Vaihdetaan irrallaan hevosen kyljistä roikkuvat pohkeet sekä armottoman hitaat kädet toimivampiin kappaleisiin. Tähän tulokseen tulin keskiviikon vakiotunnillani, kun koetin saada jotain järkeä Peran ratsastamiseen. Ennen tuntia olin hyrissyt mielessäni, kuinka pääsisin väläyttelemään Peran kanssa kivoja hetkiä, mutta ahneuksissani ennakoin liikaa. Tunnin treeniaiheina olivat askeleen lyhentäminen ja pidentäminen sekä laukannostot ravissa tehdyn pohkeenväistön jälkeen. Pera jatkoi suoraan edelliseltä tunnilta.
Askeleen lyhentämistä ja pidentämistä tahkottiin pysyen pääty-ympyrällä. Opettaja neuvoi askeleen lyhentämisessä hakemaan ensin hevosen vähän lyhyemmäksi ja vasta sen jälkeen vaikuttamaan askeleeseen. Pidennyksessä puolestaan lähdettiin ensin venyttämään askelta ja sen pohjalta päätettiin, kärsikö hevosen antaa myös vähän pidetä vai oliko se parempi pitää vähän lyhyempänä, jotta se ei lässähtäisi pitkäksi askeleen mukana. Peralla on hyvin säädeltävät askeleet, joten kuvittelin tehtävän menevät ihan suitsait. Vaan eipä mennytkään, yllättäen. Jostain syystä minun oli vaikea saada pidätteet läpi, kun Pera tuntui olevan piittaamatta niistä ja painoi ohjalle. Yritin yhdistää myös jämäkän istunnan ja sillä jarruttamisen, mutta sekään ei tuntunut auttavan.
Väliin sain Peraa hiippailemaan, mutta silloin aktiivisuus katosi liki kokonaan. Pera ei myöskään halunnut kovin rentoutua lyhennyksissä, vaan vähän jopa jäkitti vastaan. Opettaja neuvoi pidätteen ottamisen jälkeen yksinkertaisesti vain uskaltamaan antaa myöten. Sen jälkeen saattoi taas vaatia lisää, mutta aina piti muistaa myödätä. Yksinkertainen ja kerrassaan perinteinen neuvo, mutta niin vain olin sen unohtanut. Jotenkin sorrun kuvittelemaan, että kun vain pidän käteni paikoillaan, hevonen jossain vaiheessa tajuaa jäädä siihen. Periaatteessa tasainen tuntuma pitääkin tarjota, mutta käsi ei saa jumahtaa täysin liikkumattomaksi, kuten minulla tuppaa yleensä käymään. Lopulta aloin yksinkertaisesti ajatella pientä hölläystä ohjista aina, kun olin pyytänyt jotain. Näin Peralla ei jäänyt vahvaa seinämää, johon jäädä nojaamaan. Hiljalleen se alkoikin kantaa itseään hetkittäin paremmin, vaikka montaa askelta oikeinpäin emme päässeetkään. Muutos oli kuitenkin ihanan selkeä ja ennen kaikkea Peran keveneminen edestä ilahdutti rutkasti. Pidennysten pariin en juuri päässyt, kun lyhentäminenkin tuotti näin paljon tuskaa. Peraa oli kuitenkin tällä kertaa helpompi pyytää eteen kuin koettaa saada lyhyemmäksi.
Tämän hieman niin ja näin menneen tehtävän jälkeen pääsimme ravissa tehtyjen pohkeenväistöjen ja niiden jälkeen nostettujen laukkojen pariin. Käännyimme A:sta keskihalkaisijalle ja väistäsimme hevoset takaisin uralle noin pitkän sivun puolivälin kohdille. Siitä nostimme laukan ja laukkasimme pääty-ympyrän työskennellen laukkaa mahdollisimman hyväksi. Vasemmalle tehdyissä väistöissä Pera yritti pullauttaa vasemman lapansa ulos ja valua sieltä karkuun. Opettaja neuvoi kontrolloimaan vasenta lapaa ja pitämään Pera mieluummin jopa ilman asettamista. Vasemmalta saikin ottaa pidätteitä aika tiiviisti samoin kuin vartioida vasemmalla pohkeella, että hevonen pysyi toivotusti ja väisti. Oikealle tehdyt väistöt eivät olleet niin pahaa pullahtamista, mutta väistöaskeleet eivät olleet kuitenkaan kovin näppäriä. Olisin kaivannut Peralta selvemmin tuntuvia askeleita, mutta en tainnut lopulta vaatia siltä niitä. Välillä väistöissä Peralla oli kiire ja välillä taas aikaa, vaikka maailman tappiin saakka. Kovin tasaista saati tahdikasta meno ei siis ollut. Mikä lie niissäkin ollut vikana, se jäi selvittämättä.
Varsinaista jee-hetkeä ei loppujen lopuksi tullut laukkapätkiinkään. Opettaja tuumasi, että Pera vaikutti siltä, että jäi odottamaan sitä lopullista pyyntöäni kulkea oikeinpäin. Siltä se vähän itsestäkin tuntui. Pyysin ja väkersin, mutta ilmeisesti liikaa ja liian epämääräisesti. Pera kyllä laukkasi, mutta takajalat eivät olleet parhaiten menossa mukana, jolloin yleisvaikutelma oli vähän lässähtänyt. Samalla sorruin myös halailemaan sisäohjaa, jolloin unohdin ulkopuolen tuen. Askel tai pari koko tunnin laukkaosuuksista saattoi mennä kohdilleen, mutta nekin olivat tuurista johtuvia. Tällä kertaa meno oli sangen epämääräistä, jolloin en tuntunut voivan keskittyä saati parantaa menoa jonkin mystisen syyn takia. Kummaa.
Loppuraveissa yritin vielä maanitella Peraa venyttämään eteen ja alas. Se antoikin aina hetkittäin periksi ja venytti tuntumalla pysyen, mutta meno töksähti aina hyvissä ajoin ennen kunnon venytykseen pääsemistä. En tosin ole aiemminkaan saanut Peraa venyttämään kovin pitkälle, joten sinällään se ei ollut uutta. Harmittelin kuitenkin tunnin jälkeen etenkin pohkeideni epävakautta ja sitä, etten saa pidettyä niitä tuntumalla. Mieltä synkensi tietysti myös tuttu käsiongelmani, joka tämän pohjeongelman kanssa aiheuttaa melko kinkkisen yhtälön. Nakkasinkin tunnin jälkeen tallin toiselle opettajalle, että hänen tulee jatkossa varautua juoksutuspiiskan kanssa opettamaan minua. Eivätköhän ne pohkeetkin tajua parhaansa ja ala pysyä vaaditussa paikassa, kun vähän juoksutuspiiskalla kutittelee niitä. No, ehkei ihan näin hurjiin toteutustapoihin tarvitse mennä, mutta jonkin virikkeen tarvitsisin, että saisin tähän asiaan parannusta viimeinkin.
