sisemmäs, vaan muutos oli aika pieni. Lisäksi Pera yritti kovasti pitää asetuksen oikealle, vaikka koetin houkutella sitä pois sieltä. Harjoitusravissa istuminen tuotti myös vasemmalle paljon enemmän ongelmia. Liekö sitten johtunut siitä, että tahdoin siinä kierroksessa vinouteni takia valahtaa koko ajan satulassa enemmän vasemmalle. Oikeassa kierroksessa taasen sain korjattua painoani paremmin ja ehkä jopa jaettua sitä vähän tasaisemmin vasemmalla roikkumisen sijaan. Ravissa huomasin jännittyväni istunnallani ja käsilläni eniten, joten sain samalla muistutella itseäni ahkerammin rentoutumaan. Ravin parhaat hetket sattuivat silloin, kun Pera kulki oikeinpäin, ja tajusin istuvani kohtuullisen järkevästi ja mikä parasta, pohkeet paremmin tuntumalla pysyen! Olin ihan ihmeissäni näistä onnistumisen hetkistä ja mietin, saattoiko lyhyellä venyttelyhetkellä olla noin paljon vaikutusta. Ehkä alan uskoa siihen, niin jospa saisin siitä lisäintoa säännöllisempään venyttelyyn.

Laukkaa työstettiin puolestaan pääty-ympyröillä. Jumppaaminen oli auttanut entisestään, sillä Peran laukka oli varsin mukavaa. Opettaja toivoi hetkittäin menoon silti vähän enemmän ponnistusta ja huolehtimaan siitä, etten jäisi sisältä kiinni. Parhaimmat hetket tulivat jälleen vasempaan kierrokseen. Sain pidettyä istuntani kohtuullisesti kasassa ja huolehdittua siitä, etten jää sisälle kiinni tai unohda ulkopuolta. Sen seurauksena Pera laukkasi mukavan kevyenä tuntumalle pyöristyneenä. Opettajallekin piti hihkua, että ne hetket tuntuivat varsin makeilta. Kun Pera oli niin hyvin kuulolla, saatoin hieman prässäillä laukkaakin lyhyemmäksi. Pera totteli parhaansa mukaan, ja pätkiä saimmekin lyhyempää ja silti napakkaa laukkaa. Yhdistin niihin sitten muutamia kertoja siirtymiä suoraan käyntiin, ja pari mukavaa onnistumista niistä seurasikin. Hitsit, että laukkaa on sitten vain kiva työstää, kun palaset ovat kohdillaan.

Loppuraveissa annoin Peran venyttää ohjan perässä eteen ja alas. Nyt se jopa malttoi tehdä sitä paremmin tai ehkä sitten kehtasin pyydellä sitä useammin. Joka tapauksessa loppuun saatiin mukavan rentoa ravia, josta oli hyvä siirtyä käyntiin. Opettajalle piti vielä kehua tunnin sisältöä, kun se jostain syystä oli juuri sitä, mitä tarvitsin. Vaikka sitä en tunnin alussa tiennytkään. Tehtävä vain sattui sopivaan hyvin perusongelmaani Peran kanssa eli epätasaiseen ohjastuntumaan. Nyt siihen tuli rutkasti parannusta eli jumppaaminen ilmeisesti notkisti Peraa, jolloin sen oli helpompi hakeutua tuntumalle. Samalla sain keskityttyä tehtävään koko tunnin ajan huomattavasti paremmin. Parannuksena olisi ollut se, että olisin tuntenut selkään, mitä hevosessa näinä hyvinä hetkinä tapahtui. Nyt se jäi vähän puutteelliseksi, kun en vielä osaa tuntea kovin hyvin asioita itse ainakaan istunnallani. Tämä tunti taisi silti livahtaa ainakin top5-listalleni kouluväännön parissa. Lisää tällaista, kiitos!

lauantai 12. tammikuuta 2013

Velttoilua, lätsähtelyä ja yksi onnistuminen

Perjantain estetunnin töksähtelyt jäivät vaivaamaan sen verran, että menin vielä lauantainakin C-B-tunnille esteiden pariin. Kehtasin toivoa etukäteen Peraa, ja opettaja toteutti toiveeni. Tosin Peran ylimääräisen virtapiikin aiheuttama pukki edellispäivänä arvelutti hieman, mutta päätin uskoa sen menevän rauhallisesti, ellei mikään ympärillä villitse sitä kauheasti. Arveluni osuivat oikeaan epäilemättä myös sen takia, että Pera joutui tekemään töitä kolmen tunnin verran. Ratsukoita tunnilla oli täydet yhdeksän, mutta onneksi kaikki menivät sen verran sutjakkaasti, ettei odotteluun tuhrautunut enempää aikaa.

Tunnin tehtävänä oli kahden suoralla linjalla olleiden esteiden tahkoaminen. Alkuverryttelyssä saimme mennä hetken aikaa käyntiä ja ravia, kunnes aloimme tulla suoraa linjaa ensin puomeilla varustettuna. Ensimmäiset kolme puomia olivat hivenen lyhyemmillä väleillä, kun taas toiset kolme puomia pidennetyillä väleillä. Peran kanssa lyhyen välin puomeille sai ottaa ravia vähän kiinni, kun taas pidemmän välin puomit menivät melkein normaalilla ravilla. Oikeaan kierrokseen tehtynä Pera lyhensi hyvin ja venyi myös pidentämään askelta. Vasempaan kierrokseen venytys onnistui edelleen, mutta lyhentämisessä tahtoi aktiivisuus kadota. Sitä saikin vähän aikaa nohitella ennen kuin meno tuntui taas järkevältä. Pieni onnistuminen tuli siinä, että muutaman kerran jälkeen tajusin ratsastaa ravin ajoissa sellaiseksi kuin puomit vaativat enkä vasta viime hetkellä ennen ensimmäistä puomia ähertänyt jotain.

Seuraavaksi ensimmäiset puomit pysyivät edelleen maassa, mutta jälkimmäiset puomit nousivat ristikoksi ja lopulta pieneksi pystyksi. Ensimmäisellä kerralla Pera nosti laukan noin askelta ennen hyppyä, jolloin opettaja ohjeisti olemaan puskematta hevosta niin, että se rikkoo laukalle. Muilla kerroilla Pera intoili ja tarjosi puomien jälkeen laukkaa, mutta sain sen raviin ennen hyppyä. Lopulta pääsimme koko suoran ravissa ilman, että Pera intoili ylimääräistä tai oikeastaan ilman, että hoputin sitä puolivahingossa. Tässä vaiheessa Peran pieni velttous alkoi näkyä siinä, että aloin yliratsastaa. Sen sijaan, että olisin pyytänyt Peran kerralla aktiiviseen raviin, jäin nyhertämään moneksi toviksi, ja lopulta Pera tulkitsi minun haluavan laukkaa. Oikeastihan yritin vain saada aktiivisuutta raviin, mutta ilmeisen kehnosti. Niinpä hypyt menivät sitten myös lötköillen, jolloin Pera laskeutui muutamia kertoja väärässä laukassakin.

Sitten molemmat esteet nousivat pystyiksi, ja niille laitettiin puomit sekä ennen että jälkeen. Linjan väli oli noin 20 metriä, jonka taisimme selvittää pääsääntöisesti neljällä askeleella. Pera tuli nyt paremmin jo ensimmäiselle esteelle, joten menoa häiritäkseni kaivoin perusvirheistäni vuorostaan ennenaikaisen satulaan lässähtämisen käyttööni. En yleensä ole esittänyt tätä kuin oksereilla, mutta nyt sitten päätin hyödyntää osaamistani jo pienillä pystyillä. Enkä tehnyt tätä kovin eleettömästi, vaan aina istuessani kesken kaiken satulaan kuului hieno lätsähdys. Taidan ajatella, että hevonen loppuu siihen, missä minä istun, joten kun olen itse päässyt esteestä yli, voin istua satulaan ja huokaista helpotuksesta. Harmi vain, että oikeasti hevosen takajalat ovat vielä hypyssä, jolloin painollani häiritsen menoa ja saatan hyvin aiheuttaa puomin pudotuksen lätsähtämällä satulaan ennen aikoja ylimääräiseksi painoksi. Opettaja neuvoi pitämään sinnikkäästi kevyt istunta vielä esteen jälkeisen puominkin yli, jolloin sain menoa parannettua. Pitänee oppia odottamaan vähän kauemmin laskeutumista satulaan, jolloin todennäköisesti istun paljon parempana hetkenä alas.

Lopuksi tulimme vielä pari kertaa linjaa oikeassa kierroksessa siten, että opettaja halusi meiltä väliin kuusi askelta. Ensimmäisen pystyn jälkeen tuli puomi kahden laukka-askeleen päähän, jonka jälkeen piti luonnollisesti saada vielä neljä muuta askelta ennen toista hyppyä. Ensimmäisellä yrittämällä luulin tulevani hitaasti, mutta päästinkin Peran hyppyyn pitkänä. Niinpä esitimme ensimmäisen esteen jälkeen noin puolitoista laukka-askelta puomille ja sen jälkeen kolme pitkää askelta ja yhden sangen töksähtävän. Toisella yrittämällä sain prässättyä laukan ympyrällä sen verran lyhyeksi enkä antanut Peran valua ensimmäisessä hypyssä, jolloin saimme vaaditut kuusi askelta kohtuullisen kivasti. Pera lyhensi laukkaa hienosti ja pysyi siinä hienosti. Pidätteet menivät myös ensimmäisen hypyn jälkeen ihanan hyvin perille, jolloin väli tuntui kuin suunnitellulta kuudelle askeleelle. Tässä olikin tunnin selvin onnistuminen, ja olin hyvin tyytyväinen Peraan. Sillä on niin hyvä skaala laukassa, että sitä pitäisi osata hyödyntää useammin. Etenkin lyhyt laukka ennen estettä oli sellaista, jota olen koulutunneilla kokoamisharjoituksissa kaivannut.

Loppuraveissa Perassa riitti vielä virtaa, joten hain sitä pyöreämmäksi ja vähän rauhallisemmaksi. Aika nopeasti Pera huomasi, ettei enää ollut kiire mihinkään ja malttoi pysyä rennon pyöreänäkin hetkiä. Sain taas mukavasti keskittyä siihen, että myötäsin aina, kun se antoi periksi enkä jäänyt pitelemään sitä ohjilla. Pera tuntuikin rennommalta noin tehtynä ja hakeutuikin helpommin takaisin tuntumalle, kun sieltä oli päässyt nousemaan. Vaikka istunnassani ja hevosen aktiivisuudessa oli tämänkin tunnin perusteella viilattavaa, hälveni perjantain tunnin aiheuttama paluu lähtöpisteeseen -fiilis hieman. Keskittymisellä pääsee vähän pidemmälle ja etenkin sillä, ettei turhaudu heti alkutunnista omiin virheisiin, vaan pyrkii parantamaan niitä. Joskus vain tuntuu, että kaipaisin opettajan neuvoja joka askeleeseen. Koska siihen ei luonnollisesti ryhmätunneilla ole mahdollisuutta, saisin alkaa keskittyä korjaamaan tiedossa olevia virheitä itsekin hieman aktiivisemmin.

perjantai 11. tammikuuta 2013

Melkein taas lähtöpisteessä

Perjantain vakiotunnillani eli pienryhmätunnilla oli vuorossa esteitä. Ratsukoita oli viisi, ja opettaja oli jakanut minulle odotetusti Loren. Mukana hyppäämässä oli myös Kaisa. Alkuverryttely mentiin aika nopeaa ja omatoimisesti. Lore oli alusta alkaen reippaasti menossa, jolloin pidätteeni kaikuivat hieman kuuroille korville. Ravissa Lore kuitenkin rauhoittui ja säilytti hyvän ja tasaisen tahdin, joten en miettinyt asiaa enempää. Opettaja neuvoi tarkistamaan, että hevoset kääntyvät hyvin ulkoavuilla suorana pysyen. Lore kääntyi näppärästi kohtuullisen suorana pysyen, joten olin aika tyytyväinen.

Laukassa pääsimmekin tulemaan kahden ristikon suoraa linjaa (ratapiirroksen esteet 3 ja 6) muutamia kertoja. Askelia väliin meni 10-11. Ensimmäisellä yrittämällä oikeassa kierroksessa tosin Lore laukkasi rauhallisesti ristikosta oikealta ohi, kun en juuri ollut menossa sen kanssa. Noloa! Toisella yrittämällä sentään jo osuimme esteelle. Lore oli innoissaan ja tahtoi hieman kiihdyttää välin aikana. Sen seurauksena se lähti muutamia kertoja turhan kaukaa toiseen hyppyyn tai sitten survaisi miniaskeleen vielä ennen. Meno ei ollut siis kovin hallittua saati tasaista. Tulimme linjaa myös toisesta suunnasta, jolloin tapahtui samaa. Opettaja huomautti, etten edelleenkään saisi jäädä roikkumaan pidätteissä ohjaan, vaan pitäisi ottaa pidäte ja sitten rentoutua. Tämän huomautuksen avulla muistin lakata vetämästä Loren kanssa kilpaa, ja saimmekin pari järkevämpää suoritusta tehtyä. Aika paljon tosin sai tehdä esteiden välissäkin työtä, kun aiemmin tunnun päässeeni Loren kanssa vähän vähemmällä.

Seuraavaksi hyppäsimme kaarevalla linjalla olleita kahta estettä (oikeassa kierroksessa esteet 3 ja 2 ja vasemmassa esteet 4 ja 5). Lore tahtoi lähteä ampaisemaan aina ensimmäisen esteen jälkeen, jolloin tie ei ollut kaikista paras toiselle esteelle enkä muka ehtinyt ajatella laukanvaihtamista esteellä kunnolla. Opettajalta tulikin noottia tievalinnasta samoin kuin johtamisestani, joka oli nopea nykäisy ja vieläpä vähän ylöspäin. Niinpä laukat eivät oikein tahtoneet vaihtua, kun keskittymiseni meni hevosen hillitsemiseen liki kokonaan. Kaahotusta ei vieläkään ollut ilmassa, vaan tehtävään nähden liiallista reippautta. Taisimme saada oikean laukan kertaalleen vaihtumaan vasemmaksi, kun tie ja vauhti olivat kunnossa, mutta vasen laukka (Loren lempilaukka) ei muistaakseni vaihtunut kertaakaan oikeaksi. Siinä kierroksessa reitti ensimmäiseltä esteeltä toiselle pysyi koko ajan aika hirveänä, kun päästin Lore kaatumaan hypyssä jo oikealle. Oikea pohkeeni taasen ei halunnut tehdä asialle mitään. Ja taas nolotti.

Lisäsimme vielä kaarevalle linjalle yhden esteen eli tulimme kolme estettä yhteensä (oikeassa kierroksessa esteet 1, 2 ja 3 ja vasemmassa 4, 5 ja 6). Tässä vaiheessa huomasin, että kun en myödännyt turhan reilusti ensimmäisellä esteellä, pysyi Lore paljon paremmin hyppysissä. Niinpä saimme ratsastettua kaarteet vähän paremmin, ja laukkakin pääsi vaihtumaan, jos ei keskimmäisessä hypyssä, niin sitten viimeisessä. Oma istuntani esteiden välillä oli kuitenkin jostain syystä hieman huteraa, jolloin itsellä oli vähän epätasapainoinen olo. Kenties Lore reagoi siihen niillä reippaammilla pätkillä. Koetin korjata tilannetta kevyellä istunnalla, mutta se villitsi Lorea turhaan. Mistä lie epävakaus johtunut, mutta se vaivasi vaihtelevasti koko tunnin ajan.

Yhdistimme vielä koko tehtävän eli tulimme kuusi hyppyä putkeen. Tehtävä aloitettiin oikeassa laukassa. Lore oli hieman rauhoittunut eikä niin kiihdytellyt, joten ensimmäiset kolme hyppyä menivät ihan mukavasti. Kaarteessa neloselle istuntani keikkui taas miten sattuu, joten neloselle emme tulleet kovin hyvin. Lore myös hieman pinkaisi sen jälkeen, jolloin tie viitoselle oli vähän mitä sattuu. Laukkakaan ei vaihtunut viitosella oikeaksi eikä muistaakseni edes kuutosellakaan, vaan saimme korjata sen ravista. Heti vain kun siis sain Loren raviin. Se tahtoi jäädä minilaukkaankin mieluummin kuin vaihtaa raviin. Tehtävässä huomasi taas sen, kuinka keskittymiseni riittää osan radasta, mutta harvemmin kokonaan. Ihme ja kumma tällä kertaa keskittymiseni oli mukana alussa. Ehkä tuudittauduin hyvin menneen alun jälkeen siihen, että Lore loikkii loputkin vaikka itsestään. Ajatus oli tietysti virhearvio, josta radan muut ongelmat sitten syntyivät. Korkeimmillaan pari estettä oli 70 sentissä, ja jostain syystä ne onnistuivat aiheuttamaan pientä rimakauhua. Hassua, sillä aiemmasta hyppykerrasta ei kuitenkaan ollut edes kuukautta. Nopeasti sitä näemmä unohtaa kaiken.

Loppuun tulimme vielä kaikki viisi ratsukkoa kerralla esteitä 1, 4, 3 ja 6 koko ajan laukassa pysyen. Lore innostui hommasta kunnolla ja kiihdytteli väleissä. Pidätteet eivät menneet läpi yllättäen, kun en niitä aikaisemminkaan ollut vaatinut kunnolla. Niinpä hyppypaikat olivat mitä sattuu ja kaarteet sellaisia, että arvelin muksahtavani pian hevosen ulkopuolelta maahan, kun istuntani ei pitänyt. Suunnanvaihdoksen jälkeen ehdimme tulla hetken samaa, kunnes Lore yhtäkkiä nakkasi ensimmäistä kertaa minun kanssani pukin. Pysyin kyydissä ja nauraa räkätin iloisesti, sillä olimme kaverini kanssa juuri tallimatkalla jutelleet siitä, kuinka Lore ja pari muuta hevosta tuskin edes osaavat pukittaa. Mutta nauru loppuikin lyhyeen, kun sain Loren käyntiin ja näin, mitä oli tapahtunut. Pera oli saanut virtapiikin ja tempaissut rodeopukkinsa sillä seurauksella, että ratsastaja mätkähti maahan. Ilmeisesti Lore sai tästä tempauksesta sen pukkisätkynsä samoin kuin sivulaukkahypyn ottanut Potter. Pera viiletti oman aikansa vielä ravissa menemään ennen kuin malttoi siirtyä käyntiin ja jäädä napatuksi kiinni. Lore ei onneksi ottanut irti viilettävästä kaverista enää uusia pömeleitä, joten meno saatiin rauhoitettua. Loppuraveissa Lore kipitti ja vaati napakat pidätteet, että lopulta uskoi ja malttoi rauhoittua.

Tunnin aikana ja etenkin jälkeen oli sellainen olo kuin olisin palannut takaisin lähtöpisteeseen esteratsastuksen suhteen. Meno oli jotenkin käsittämättömän huteraa, häseltävää ja kaikkea muuta kuin sujuvaa. Johtamiseni on taas mitä sattuu, istuntani keikkuu vaikka ja miten enkä sitten muka osaa kontrolloida hevostakaan yhtään. Ajatus ensi kesän esteleiristäkin alkoi tuntua naurettavalta, ellen saa parempaa otetta hyppelyyn ennen sitä. Jännää, miten liian tahmeaa hevosta jaksan kyllä prässätä, mutta sitten reippaan hevosen kohdalla heittäydyn matkustajaksi ja toivon parasta. Miksi en silloin voi vaikuttaa yhtä tomerasti kuin laiskan kanssa? Kuvittelenko, että sekin heittäytyy sitten laiskaksi, joten on parempi kaahottaa? Ärsyttävää. Lore on kuitenkin herkkä hevonen, joka kyllä kuuntelee, kun sille sanoo asiat oikein. Siksipä sainkin piiskata itseäni melkoisesti tunnin epäonnistumisista, jotka olisivat varmasti olleet paikattavissa yksinkertaisesti vain ratsastamalla itse paremmin.

torstai 10. tammikuuta 2013

Satulattomuuden pieni autuus

Ei varmaan tule yllätyksenä, mutta hilpaisin ihan muuten vain torstainakin seitsemän ratsukon tunnille. C-B-tason vakiotuntilaiset olivat sopineet keskenään menevänsä ilman satulaa. Koska opettaja oli jakanut minulle Epperin, jätin itsekin mieluusti satulan matkasta. Epperin selkä ja tasaiset askellajit ovat omiaan satulatta ratsastamiseen. Tunnilla mentiin hyvin perusratsastusta eli työskenneltiin niin ympyröillä kuin suoralla hevosia oikeinpäin ja pienenä bonuksena harjoiteltiin pitkästä aikaa peruutuksia.

Käynnissä työskennellessä Epper hakeutui kyllä kauniisti pyöreälle kaulalle, mutta sammutti samalla takapäänsä kokonaan ja siirtyi hiippailemaan. Opettaja neuvoi hakemaan Epperin etuosaa ensin ryhdikkäämmäksi, jonka jälkeen sitä voisi alkaa työstää pyöreämmäksi. Epperhän tuppaa helposti olemaan hyvin etupainoinen, ja minun ratsastustyylilläni tyrkkään sen tuplasti edestä raskaammaksi alkamalla heti ajatella vain pyöreää kaulaa takaosasta piittaamatta. Ratsastan siis usein edestä taaksepäin, joka on kaukana siitä oikeasta tavasta. Epperin etuosaa sai kevennettyä kohottavilla pidätteillä, jonka jälkeen pidin ohjat tuntumalla ja ratsastin pohkeella eteen. Välillä Epper ymmärsi kantaa itsensä ja tuoda jopa pikkuriikkisen painoa takajaloille sen sijaan, että yritti valuttaa kaiken painonsa eteen. Tätä sai kyllä pyydellä sinnikkäästi, sillä parin hyvän askeleen jälkeen Epper oli ehtinyt unohtaa, miten piti kulkea ja tarjosi taas pitkäksi ja etupainoiseksi muuttumista.

Ravissa ongelma pysyi samana eli Epper yritti hiippailla itsensä etupainoiseksi, joten sain taas ryhdistellä sitä ennen kuin kuvittelin mitään muuta. Harjoitusravi ei onneksi tuottanut ongelmia, sillä Epperin ravi on ihanan tasaista. Opettaja keskittyi taas hetkeksi korjaamaan istuntaani eli kehottamaan ajattelemaan lantiota alle, vetämään vatsaa sisään, jotta alaselän notko häviäisi ja huolehtimaan siitä, että ylävartalo pysyi luontevasti tämän paketin jatkona. Nyt ensimmäistä kertaa ilman satulaa taisin saada korjattua asentoni niin, että tunsin selvästi eron. Toki vatsalihaksia alkoi poltella hyvin nopeaa, kun en ole tottunut tätä asentoa pitämään yllä. Oli kuitenkin kiva huomata, kuinka asento tuntui sekä suoralta että rennolta, ei väkisin väännetyltä, kuten jotkin yrittämäni korjaukset ovat tuntuneet. Tosin eipä asento vieläkään itsestään tullut, mutta ainakin nyt on hyvä tuntuma siihen, miltä sen pitäisi tuntua. Ravissa oli myös jännä huomata se, kuinka etenkin takareisiin tuntui ilman jalustinten tukea meneminen. Olen näemmä oppinut varaamaan jalustimille hyvin paljon painoa sen sijaan, että osaisin kantaa jalkani itse. Niinpä varatessani paljon painoa jalustimille, en voi istua niin syvällä satulassa, jolloin olen enemmän irti hevosesta kuin pitäisi.

Peruutuksia emme ole tainneetkaan tehdä tunneilla taas hyvään toviin. Siksipä oli hauska virkistää muistia niidenkin suhteen. Epper oli mukavasti kuulolla ja siirtyi käynnistä pysähdyksiin kevyesti. Opettaja neuvoi hakemaan omaa painoa hieman istuinluiden etuosalle, ajattelemaan istuinluita osoittamaan taakse ja tarvittaessa viemään vähän ylävartaloa myös eteenpäin. Liikettä sai aluksi liioitella, jotta tunsi varmasti asennon, jonka jälkeen sitä tietysti viilattiin vähän eleettömämmäksi. Muutamina kertoina Epper lähti peruutukseen todella kevyesti ja suorana. Askeleet se olisi voinut ottaa hieman aktiivisemmin, mutta muutoin peruutus oli mielestäni täsmällinen ja hallittu. Välillä taas Epper lakkasi ymmärtämästä, mitä yritin pyytää ja joko seisoi paikoillaan tai vipsautti itsensä vinoon parilla askeleella. Noina kertoina Epper tuntui edestä raskaammalta, joten olisiko se voinut jo pysähdyksessä jäädä niin etupainoiseksi, että väärin oleva istuntani korosti asiaa ja peruutus muuttui tahmeaksi? Kenties. Tai sitten syynä oli jokin muu vinkkarallaan ollut kohta.

Laukassa tulivat tunnin kivoimmat hetken, kun muutamien pätkien verran sain Epperin edestä kantamaan itsensä pyöreänä. Työtä se tosin vaati, ja opettaja sai huomautella hevosen pitämistä molempien ohjien keskellä ja etenkin ulkopuolen kontrollointia. Kun lopulta aina sain Epperin tasaisesti molemmille ohjille, napsahti se ihanan kevyeksi ja pyöreäksi, ja laukkakin rullasi ihan uudella tavalla. Jotenkin tuntui, että ilman satulaa pääsin vaikuttamaan hevoseen paljon paremmin kuin yleensä, jolloin saatoin vaatia nopeammin, jos meno tuntui muuttuvan väärään suuntaan. Väliin Epper myös kehtasi pudotella laukan raville, jolloin komensin sen napakasti takaisin laukkaan. Välillä Epper uskoi suosiolla, välillä taas yritti edelleen pysyä ravissa. Tulipahan pysyttyä hereillä, kun ei voinut jäädä matkustelemaan. Tuntuipa myös samalla siltä, että nämä pienet hyvät hetket laukassa olivat parhaimpia, mitä Epperin kanssa tähän mennessä olen saanut.

Tunnin lopussa olikin varsin hyvä mieli. Kaikki ratsastajat pysyivät kyydissä, ja itsestä tuntui, että ilman satulaa meneminen antoi taas aivan uusia vinkkejä omaan istuntaan. Kuten viimeksikin ilman satulaa menemisen jälkeen taisin tuumata, niin näitä pitää kyllä ottaa jatkossakin. Kun vain on sopiva ratsu alla, voi tavalliseltakin tunnilta jättää sen satulan matkasta. Tuleepahan taas tehtyä itse kunnolla töitä, kun ei voi ripustautua sen satulan varaan joka hetki.