Viikonloppuleirin viimeisellä eli kuudennella tunnilla oli luvassa esteitä. Toivoin tunnille erikseen tallin suosikkini, 2002 syntyneen Palle-Pilkun eli Alma-tamman. Ratsukoita tunnilla oli neljä, ja pääsimme hyppäämään ensin tehtäviä ja sitten pari rataa. Alkuverryttelyssä Alma oli sellainen kuin muistin: reipas ja kevyt. Toki se vähän intoili, mutta ei se tämän hevosen kohdalla haitannut. Alma kuitenkin ohjautui hyvin ja totteli jarrujakin, kun en itse keikkunut irti satulasta tai hämännyt hevosta muilla ihmeellisillä tempauksillani.
Ensimmäisenä tehtävänä tulimme kahdeksikolla kohtuullisen pienillä käännöksillä vesimatolla varustettua ristikkoa sekä muurilaatikoilla varustettua pystyä. Alma kääntyi hyvin ja nappaili muistaakseni yhtä kertaa vaille laukat esteillä oikein. Esteille lähestymisessä tuli pieni kaarre vastalaukassa, mikä tuntui hieman horjuttavan Alman tasapainoa, mutta hienosti se piti laukan yllä.
Toisena tehtävänä tulimme kaarevan linjan ristikolta okserille ja siitä ristikko-okserin ja ensimmäisenä olleen ristikon suoralle linjalle. Kaareva linja meni muuten hyvin, mutta viimeinen askel ennen okserin hyppyä oli hieman töksähtävä. Laukka kuitenkin vaihtui. Suora linja meni tasaisesti viidellä askeleella. Toisella kierroksella kaareva linja meni paremmin, samoin okserista trippeliksi muuttunut este. Suoralle linjalle tulin kannustaneeksi Almaa äänellä, jolloin viisi askelta jäi hieman ahtaaksi. Alma kuitenkin selvitti esteen hyvin, vaikka tulimmekin vähän lähelle sitä. Seuraavaksi hyppäsimme askeleen sarjan sekä neljän askeleen suoran linjan. Pienillä esteillä sarja oli hieman pitkä yhdellä askeleella, mutta Alma venytti sen hienosti. Alma otti suoran linjan ensimmäiselle esteelle vähän jarruttavan hypyn. Tajusin ratsastaa sitä heti eteen, jolloin selvitimme välin toivotusti neljällä askeleella.
Tämän jälkeen saimme suunnitella oman radan hypättäväksi noin 80 sentin korkeudella. Sille sai myös ajatella uusinnan. Minun radalleni lähdimme Alman kanssa vasemmassa laukassa ja tulimme neljän askeleen suoran linjan. Se meni hieman viipottaen, mutta kuitenkin puhtaasti molemmat. Sen jälkeen laukka piti korjata ravin kautta, mihin meni pieni tovi. Pääsimme kuitenkin pystyn ja trippelin kaarevalle linjalle kohtuullisesti, ja väli meni kuudella askeleella. Suora linja okserilta pystylle meni viidellä askeleella, viimeisen askeleen ollen taas vähän muita lyhyempi. Sen jälkeen olimme väärässä laukassa, jota en muka ehtinyt korjata. Niinpä tulimme siinä pysyen sarjalle. Sarja sujui hyvin ja päätti suunnittelemani perusradan. Sarjan jälkeen kaarsin vähän lyhyemmän tien vesimatolla varustetulle pystylle, joka ylittyi hyvin. Siitä kaarsin lyhyemmällä tiellä trippelille. Alma hyppäsi sen hyvin, ja pääsin kääntämään vielä uusinnan viimeiselle esteelle eli muurilaatikoin varustetulle pystylle. Alma selvitti sen yhtä varmasti kuin radan muut esteet, ja näin pääsimme omalta radaltamme virheettömästi maaliin.
Loppuun hyppäsimme vielä toisen radan: kaareva linja pystyltä trippelille, suora linja okserilta aiemmalle pystylle, sarja sekä suora linja muurilaatikoin varustetulta pystyltä vesimatolla varustetulle pystylle. Kaareva linja meni tasaisesti kuudella askeleella. Olimme kuitenkin sen jälkeen Alman kanssa molemmat vähän etukenossa, jolloin Alma kompastuikin. Ehdin päästää käsiä auki sen verran, etten kiskaissut Almaa suusta. En tosin ehtinyt kerätä ohjia takaisin, kun suora linja oli jo edessä. Puolipitkin ohjin pidin pohkeet tuntumalla ja luotin siihen, että Alma hyppäisi esteet. Kompastuminen horjutti hieman Alman luottamusta, ja se tuli suoran linjan ensimmäiselle esteelle lähelle. Se selvitti sen kuitenkin ja venytti itsensä vielä toiselle esteelle viidellä askeleella, vähän vielä arpoen miniaskelta mukaan. Tämän jälkeen sain ohjat takaisin tuntumalle ja korjasin Alman takaisin myötälaukkaan. Sarja sujuikin jo onneksi hyvin, ja Alma korjasi lennosta itsensä sen jälkeen myötälaukkaan. Viimeisenä ollut suora linja meni neljällä askeleella, ja näin saimme paikattua alun haparoinnin tasoittamalla menoa onneksi loppua kohti.
Alma oli yhtä super kuin muistelinkin, kerrassaan hieno tamma! Se teki niin kuin pyysin ja paikkasi vielä parit mokani. Alman kanssa huomasin jääväni keikkumaan hyppyjen jälkeen liikaa irti satulasta sen sijaan, että olisin istunut alas ja napannut tasapainon takaisin. Taas uutta mietittävää. Alma kuitenkin ansaitsi isot rapsutukset tunnista, jonka aikana se teki osuutensa oikein hyvin. Onneksi pääsin tällä leirillä sen kyytiin ja vielä esteille. Sen verran mainio ratsu se on.
Leirijengimme: minä ja Julio, Jenni ja Ville,
Nora ja Valma sekä Kaisa ja Rada.
Kuvasta kiitos Tiina-opettajallemme!
Leiri päättyi hyviin fiiliksiin. Kuusi tuntia, kuusi eri ratsua. Ei niin tyypillistä minulle, mutta opettavaista ja tarpeellista vaihtelua. Leiri vastasi myös odotuksia. Hevoset olivat hyviä, ja sain niistä jokaisen kanssa onnistumisen kokemuksia sekä arvokasta oppia. Opettajan positiivinen opetustyyli sopi minulle, ja hän huomasi hyvin peruspulmani ja jaksoi korjata niitä. Neljän ratsukon tunneilla ehti tehdä sekä saada palautetta oikein hyvin. Majoitustilat olivat kohdillaan, ja ratsastussimulaattorista sekä FilmMestä annan tietysti lisäpisteitä. Vaikka Kivarin Totilas -nimellä kulkeva simulaattori jäikin tiukahkon aikataulun takia vähän paitsioon. Toiveissa kuitenkin on, että pääsemme vielä uudelle leirille. Jospa se vaikka toteutuisi, sen verran kiva viikonloppu oli.
Viikonloppuleirin viimeinen päivä eli sunnuntai saapui tietysti liian nopeasti. Vaan onneksi edessä oli vielä kaksi ratsastustuntia. Niistä ensimmäinen meni neljän ratsukon koulutunnilla. Ratsukseni tuli 2001 syntynyt Iglesias eli Julio-ruuna. Tunnin aiheena olivat sulkutaivutukset sekä käynnistä tehdyt vastalaukan nostamiset.
Alkuverryttelyn menimme tuttuun tapaan kaikissa askellajeissa itsenäisesti. Julio liikkui ihan mukavasti, mutta hirveili melkoisesti. Yritin olla itse kädellä mahdollisimman tasainen, jotta ruunakin voisi malttaa paremmin. Julio kehtasi myös tollotella ovipäätyä, mutta ei onneksi tehnyt pientä kylkimyyryä kummempaa. Tajusin ratsastaa sitä myös paremmin töihin, jolloin se alkoi unohtaa päädyn ja keskittyä enemmän hommiin.
Suurimman osan tunnista työskentelimme keskiympyrällä. Teimme sulkutaivutuksia tai niiden kaltaisia yritelmiä niin käynnissä kuin ravissa. Julio jännittyi säätämisestäni melkoisesti, mikä opetti hyvin nollaamaan tilannetta ja apujen määrää. Teimme myös vastasulkutaivutuksi. Pääsimme jumppaamaan hevosia siis yhdellä kertaa molempiin suuntiin. Tavallinen sulkutaivutus ympyrällä hahmottui, mutta vastasulkutaivutus tuntui hankalammalta. En sitten tiedä, kuinka rehellisiä sulkutaivutuksia parhaimmillaankaan menimme, mutta jumppaava vaikutus alkoi näkyä Juliossa. Hetkittäin se ryhdistäytyi mukavasti tuntumalle. Niitä hetkiä oli kiva fiilistellä, kun olin saanut tuotua hevosen palikoita paremmin kohdilleen. Noissa hetkissä viilattavaa olisi ollut se, että olisin antanut Julion liikkua niissä tarmokkaammin. Nyt jäimme vähän hiippailemaan.
Ympyrällä nostimme käynnistä aina toviksi vastalaukan. Ehdin hetken kauhistella tehtävää, kunnes huomasin Julion osaavan sen mainiosti. Kunhan vain sain annettua selvät avut. Julio opetti minua hyvin olemaan tarkempi avuissani, sillä epämääräisinä kertoina se luonnollisesti nosti myötälaukan. Sain myös korjata istuntaani, joka tuppasi valumaan sisälle. Kun valmistelin noston rauhassa ja istuin satulassa tasaisemmin, Julio nosti vastalaukan todella näppärästi käynnistä. Laukkakin jäi vähän hissutteluksi, mutta Julio kuitenkin säilytti sen hyvin eikä tuntunut ajattelevan raville pudottamista. Olivatpa vastalaukat kerrankin aika vaivattomia ja vieläpä ympyrän kaarella tehtyinä. Jes!
Loppuravissa houkuttelin vielä Juliota rentoutumaan ja pyöristymään, mikä onnistui hetkittäin. Välillä Julion piti saada hirveillä, mutta malttoi se vielä väläytellä parempia hetkiä. Koulutunti Julion kanssa oli kiva. Sen kanssa sai hifistellä aina, kun sain omaa kroppaani kuosiin. Jos taas lässähdin, seurasi Julio esimerkkiäni heti. Hyvin opettavaista.
Ennen tuntia oli aikaa hempeillä
Tikrun kanssa. Kuvasta kiitos Jennille!
Viikonloppuleirin neljäs tunti meni taas koulun parissa. Ratsukseni sain Dikfordsin eli Tikru-ruunan. Sillä menin aiemmalla kesäleirillä tasan kerran. Tunnilla luvassa oli neljän ratsukon voimin pohkeenväistöjä sekä niiden päätteeksi tehtyjä laukannostoja ravista.
Alkuverryttelyssä Tikru laiskotteli parhaansa mukaan. Mikään tervakavio se ei ollut, kunhan kokeili, voisiko minua jallittaa. Minuahan ei tunnetusti hitaat hevoset haittaa, joten nohittelin Tikrua reippaasti. Tikru päätti sitten vaihtaa laahaustaktiikkansa takaosajumppaan ja nakkeli protestina muutamat pukit. Jos allani olisi ollut iso puoliverinen, olisin varmasti jäätynyt. Mutta Tikrun puolivillaiset pullaponipukit vain naurattivat ja komensin ruunan niiden päätteeksi aina tarmokkaammin eteen. Hiljalleen Tikru alkoi päätellä, että tällä tunnilla joutuisi lopulta töihin. Sitä myöten verryttelyssä kaikissa askellajeissa Tikru alkoi liikkua paremmin, vaikka ei se liitokavioksi silti muuttunut.
Tunnin kuvionamme oli kääntyä keskihalkaisijalle ja tehdä siitä pieni pätkä pohkeenväistöä uraa kohti. Toiselle lyhyelle sivulle päästyämme käännyimme taas keskihalkaisijalle ja teimme jälleen väistöä uraa kohti. Väistöjä teimme käynnissä ja ravissa. Myöhemmin raviväistöjen päätteeksi suoristimme hevoset ja teimme laukannostoja.
Niin käynnissä kuin ravissa tehdyissä väistöissä pulma oli sama. Tikru tahtoi hidastaa eikä aina ottanut väistättävää pohjetta vastaan. Samalla se pääsi vielä pullahtamaan etuosasta mutkalle. Näitä ongelmia sain korjailla melkoisesti, mutta onneksi tahkosimme tehtävää valtaosan tunnista. Hiljalleen väistöt paranivat, kun sain napattua Tikrun etuosan haltuun ja pidettyä sen silti liikkeellä sekä riittävän suorana. Selvempiä väistöaskelia jäin kaipaamaan, mutta en saanut niitä tällä kertaa kaivettua. Tikru olisi varmasti pitänyt ensin suoristaa, sitten pyytää liikettä eteen ja näiden toimiessa ottaa vähän takaisin ja pyytää väistö. Nyt jäin tekemään vähän kaikkea kerralla. Onneksi mukaan mahtui rauhallisempiakin hetkiä, jolloin Tikru pääsi ottamaan parempia väistöaskelia.
Ravista tehdyt laukannostot sen sijaan sujuivat mukavasti. Kunhan siis taas muistin suoristaa Tikrun ensin. Tikru oli kuitenkin hyvin kuulolla ja nosti laukat asiallisesti. Sain valmisteltua nostot useimmiten rauhassa, mikä varmasti auttoi pyyntöjen läpimenossa. Kertaalleen saimme vasempaan laukkaan sangen mukavaa menoa, kun Tikru loksahti kohdilleen ja tarjosi osaamistaan. Laukka rullasi pehmeästi ja nohittelematta Tikrun ollessa pyöreä ja rento. Hetki ei ollut pitkä, mutta sitäkin kivempi. Jotain oli siis tullut tunnin aikana tehtyä oikein.
Loppuravissa Tikru väläytteli vielä parempia hetkiä, joten tunti päättyi hyviin fiiliksiin. Tikru oli kyllä kiva tapaus! Heräteltävä toki, mutta ei mikään mahdottomuus. Se on vain tainnut oppia naruttamaan ratsastajia, jolloin testailee aina uusia kuskejaan. Tämän tunnin sain mennä mukavuusalueella, sillä olen enemmän kotonani heräteltävän kuin kipittävän ratsun kyydissä.
Viikonloppuleirin kolmas tunti meni mukavasti esteillä. Tällä kertaa sain ratsukseni 2003 syntyneen trakehner-ruuna Kristalasin eli Syylän. Ruunan lempinimi on sangen konkreettinen, sillä kun sattuu olemaan melkoinen syylä vasemmassa korvassa. Tunnilla ratsukoita oli nyt neljä, kun saimme oman ryhmän taas kasaan.
Alkuverryttelyn menimme itsenäisesti kaikissa askellajeissa. Syylä vaikutti muuten kivalta, mutta en aivan saanut sitä heräämään. Ei se nyt laiska ollut, mutta sangen ponneton. Opettaja kertoi sen olevan vielä vähän lihakseton, mikä sai aikaan sen tunteen kuin olisi ajanut autoa yhtä vaihdetta pienemmällä kuin olisi halunnut. Tämä vertaus sopikin Syylään hyvin. Se kyllä yritti, mutta ei kuntonsa vuoksi pystynyt ihmeisiin. Etenkin laukka tuntui jämähtäneeltä enkä osannut istua mukana. Lopulta tajusin hyödyntää kevyttä istuntaa, mikä helpotti molempien menoa.
Ensimmäisenä tehtävänä laukkasimme pääty-ympyrällä olleen puomin yli, jonka jälkeen siirryimme raviin. Ravissa pysyen lähestyimme suoralle linjalle, jossa oli ponnistuspuomi, ristikko, askeleen päässä ollut pysty sekä kahden askeleen päässä ollut lopulta okseriksi muuttunut este. Puomin yli pääsimme mukavan asiallisesti. Suoran linjan hypyt menivät ihan ok, kun en hätäillyt ravilähestymistä ja annoin Syylän tehdä osuutensa. Se oli myös näppärä korjaamaan itse laukan lennosta, jos olimme suoran linjan jälkeen väärässä laukassa.
Seuraavaksi tulimme kertaalleen ponnistuspuomilla varustetun ristikon ja vesimatolla varustetun okserin kaarevan linjan. Ponnistuspuomi taas sotki ajatuksiani, mutta Syylä hoiti osuutensa ja pääsimme linjan viidellä askeleella. Oikealle selvästi valuen, mutta varmasti silti esteet ylittäen. Sitten lisäsimme tämän linjan perään vielä toisen kaarevan linjan, jolla oli okseri ja pysty. Tulimme molemmat linjat putkeen. Ensimmäiselle kaarevalle linjalle Syylä lähti vähän kauempaa, mutta pääsimme ristikolta okserille viidellä askeleella. Toinen kaareva linja meni sujuvammin tien osalta, ja sen väliin pistimme samoin viisi askelta.
Tunnin loppuun tulimme vielä hypätyistä esteistä tehdyn radan. Lähdimme matkaan vasemmassa laukassa tulemalla ympyrällä puomin. Se ylittyi asiallisesti, ja Syylä jarrutti raviin. Suora linja meni myös ihan hyvin, vaikka sain hieman äänellä kannustaa Syylää. Seuraavaksi hyppäsimme lävistäjäokserin, joka ylittyi hyvin. Tämän jälkeen oli pidempi laukkapätkä aiemmin hypätylle ristikon ja okserin kaarevalle linjalle. Syylä oli alkanut heräillä viimein ja imikin ristikon ponnistuspuomille ja hyppäsi ristikon positiivisen askeleen kautta. Laukka venyi samalla, ja Syylä selvittikin välin nyt aiemman viiden askeleen sijasta neljällä. Olin kuitenkin kartalla eikä tämä tullut yllätyksenä. Sen jälkeen tulimme vielä vasta hypätyn okserin ja jatkoimme siitä kaarevan linjan pystylle. Lävistäjäokserille tuli hyvä hyppy, ja pääsimme aiempaan tapaan pystylle viidellä askeleella.
Tulimme saman radan vielä uudelleen. Syylä alkoi jo vähän ennakoida emmekä päässeet ympyrällä olleen puomin jälkeen enää raviin, vaan Syylä yritti pysyä pienessä laukassa. Suora linja menikin vähän koikkelehtien, kun olin yrittänyt jarrutella Syylää enkä tajunnut tehtävän olevan jo liian lähellä. Syylä kuitenkin selvitti sen asiallisesti. Yksittäinen lävistäjäokseri meni hyvin. Ristikon ja okserin kaareva linja jäi viidellä vähän ahtaaksi, mutta Syylä sai soviteltua sille pienemmän viimeisen askeleen ennen hyppyä. Toinen kaareva linja meni edelleen asiallisesti, ja päivän hyppelymme olivatkin siinä.
Kuten opettaja totesi, tekee Syylä työnsä nöyrästi ja kiltisti. Lopputuntia kohti Syylä alkoi jopa imeä esteille eli johan se alkoi herätä. Tämän kerran perusteella Syylästä tuli vähän Pave mieleen. Kummatkin ovat vielä vähän lihaksettomia, mutta kiltteja ja yritteliäitä. Jälleen kerran kiva tunti, kunhan ensin pääsin Syylän kanssa vähän tutuiksi enkä jäänyt punkemaan turhia.
Viikonloppuleirin toisella tunnilla pääsimme jo hyppäämään, jee! Jatkoimme vielä tämän tunnin kolmen ratsukon ryhmässä. Ratsukseni sain vuoden 2012 leirin toisen estesuosikkini, 1996 syntyneen Nightlifen eli Nasu-ruunan. Sillä ehdin mennä edellisellä leirillä peräti viidesti.
Alkuverryttelyn saimme mennä aika itsenäisesti. Maneesin toisessa päädyssä oli ympyrän kaarella toisesta päästä nostetut puomit, joiden yli saimme ravata ja laukata. Nasu tuntui tasaiselta menijältä, joka tosin vähän tykkäsi jäädä kenottamaan kierroksesta riippumatta oikealle. Ravissa se tykkäsi myös hieman hyytyä puomeille, kunnes aloin herätellä sitä paremmin. Laukassa se alkoi edetä ihan asiallisesti, mutta tein itse lähestymisistä puomeille ihmeellisen numeron. Pahimmillaan yritin usuttaa Nasua loikkaamaan turhan kaukaa sen sijaan, että olisin hakenut laukan tasaiseksi ja sujuvaksi. Tajusin sitten alkaa hyödyntää laukkaamista kevyessä istunnassa, mikä sai Nasunkin heräämään paremmin.
Ensimmäisenä tehtävänä tulimme noita samoja puomia tiukalla kahdeksikolla ensin ravissa ja sitten laukassa. Ravissa kahdeksikolla sai oikeasti kääntää, sillä seinät tulivat niiden jälkeen todella nopeasti vastaan. Nasu kuitenkin tuntui tietävän tehtävän ja ravasi tiukemmatkin kaarteet helposti. Laukassa tehtävälle annettiin vähän enemmän tilaa. Nyt puomeilla piti myös saada vaihdot tehtyä. Nasu tahkosi tätäkin kun vanha tekijä, mikä se tosiaan onkin. Nasu nappaili tehtävällä useimmiten kerralla oikeat laukat ja tiukemmat tiet hyvin. Olin ihan mielissäni siitä, kuinka notkealta 20 ikävuoteen ehtinyt ratsu tuntuikaan. Sain myös itse ajateltua reittiä hyvin enkä ollut vaikuttamassa liian myöhään.
Seuraavaksi tulimme samat puomit siten, että niiden väliin meni yksi laukka-askel. Siitä jatkoimme kaarevan linjan puomille, pystylle ja puomille. Kavalettien ja ensimmäisen puomin väliin meillä meni neljä tai viisi askelta. Tulimme saman tehtävän myös toisesta suunnasta. Tehtävän vaikein osuus sattui puomeille. En aina saanut tultua niille ihan parhaimpaan paikkaan, jolloin Nasu hieman takelteli. Matka kuitenkin aina jatkui, ja saimme tultua puolestaan puomeilla varustetulle pystylle ihan hyvin. Toisesta suunnasta tultuna tehtävä vaikeutui vielä, kun pystyn jälkeen piti valita tie puomeille huolella, mikäli niistä mieli päästä kerralla hyvällä reitillä yli. Nasu oli tässäkin mainio ja kääntyi tiukemminkin, jos olin itse ensin reitistä hukassa ja löysin sen viime tipassa.
Lopputunnin olimme jumppasarjalla, jossa oli ponnistuspuomi, ristikko, askeleen väli ja toinen ristikko, taas askeleen väli ja pysty sekä kaksi askelta ja lopulta okseriksi noussut este. Ensimmäisellä kierroksella himmailin laukassa niin, että pistimme viimeiseen väliin kahden askeleen sijasta kolme. Tehtävän aloittanut ponnistuspuomi sekoitti taas pakkaani, mutta onneksi Nasu oli tehtävästä kartalla ja selvitti sen hyvin. Ruuna alkoi jopa intoilla sille eikä aina malttanut tulla jumppasarjan alkuun kaikista suorimmalla tiellä. Kuskin ohjaamisellahan ei tietysti ollut mitään tekemistä asian kanssa. Tajusin myös Nasun osaavan varmasti katsoa paikat ja lyhentää laukkaa tarvittaessa. Niinpä pääsin keskittymään omaan mukautumiseeni ja sen parsimiseen. Okseri nousi lopulta noin 80 senttiin ja ylittyi edelleen tasaisen varmasti. Jumppasarjan jälkeen Nasu olisi mielellään pistänyt vähän kierroksia lisää, mutta tyytyi vain vähän opettajan sanojen mukaan iloittelemaan. Hassu kaveri.
Nasu oli paljon pirteämpi kaveri kuin muistinkaan. Ihanasti se jaksoi innostua sen mittapuulla mitättömistä esteistä. Nasun kanssa oli mukava hypellä, ja jumppasarjan tahkoaminen on aina kivaa. Omaa istuntaa ja mukautumista kun sietääkin treenata.
Perjantain kohokohta oli se, kun pakkasimme kimpsut ja kampsut ja suuntasimme Noran, Kaisan ja kolmannen kaverimme kanssa vihdoin ja viimein OSAOn Pudasjärven yksikön viikonlopun mittaiselle ratsastusvalmennusleirille. Tätä on odotettu! Viimeksi olemme olleet siellä kesällä 2012, joten olihan se aikakin lopulta päästä sinne takaisin. Viikonloppuleirin maksimi oli kahdeksan ratsastajaa, mutta lopulta meitä oli yhteensä seitsemän. Ihanan tehokasta ratsastusta siis luvassa. Tällaiselle bloggaajalle iloinen uutinen oli myös se, että yksiköllä oli FilmMe useammalla rannekkeella vapaasti käytettävissämme.
Ensimmäisen tunnin menimme perusratsastuksen parissa. Menimme tämän päivän tunnit poikkeuksellisesti kolmen ratsukon kesken. Sain ratsukseni 1997 syntyneen Fillinin eli Ville-ruunan, joka oli jo 2012 leiriratsuvalikoimissa. Blogi paljasti, että myös silloin aloitin leirini juuri samaisella ratsulla. Alkutunnista saimme mennä aika itsenäisesti opettajan tarkkaillessa ratsastustamme. Ville eteni ihan mukavasti ja tasoittui hetkittäin tuntumalle, mutta välillä vähän myös nyki ohjia. Kävimme kaikki askellajit läpi, joista laukka oli ehdottomasti kivoin. Huomasin kuitenkin lopulta, että jäin vähän kaikissa askellajeissa humputtelemaan enkä ihan saanut Villen moottoria kunnolla käyntiin. Opettaja olikin tuumannut, että oikein ratsastamalla Villestä saa todella paljon irti. Vaan kivalta se tuntui näin humputellenkin.
Alkuverryttelyn jälkeen nakkasimme jalustimet pois ja teimme muutamat ratsastajien venytykset. Sen jälkeen siirryimme pääty-ympyrälle, jolla pysyimme lopputunnin siirtymisiä tehden. Opettaja korjaili siinä istuntaamme ja kertasi sen käyttämistä. Vatsalihakset piti saada aktivoitua käyttöön, ja sen lisäksi opettaja hoksautti minulle käsien, erityisesti ulkokäden, kantamisesta sekä oikeassa kierroksessa hartialinjan korjaamisesta liikkeen suuntaan. Ensin tahkosimme harjoitusravia, jossa pyrimme istumaan mahdollisimman hyvin mukana. Villen ravi oli aika tavallista, mutta istuntani tykkäsi silti levitä täysin (kiitos koulusatulan tai oikeastaan jäykän ratsastajan). Yritin hakea harjoitusravissa vatsalihaksia tukemaan keskivartaloa, vaan ajauduin aina pullauttamaan selän notkolle. Sinnikkäästi kuitenkin korjasin istuntaani, ja välillä sain palasia hieman paremmin paikoilleen. Oikea kierros oli hankalampi, kun hartiani tahtoivat koko ajan kiertyä vasemmalle enkä siis ollut itse liikkeen suuntaan. Välillä sain tätä korjattua, mutta yhtä helposti singahdin takaisin vanhaan asentoon, kun keskivartalon tuki petti. Teimme myös parit siirtymiset käyntiin mahdollisimman paljon istuntaa käyttäen. Ville ei ihan ymmärtänyt jarrutuksiani, jolloin jouduin ottamaan ohjaspidätteitä mukaan. Onneksi sen verran tsemppasin, ettei siirtyminen tullut kokonaan vain ohjalla.
Seuraavaksi teimme laukannostoja käynnistä. Opettaja muistutti nostamaan laukan silloin, kun sisätakajalka oli astumassa alle. Ville oli ihan guru näissä. Pyrin ajoittamaan nostot oikein ja joko onnistuin siinä tai sitten osaava ratsu paikkasi kuskin virheitä. Ville nosti kuitenkin jokaisen laukan todella helposti ilman raviaskelia. Laukka pyöri nyt myös vähän tasaisemmin ja siinä sain korjattua istuntaani hieman ravia paremmin. Edelleen tosin keskivartalon tuki katosi, mutta sain napattua sitä aina takaisin. Siirtymiset laukasta raviin ja takaisin käyntiin eivät yllättäen olleet niin helppoja, mutta nyt Ville ymmärsi pyyntöjäni vähän paremmin, ainakin hetkittäin.
Vielä ennen jalustinten nappaamista takaisin opettaja pisti meidät hakemaan harjoitusravissa sujuvaa menoa. Etenkin meiltä opettaja toivoi näkevänsä kunnon ravia, Villellä kun oli vaikka miten paljon tarjottavaa. Istuntani oli edelleenkin hajalla, jolloin en saanut istuttua niin hyvin, että Ville olisi päässyt väläyttelemään hyviä askeleita. Harmitti kyllä, mutta ei sitä yhdellä tunnilla valitettavasti kaikkia istuntaongelmia korjata. Yritystä kuitenkin oli, mikä lohdutti. Saimme vielä ravata jalustinten kanssa keventäen, mikä tuntui samaan aikaan sekä helpolta että vaikealta. Jalat olivat sen verran notkistuneet, että jalustimet tuntuivat aavistuksen lyhyiltä, mutta samalla jalustinten tuki auttoi hallitsemaan omaa mukautumista.
Ensimmäinen tunti meni ihan mukavasti. En asettanut sille onneksi mitään suuria odotuksia, jolloin en sortunut häsläämään liikaa. Istunnan viilaus on aina paikallaan, ja tehtävät sopivat siihen hyvin. Ville oli myös mukava ratsu, ja odotan näkeväni sen menoa muiden ratsastamana.
Leirin viimeinen tunti käytettiin kisailun merkeissä. Jokainen ratsastaja sai valintansa mukaan mennä koulu- tai estekisat, joko yhdesti tai kahdesti jommankumman tai sitten kerran molemmat. En ollut viikon aikana löytänyt itselleni mieluista kouluratsua, joten päädyin valitsemaan estekisat kahdesti. Ratsuikseni sain toiveideni mukaisesti Alman 60-70 sentin radalle ja Nasun 85 sentin radalle ja samalla olin niiden ainoa kuski kisoissa. Koska kyseessä oli leirikisat, ei meno ollut mitään tosikkoa. Jokainen ratsastaja oli saanut valita ehdotetuista korkeuksista itselleen sopivan ja arvosteluna oli A.1.0 eli ei ratsasteta ajasta, vaan kaikki puhtaan radan saavat ovat voittajia.
Käytännöllisyyden syistä kisarata oli kaikille liki sama. 95 sentin radan hypänneillä oli tästä ratapiirroksesta puuttuva kahdeksas este, joka oli sarja. Muutoin radalla nostettiin korkeutta hyppääjään mukaisesti. Luokkina nähtiinkin 50-60, 60-70, 85 ja 95 senttiä. Lähtöjä oli puolestaan kahdeksan ja kisaajia seitsemän.
Alma oli ehtinyt mennä aamutunnin alle, joten verkassa testasin vain nopeasti kääntymisen, jarrun ja kaasun. Kaikki oli mukana, etenkin kaasu, joten jäin nopeasti odottamaan verkkahyppyjä, jotka tehtiin pystylle ja okserille. Hypyt menivät ok, joten saatoin hyvillä mielin alkaa odottaa omaa vuoroani, joka koittikin heti toisena.
Verkkaesteellä Almalla.
Otin alkuun laukkaa pitkältä sivulta vasemmassa kierroksessa, sillä se laukka on Almalle helpompi. Lähestyimme ykkösestettä ihan hyvin, mutta jäin ilmeisesti pitämään liikaa, sillä Alma hidasti juuri ennen estettä. Tuloksena hassu miniaskel ja töksähtävä hyppy. Kakkosokseri sijaitsi kaarevalla linjalla ykköseen nähden, ja sen pääsimme tasaisesti kuudella askeleella. Laukka vaihtui hypyssä oikeaksi, joten matka jatkui. Nyt annoin Alman laukata rennommin, jolloin kolmos- ja nelosesteiden linja meni tasaisen helposti viidellä askeleella. Laukka pysyi myös mukavasti oikeassa.
Näin johdetaan ilmeellä.
Viitosta kohti laukkasimme sujuvasti, mutta taisin jättää taas tasapainottamisen vähän viime tinkaan. Kaksi viimeistä askelta ennen hyppyä olivat lyhyempiä, mikä teki menosta vähemmän sujuvamman. Hyppyyn lähdettiin kuitenkin molemmat yhtä aikaa ja laskeuduimme oikein vasemmassa laukassa. Radan viimeiselle linjalle eli kuutos- ja seiskaesteille tein vielä kolmannen kerran virheen eli jarrutin Almaa viime tipassa, jolloin viimeinen askel oli töksähtävä. Linja meni siitä huolimatta tasaisesti neljällä askeleella, ja pääsimme maaliin puhtaalla ja kohtuullisen tasaisella suorituksella. Olin tosi tyytyväinen Almaan, joka teki osuutensa mainiosti ja kesti hienosti parit häsellykseni.
Alman jälkeen hyppäsin pikaisesti Nasun kyytiin. Kun viimeinen 60-70 sentin kisaaja oli hypännyt radan, pääsimme verkkaamaan. Nasu liikkui kohtuullisesti, mutta oli alkuviikkoon verrattuna vähän laiskempi. Verkkahypyt olivat samat kuin aiemmin, mutta luonnollisesti korkeampana. Hypyt sujuivat hyvin enkä kuuman päivän takia viitsinyt prässätä Nasun kanssa turhia, vaan luotin lyhyemmän verkan ja muutaman hyvän hypyn riittävän meille.
Nasun kanssa lähdimme Alman tavoin liikkeelle vasemmassa laukassa. Meno oli aika rauhallista, mutta halusin mieluummin lähteä tähän astisen ratsastukseni korkeimmalle radalle maltillisesti. Nasu tuntui kuitenkin olevan rauhallisesta tahdista huolimatta hereillä, joten luotin, että kyllä se esteistä yli menee. Ykkönen ylittyikin hyvin, ja kakkoselle pääsimme kuudella askeleella sopivasti. Laukka ei vaihtunut esteellä, mutta onneksi kuitenkin sen jälkeen lennosta. Kolmosen ja nelosen väliin meni viisi askelta tasaisesti, ja pysyin hypyissä kivasti mukana. Viitosella saimme laukan vaihtumaan hypyn aikana vasemmaksi, joten matka kuutosen ja seiskan linjalle saattoi jatkua helposti.
Kuvassa hyppäämme Nasun kanssa verkkaestettä.
Radan viimeiset esteet ylittyivät myös ongelmitta ja väliin meni jälleen Alman tavoin neljä askelta. Radan jälkeen oli pakko vähän hihkua, sillä ensimmäinen 85 sentin ratani meni mielestäni tasaisen rauhallisesti. Kaikista parasta oli se, ettei hyppyihin mukautumisessa ollut ongelmia enkä usko, että säädin selässä paljon ylimääräistä.
Kuvassa hyppäämme Nasun kanssa joko verkkaestettä tai radan viimeistä estettä.
Kisat hurahtivat vauhdilla ohi, ja samalla leirikin alkoi vedellä viimeisiään. Pakko kyllä sanoa, että olipa mahtavat viisi päivää! Leiriporukkamme oli sopivasti samalla aaltopituudella ja kun heppatouhuista oli päästy, vilahtivat illat pitkälle päivän kuvia ja videoita katsellessa ja niille nauraessa. Tallin ratsuista taisi löytyä jokaiselle mieleinen eikä yksikään hevonen ollut kenellekään ehdoton inhokki. Opettaja osasi vaatia ja kehua sopivassa suhteessa. Olisin tietenkin toivonut vielä enemmän hyppäämistä, mutta 11 ratsun ja yhdeksän ratsastajan yhdistelmällä oli ymmärrettävää, että ihan joka päivä ei voinut hypätä. Itselle leirin suurimmat annit olivat maastoestetunnilla sekä kisoissa, joissa sain ylitettyä oman aikaisemman tavoitteeni eli 70-80 sentin radan hyväksytyn suorittamisen. Nyt on plakkarissa puhdas rata 85 sentin korkeudella ja takataskussa taas pieni ripaus itsevarmuutta uskaltaa yrittää esteillä enemmän. Ei muuta kuin ensi vuonna toivottavasti uudelleen yhtä hyvä leirikokemus ja mieluusti vielä samalla porukalla.
Lukekaahan muuten leirillä olleiden Noran ja Kaisankin kertomuksia heidän ratsasteluistaan.
Kuvista ja videoista kiitos jollekin leiriläisillemme!
Leirin yhdeksäs ja samalla toistaiseksi viimeinen tunti hurahti Nasun kanssa puomitunnilla. Nasun nappasin siksi, että leirin viimeisellä tunnilla oli luvassa estekisat ja halusin saada ratsuun tuntumaa jo puomeilla. Tunti keskittyi ellipsin muotoisesti olleiden kolmen puomin
ylittämiseen ja siihen lisättyyn volttien pyöräytyksiin kolmessa kohdassa sekä tasaisen laukan hakemista viiden puomin suoralla.
Nasu tuntui edelleen vähän
väsyneemmältä. Puomitehtävällä meno oli sangen epätasaista, ja ruunaa
piti herätellä enemmän kuin aikaisemmin. Itse taas nukuin varmaan yhtä
tehokkaasti, sillä opettaja hoksautteli vaatimattomista asetuksista ja
suoristuvasta kyynärkulmasta tuon tuosta. Tehtävää olisi pitänyt mennä
mahdollisuuksien mukaan harjoitusravissa, mutta viimeisenä leiripäivänä
vatsalihakseni huusivat jo sen verran armoa, etten kyennyt moiseen
touhuun. Opettaja onneksi armahti ja antoi mennä tehtävää kevyessä
ravissa.
Tehtävän
jahkaaminen alkoi tylsistyttää aika nopeasti, kun en saanut omaa
keskittymistä kuntoon, ja annoin Nasun tepastella laiskasti. Niinpä en
saanutkaan mitään mullistavia ahaa-elämyksiä sen aikana, vaan keskityin
lähinnä odottamaan, että siirtyisimme seuraavaan tehtävään. Puomikuviota
taidettiin jahkata reilusti puolet tunnista tai ainakin vähintään sen
pituiselta se tuntui. Onneksi opettaja viimein kuittasi tehtävän tehdyksi ja siirryimme seuraavaan.
Seuraavaksi kokeiltiin pohkeenväistöjen sujumista ravissa. Ravia tultiin opettajaa kohti, ja ratsun takapäätä väistätettiin suoran aikana molemmille puolille uran ulkopuolelle. Nasu väisti ihan kivasti, kunhan ensin tajusin ottaa etupään hallintaan. Väistö kärsi heti, jos unohdin vähän jarruttaa, sillä silloin Nasu vain kipitti kaula mutkalla suoraan. Pienillä pidätteillä ratsu puolestaan kuunteli väistättävänkin pohkeen ihan hyvin.
Lopuksi pääsimme treenaamaan tasaisen laukan ylläpitämistä viiden puomi suoralla. Ensin teimme tehtävän vasemmassa laukassa, jolloin puomien väliin tuli 1, 2, 3 ja 4 laukka-askelta. Kuvio sujui meiltä kohtuullisen mukavasti, sillä välit passasivat Nasun normaalille laukalle. Mutta sitten tehtävä käännettiin toisinpäin eli välit tultiin 4, 3, 2, ja 1 laukka-askeleen mukaisesti. Nyt ongelmaksi tuli se, että neljän askeleen välin jälkeen vauhtia oli liikaa, jolloin muut välit menivät plörinäksi. Kolmen askeleen väliin hurahti kaksi, kahden yksi ja viimeinen väli meni räpeltäen askeleen ollessa sille liian pitkä. Saimme tulla monta toistoa ennen kuin sain yhden tyydyttävän suorituksen aikaiseksi. En tajunnut ottaa jo neljän askeleen välissä Nasua sen verran hallintaan, että muut välit olisivat menneet yhtä tasaisesti. Nukahtamispaheeni kukoisti siis tässä tehtävässä melkoisesti.
Tunti kyllä osoitti taas kerran selkeästi sen, kuinka asetusten
läpisaaminen ja vauhdin kontrollointi tuottavat minulle kumman paljon vaikeuksia. Jostain syystä en
yhtään näytä tajuavan, milloin asetus on riittävä, vaan jätän sen
useimmiten puolitiehen. Yksi syy tähän on vanha tuttu ongelma eli se,
että keskityn räpeltämään ohjalla pohkeeni huilatessa. Kuudes
ratsastusvuosi käynnissä eivätkä pohkeeni ole vieläkään älynneet alkaa
toimia. No, ehkäpä kuuden vuoden päästä tilanne on vähän parempi.
Leirin yhden tunnin sisällöksi oli toivottu maastoesteitä, ja toive toteutui torstaina. Pienestä tutinasta huolimatta päätin rohjeta hyppäämään niitä kahden muun leiriläisen kanssa. Ratsukseni olin alun perin haaveillut Deriä, sillä se kantoi minut ensimmäisten maastoesteideni yli turvallisesti kaksi vuotta sitten, mutta sitten päädyin Alman selkään. Eikä kyllä olisi voinut parempaa ratsua alle sattuakaan.
Alma saapui tunnille maastoreissusta, jonne ajattelin sen jättäneen ylimääräiset virrat. Maasto oli ollut kuitenkin sen verran kevyt, että tamma puhkui vieläkin menohaluja. Verkkalaukoissa vähän mietin, että mitähän menosta mahtaa tulla, sillä ratsu olisi mieluusti kipitellyt toiveitani kovempaa. Verkkahyppyinä mentiin kavalettia ja pystyä, ja kun ne sujuivat hyvin, hypättiin vielä kentällä ollut mökkieste ennen siirtymistä maastoon. Mökkieste ylittyi ongelmitta ja sen mukana häipyivät huoleni siitä, että tamma lähtisi viemään ja saatoin siirtyä innokkain mielin muille maastoesteille.
Seuraavaksi hyppelimme useammasta tukista koostunutta estettä. Kävin näyttämässä Almalle esteen kaiken varalta. Siinä esteet edessä taputtelin sitä pysähdyksissä, kun tamma keksi oman vinkeensä. Täysin varoittamatta se hyppäsi tukin paikoiltaan yli. Hukkasin molemmat jalustimet ja rytkähdin kyydissä, mutta tällä kertaa apinarefleksini olivat hereillä ja pysyin kyydissä. Sen jälkeen en voinut kuin nauraa tammalle, joka oli tosiaan jo ensimmäisenä päivänä väläytellyt hyppyintojaan. Silloin sitä ei vielä otettu laitumelta mukaan, joten se päätti itse hypätä sähköaidan yli ja liittyä talutettavien ratsujen seuraan. Tukkia hypättiin molemmista suunnista ja vielä kerralla molemmista suunnista samalla kierroksella. Yhteen kertaan jäin matkasta, mutta muutoin este ylittyi mukavan tasaisesti.
Tukin jälkeen suuntasimme rengasesteelle, jota hypättiin ensin muutamia kertoja sellaisenaan ja sitten sen päälle lisättiin vielä puu korottamaan sitä hieman. Tätäkin hypättiin ensin yksittäin molemmista suunnista ja lopulta kerralla edestakaisin. Alma oli mukavan innoissaan, mutta kuunteli pidätteet edelleen mainiosti. Niinpä saatoin nauttia menosta, sillä uskalsin luottaa Almaan. Niinpä tämäkin este ylittyi ilman sen kummempia ongelmia, ja kiittelin ratsuani ahkerasti. Almalla riitti edelleen virtaa, sillä se ei millään olisi malttanut kävellä. Kovasti se ehdotteli ravia ja oli heti valmis menemään, kun pyysi. Aivan ihana maastoesteratsu!
Tässä vaiheessa opettaja tuumaili, että hypyt riittäisivät. Manguimme kuitenkin lisää ja pääsimme hyppäämään vielä tukin ja mökin kertaalleen putkeen. Tunnin viimeiset hypyt menivät mukavasti, joten loistin selässä varmasti sellaista hymyä, ettei aikoihin. Tässä oli leirin siihen astisista tunneista ylivoimaisesti paras kerta.
Alma oli maastoesteillä kerrassaan mahtava enkä varmasti osannut kiitellä sitä tarpeeksi. Jos maastoesteet sujuisivat aina näin hyvin, uskaltautuisin niille paljon useammin. Suunnittelinkin jo, että pakkaisin Alman vaivihkaa leiriltä kotiinviemisiksi, jotta pääsen maastoon useamminkin. Alma sopi kaltaiselleni vähän aremmalle maastoestehyppääjälle täydellisesti, sillä se eteni eikä jäänyt kyttäilemään yhtään mitään. Silloin saatoin itse keskittyä olemaan mukana ja antaa hevosen tehdä oman osuutensa rauhassa. Kerrankin siis yhteistyö minun ja ratsun välillä toimi ilman häseltämistä. Jes!
Leirin seitsemäs tunti sisälsi jälleen puomitreeniä. Ratsukseni nappasin jälleen Nasun. Tunnin tehtävänä oli laukan tasaisuuden säilyttäminen kavaleteista koostuneella ellipsin tai soikion kaltaisella kuviolla sekä tunnin loppuun otetut laukanvaihtotreenit.
Laukan pitäminen tasaisena kavalettitehtävässä osoittautui minulle todella työlääksi. Vissiin väsymys painoi, sillä annoin Nasun vuoroin pidetä ja vuoroin pyysin sen minilaukkaan, jolloin möngimme kavalettien yli vähän miten sattuu. En tainnut myöskään kertaakaan saada säilytettyä yhtä kierrosta samaa, tasaista laukkaa, vaan keksin väleihin aina uusia askelmääriä. Todella harmillista, mutta onneksi tehtävä oli silti opettava. Tässä ainakin huomasi selvästi sen, kuinka epätasaista meno pahimmillaan oli. Radalla sitä ei niinkään ehdi ehkä huomata, mutta tässä ahtaaksi tai liian pitkiksi jäävät välit kyllä ehti huomata. Vielä kun olisin pysynyt sen verran hereillä, että olisin päässyt niitä korjaamaankin. Parhaimmillaan taisin saada muutamia välejä kohtuullisen sujuvasti mentyä, mutta kuten totesin, jäi yhden kauniin kokonaisen kuvion suoritus hyvin kauas meiltä.
Kaikeksi onneksi opettaja viimein kuittasi
tehtävän tehdyksi ja siirryimme tunnin toiseen harjoitukseen: laukan
vaihtamiseen hevosesta riippuen joko puomin avulla tai suoraan lennosta. Nasun nappaaminen ratsuksi osoittautui tässä tehtävässä hyväksi valinnaksi, sillä sen kanssa pääsin harjoittelemaan laukanvaihtoa ilman puomia eli suoraan lennosta. Opettaja kertasi laukanvaihtoavut, jossa laskemalla yhdestä kolmeen tehtiin ensin pidäte, sitten vaihdettiin laukka-avut ja kolmannella pyydettiin uusi laukka. Nasu vaihtoi aika kepoisasti vasemman laukan oikeaan. Yritin pysyä laskuissa mukana, mutta taisin olla armottoman hidas loppujen lopuksi. Nasu kuitenkin tajusi pyyntöni aina jossain vaiheessa ja vaihtoi laukan pyydetysti ilman ravia. Laukanvaihto oikeasta vasempaan oli Nasulle vähän vaikeampi. Taisimme saada tunnin aikana lopulta yhden tai kaksi puhdasta vaihtoa, mutta mukaan mahtui myös vaihto ensin etupäästä ja sitten vasta takapäästä.
Onneksi tunti päätettiin laukanvaihtoihin, joista jäi puomikuviota paljon parempi mieli. Tässä vaiheessa olin kyllä jo hyvin mieltynyt Nasuun puomi- ja estetuntiratsuna, vaikka meno olikin taas vähän väsynyttä. Siihen varmasti vaikutti myös oma vireystasoni, joka ei nyt kovin päätä huimaavan korkea ollut. Toisaalta on mukavaa, että hevonen heijastaa ratsastajan olotilaa, sillä silloin voi vain tuijotella omaa napaansa ja etsiä sitä vikaa sieltä hevosta syyttelemättä. Sananlaskuhan väittää, että kertaus on opintojen äiti, mutta itselläni näemmä liian pitkäksi venähtävät tehtävät eivät paranna suoritusta, kun keskittymiskykyni ehtii repsahtaa olemattomiin kesken kaiken. Toisaalta taas hyvän aikaa jatkuva tehtävä antaa mahdollisuuden korjata virheitä enemmän kuin pikainen pyrähdyssuoritus.
Kuudes tunti hurahti istuntatreenien parissa. Ratsukseni sain
1993 syntyneen Tarkur-ruunan eli Tarmon. Ratsua kehuttiin osaavaksi, mutta
vähän eteenpäin patisteltavaksi. Ihan innosta hihkuen en siis lähtisi
koulutunnille tämän kanssa, mutta istuntatunnille se kelpasi mainiosti.
Tunti aloitettiin venyttämällä jalkoja eteen, sivulle ja
taakse. Kolmannen leiripäivän tulokset olivat jo näkyvissä, sillä paikat olivat
aika jumissa. Vaikeinta oli saada omaa jalkaa heilautettua sivulle, sillä liike
jäi varsin olemattomaksi. Helpointa, joskaan ei silti yhtään sujuvaa oli heiluttaa
jalkaa taakse.
Tämän jälkeen alettiin seistä jalustimilla ensin käynnissä,
sitten ravissa. Tarkoituksena oli seistä yhtä suorassa kuin omilla jaloilla
ollessa. Tästähän ei tullut sitten mitään. Oma tasapaino ei pitänyt enkä
löytänyt pohkeille sitä paikkaa, jossa ne olisivat saaneet minut pidettyä
suorassa. Kenotin aika pitkälti eteenpäin ja ravissa puolestaan roikuin
suurimman osan Tarmon harjassa tukea hakien. Opettaja yritti huudella minua
suorempaan asentoon, mutta valaistuminen jäi saavuttamatta. Myöhemmin toinen
leiriläinen sanoi hoksineensa, että myös lantion asentoa muuttamalla löysi
hyvän tasapainon. Tämä vinkki olisi saattanut auttaa, sillä itse keskityin vain
pohkeisiin eikä sillä tekniikalla saanut hyvää tulosta.
Hetken saimme mennä myös liinassa ravia. Siinä kuskille jäi
tehtäväksi saada hevonen siirtymään ravista käyntiin hengityksellä ja
istunnalla ja parhaassa tapauksessa myös palaamaan takaisin raviin näillä
avuilla. Tarmo ei letkauttanut korvaansa minun hönkimisilleni enkä saanut
istuntaani yhtään kertomaan hevoselle oikeita asioita, joten turhauduin eikä
homma onnistunut kertaakaan. Käyntiin siirtymisessä tarvitsin ohjaa ja ääntä,
raviin siirtymisessä pohjetta, välillä raippaakin.
Laukassa puolestaan mentiin aina hetki sisäkättä ylhäällä
pitäen ja siitä se sitten takaisin ohjaan palauttaen. Sisäkäden ylhäällä
pitäminen tuntui tekevän asennosta tukevamman, kun siinä pääsi jotenkin
istumaan satulaan syvemmälle. Tarmo meni hetkittäin myös mukavan rentoa
laukkaa, jolloin istuminen rullasi aika mukavasti. Opettajaltakin tuli
kommenttia, että laukassa istuin parhaiten. Kuulemma en ravissakaan kauhea
ollut, mutta siinä meno oli kuitenkin epätasaisempaa.
Istuntatunti oli minulle rankempi kuin olin kuvitellut.
Eniten jäi kaivelemaan jalustimilla seisomiseen tarvitun tasapainon
puuttuminen, mutta toisaalta jaksoin ilahtua hyvästä laukkaistunnasta. Loppuun
pyörittelin vielä Tarmoa ravissa, ja vaikka eteenpäinpyrkimys oli vähän
kateissa, vaikutti Tarmo ihan kivalta kouluratsultakin. Jos sen siis vain
jaksaisi motivoida liikkumaan itsenäisesti, ettei joka askelta tarvitsisi
anella hevosesta. Istuntatreeni tuli myös hyödyksi, vaikkei se kuulukaan
lempitreeniasioihini.
Keskiviikon teoriaosuus oli myös mieleinen, sillä pääsimme ainaisen satulassa istumisen lisäksi myös kärryjen kyytiin. Oli kyllä kivaa käydä ajamassa ihan yksin pari kierrosta tallirakennuksen ympäri, kun ravurinani toimi viisivuotias suomenhevostamma Uutelan Bertta.
Kuvista ja videosta kiitos jollekin leiriläisistämme!
Viidennellä tunnilla oli luvassa erikoisesteitä. Kentälle
oli kasattu vesimatto aaltolankuilla, muurieste sekä tavallinen okseri.
Ratsuksi valitsin hieman epäröiden jälleen Nasun, jonka opettaja tuumasi olevan
reipas, mutta ei kuuma.
Tunnin aluksi ravailtiin puomeja, joissa ei sen ihmeempiä
tullut. Laukkaa otettiin nopeasti molempiin suuntiin. Pitkät sivut mentiin
kevyessä istunnassa ja lyhyillä sivuilla istuttiin takaisin satulaan ja vähän
lyhennettiin. Nasu liikkui ihan kivasti itse ja kevyessä istunnassa tunsi, että
ratsu lähtisi helposti reippaammin, jos sitä siltä vain pyytäisi. Opettaja
kuitenkin tuumasi, että Nasun kanssa voi ottaa rauhallisemmin, ja pienoisena
jänishousuna valitsinkin mieluummin vähän hitaamman tahdin kuin olisin ottanut
sitä riskiä, että Nasu innostuu turhankin reippaaseen menoon.
Hyppelyt aloitettiin hyppäämällä ristikkoa
verryttelyesteenä. Sille tultiin vasemmassa kierroksessa ja hypyssä laukka
vaihdettiin oikeaksi. Nasu eteni mukavan tasaisesti, ja laukka vaihtui joko
hypyssä tai näpsäkästi esteen jälkeen lennossa. Seuraavaksi hypättiin
ensimmäistä erikoisestettä eli aaltolankulla viritettyä vesimattoa. Ohjeena oli
tulla vähän liikkeen takana lyhyessä, mutta aktiivisessa laukassa. Nasu ylitti
esteen ilman kyttäilyjä, joten saatoin kivasti keskittyä omaan menooni.
Opettaja kehui myötäämisen sujuvan hyvin, ja itse olin tyytyväinen katseeseeni.
En myöskään sukellellut, joten tunti oli sujunut tähän asti lupaavasti.
Esteeseen lisättiin myös toinen lankku, joka ei vaikuttanut menoon ollenkaan.
Tämän jälkeen hypättiinkin vesimaton ja aiemmin ristikkona
ja nyt okseriksi muuttuneen esteen kaareva linja 21 metrin välillä. Meille
väliin sujahti kuusi askelta, mikä kelpasi opettajalle. Viisi olisi ollut toki
hevoskokoisen ratsun katu-uskottavampi valinta, mutta nynnerövaihteella menneelle
kuskille se kuusikin sopi mainiosti. Laukat saatiin myös vaihtumaan samaan tapaan
kuin aiemmin eli joko esteellä tai sitten lennosta.
Kaarevan linjan jälkeen hypättiin vielä muuriestettä.
Ensimmäisellä kierroksella käänsin turhan vikkelästi esteen jälkeen vasemmalle,
josta opettaja huomautti. Toisella yrittämällä meni paremmin, ja se riittikin.
Olin Nasuun tyytyväinen, sillä vaikka sillä ei ollut hypätty laidunlomien takia
aikoihin, se ylitti erikoisesteet varsin mutkattomasti ja toimi muutenkin minulle
sopivan rauhallisesti ja helposti.
Loppuun hyppelimme esteet vielä putkeen järjestyksessä
vesimatto, okseri, muuri ja vielä uudelleen vesimatto. Miniradan korkein este
oli okseri, joka oli 85 senttiä. Este ei hirvittänyt eikä edes näyttänyt
korkean Nasun selkään isolta. Niinpä lähdin radalle ilman ongelmia. Opettaja
oli toivonut kaarevan linjan väliin nyt viittä askelta, ja lähdinkin sitä
yrittämään. Pyysin alkuun reippaan laukan, mutta lopulta vesimatolle tuli jokin
kommellus ja väli mentiin kuudella askeleella. Siitä laukka vaihtui muistaakseni
suoraan oikeaksi, ja jatkoimme muurille. Sekin ylittyi kummemmitta ongelmitta
laukan vaihtuessa jälleen vasemmaksi. Loppuun oli enää vesimatto uudelleen, ja
rata olikin siinä.
Itselle oli parhainta päästä hyppäämään hurja 85 sentin
okseri ja kun se vielä ylittyi ongelmitta, olisi hymy melkoinen. Nasu myös
lunasti tällä tunnilla paikkansa tämän leirin ykkösestehevosena. Se kulki
mukavan tasaisesti ja rauhallisesti sekä sen hyppyihin oli valtavan helppo
mennä mukaan. Kuvista tosin selvisi hassu asia: ruuna hyppää takajalat ihan
oikoisenaan, aivan kuin ne olisivat halvaantuneet kesken kaiken. Tätä ei tosin
selkään tuntenut, joten menoa se ei haitannut. Kehuinkin ratsua opettajalle ja
toivoin, että menisin sillä esteitä leirin aikana vielä uudemman kerran.
Kuvasta ja videosta kiitos jollekin leiriläisistämme!
Neljäs tunti oli kouluvääntöä. Opettaja antoi meidän jälleen
jakaa hevoset keskenämme, ja hinguin itselleni 1996 syntyneen Nightlife-ruunan
eli Nasun. Koulutustasosta en muistanut kysellä sen kummemmin. Tunnin aikana
ehdittiin treenata pohkeenväistöä sekä avotaivutusta.
Tunnin alussa opettaja komensi ratsastamaan hevosia kunnolla
takaa eteen. Minä taas innoissani näpertelin hevosen etupäätä, johon Nasu
reagoi olemalla sieltä melkoisen raskas. Opettaja neuvoi lyhentämään ohjia ja
vaatimaan liikettä Nasun takapäähän. Helpommin sanottu kuin tehty, sillä
rakkauteni ohjia kohtaan on palava. Nasu kyllä reagoi pohjeapuihin, mutta
ilmeisesti annoin sen aina kävellä ohjista läpi, jolloin tuloksena oli pitkä
ratsu. Asetuksien kanssa olin jälleen pulassa, ja opettaja huutelikin kerta
toisen jälkeen asettamaan ja taivuttamaan paremmin. Lopulta aloin ottaa
melkoisia johtavia ohjasotteita, jotka välillä menivät läpi, välillä taas
eivät. Ulkopuolen unohdin näinä hetkinä aika lahjakkaasti, minkä Nasu huomasi
ja käytti tilanteen hyödykseen livahtamalla sieltä aina vähän karkuun.
Pohkeenväistöä tehtiin sekä käynnissä että ravissa. Nasu
väisti melkoisen herkästi, jolloin liian isot apuni aiheuttivat välillä
takapään lipsahtamisen johtavaksi osaksi. Opettaja muistutti pyytämään väistöä
ja sitten malttamaan olemaan rauhassa, kun hevonen tekee pyydetysti. Ravissa
oli vähän enemmän ongelmia, sillä oma istunta hajoili vähän. Nasu myös kipitti
välissä, jolloin keskittyminen meni jarrutteluun, ja väistöt kärsivät hieman.
Onneksi kuitenkin sekä käynnissä että ravissa tuli tehtyä ihan kivoja
väistöpätkiä, joissa muistin myös hetkittäin olla rentona, kun hevonen teki
pyydetysti.
Sitten kuvioon lisättiin avotaivutus. Pohkeenväistöä tehtiin
hetki, jonka jälkeen hevonen pyydettiin avotaivutukseen. Oikeassa kierroksessa
Nasun saaminen avotaivutukseen oli vaikeampaa, sillä se tahtoi vähän vain
kääntää päätään ja jättää lavat siirtämättä. Lisäksi ulkokäteni yritti karata
sisäkäden kaveriksi kaulan yli. Sisäpohkeeni halusi myös leikkiä kuollutta eikä
alussa osannut tehdä mitään. Hiljalleen aloin saada käynnissä parempia pätkiä,
mutta melkoisen monta liikkuvaa osaa siinä itselle oli hallittavaksi. Vasempaan
kierrokseen opettaja hoksautti hevosen tulevan välillä neljälle uralle, joten
siihen suuntaan sai apujen kanssa olla vieläkin tarkempi, etten pyytänyt
vahingossa liikaa.
Lopuksi avotaivutuksesta nostettiin laukka. Molempiin
kierroksiin laukka nousi ihan hyvin, ja ongelmatkin pysyivät itse asiassa
samoina kuin aikaisemmin. Oikeassa kierroksessa en meinannut saada Nasua
pysymään avotaivutuksessa ja vasemmassa kierroksessa mentiin välillä liiankin
mutkalle. Sain kuitenkin molempiin suuntiin menoa korjattua sen verran, että saimme
tehtyä ihan kelpo pätkät. Tehtävä tuntui haastavalta, joten nämä onnistumisen
tuntuivat sen myötä varsin kivoilta, vaikka hommia sai tehdä.
Tämän kerran perusteella en tykännyt Nasusta koulutunnilla
nimeksikään. Jäin taas säätämään ratsun päätä, johon se reagoi olemalla edestä
raskas ja vieläpä alkamalla narskutella. Tuli melkoisesti mieleen vanhat ajat
Loren kanssa, jolloin sekin tympääntyessään kuskin ohjasintoiluun narskutteli
niin, että raikasi. Nasu kuitenkin vaikutti ihan osaavalta ratsulta, kunhan
kuski vain taitaa hommansa. Minun pitäisi ottaa jotain tehotunteja, joilla
keskittyisin oikeasti ratsun takapään aktivoimiseen ja onnistuisin nollaamaan
mielestäni sen säädön etupään kanssa. Sitä päivää odotellessa keskityn
ratsastamaan sitä puolikasta hevosta, jonka näen edessäni.
Leirin kolmannen tunnin piti olla puomeja ja kavaletteja,
mutta opettaja yllätti mukavasti ja lisäsi tunnin tehtäviin vielä estelinjan
sekä jumppasarjan. Ratsunani oli 2004 syntynyt Dikfords-ruuna eli Tikru. Vähän
kesämahaa kasvatellut ruuna on ilmeisesti enemmän koulukäytössä, mutta
selviytyy 80 sentin esteradasta kunniakkaasti.
Tunnin alussa sain ratsua vähän pyöristymään ja rentoutumaan
hetkittäin. Jarrut löytyivät eikä kaasunkaan kanssa ollut varsinaisesti
ongelmia. Asettamisen kanssa olin taas aika varovainen, mistä opettaja
hoksauttikin jälleen aiheesta. Tehtävinä oli viime kerralta tuttu kuvio eli
puomeja kevyessä ravissa, välissä käyntiin siirtymä ja sitten puomeja
harjoitusravissa. Tehtävä sujui ihan kivasti, ja Tikru puksutti menemään
tasaisesti.
Puomitahkoilun jälkeen pääsimme pienten hyppelyiden pariin.
Opettaja oli tehnyt 17 metrin linjan, johon piti hevosesta riippuen laittaa
sopiva määrä askeleita. Meille Tikrun kanssa viisi oli varsin passeli. Tehtävä
sujui ihmeen mukavasti, ja kiitos siitä kuuluu ratsulle, joka meni tasaista
laukkaa eikä minun tarvinnut kauheasti säätää. Kuviossa oli mukana myös suunnasta
riippuen kuvion alkuun tai loppuun kavaletin yli pyöräytetty ympyrä. Siihen
tulikin meidän suurimmat ongelmat, sillä Tikru halusi kerta toisen jälkeen
loikata kavaletin yli valtavan kaukaa. Lopulta aloin tajuta, että minähän
voisin yrittää vaikuttaa hevoseen enkä vain nukkua ja rytkähdellä mukana. Näin
jälkikäteen ajateltuna minun olisi tullut ottaa laukka kontrolliin linjan
toisen pystyn jälkeen, jotta olisin saanut tuotua hevosen kavaletille paremmin.
Nyt annoin ratsuni valita itse laukkansa ja askeleensa, jolloin se teki
loikkaratkaisuja. Jälkiviisaus on varmasti hyväksi, vaikka ei se tässä
vaiheessa enää lämmitäkään. Onneksi tunnin aikana taisin kertaalleen kuitenkin
saada kavaletille kohtuullisen lähestymisen.
Sitten pääsimme jumppasarjalle, joka koostui puomista,
kavaletista, kavaletista ja vielä ristikosta lopuksi okseriksi muodostuneesta
esteestä. Hyppyjen väliin mahtui aina yksi laukka-askel. Tällä kertaa olin jo
vähän herännyt ja sain Tikrua liikkumaan kivasti, jolloin pääsimme hyppyihin ihan
kivasti. Oma käsi toimi tänään aika mukavasti, mutta opettaja muistutti olemaan
menemättä etuvartalolla liian kenoon. 160 sentin hyppytyyli tekee näemmä taas
tuloa ratsastukseeni. Onneksi sain menoa parannettua, ja katsekin löysi
opettajan korjauskehotuksen jälkeen oikean suunnan. Lopulta jumppasarjan
viimeinen este eli okseri nousi 80 senttiin. Olin innoissani, sillä senkin
ylittäminen sujui ilman vaikeuksia. Viilattavaa olisi ollut tosin siinä, että
olisin saanut Tikrun tuotua useammin myötälaukassa alas. Onneksi ei ollut kyse
radasta, niin en jäänyt harmittelemaan virhettä kummemmin.
Tunnista jäi hyvä mieli, ja tehtävät olivat hauskoja. Tikru
keräsi pisteet kotiin olemalla kivan tasainen ja omalla moottorilla liikkuva.
Itselle suostun antamaan pisteitä siitä, etten suoristautunut okserilla liian
aikaisin ja että käteni liikkuivat varsin kivasti harjaa myöten. Kieltämättä
tunnin aikana iski taas halu päästä hyppäämään isompaa, sillä jumppasarjalla
isommatkaan esteet eivät jännitä niin paljon kuin radalla. Toiveissani on
päästä hyppäämään leirin aikana 70–80 sentin rata, mieluusti ehkä niin, että
useampi este on 80 sentissä. Toivottavasti toive toteutuu.
Kuvasta ja videosta kiitos jollekin leiriläisistämme!
Leirin toiselle tunnille manguimme jo puomeja ja esteitä.
Opettaja lupasi puomeja ja kavaletteja. Ratsut saimme kilpahuutaa itsellemme,
ja hihkuinkin heti Palle-Pilkun eli Alma-tamman itselleni. Muistan
tykästyneeni siihen kahden vuoden takaisella leirillä, joten halusin virkistää
muistiani tämän tamman kohdalla. Alma on 2002 syntynyt suomenhevosen ja
lämminverisen risteytys. Nykyisestä koulutustasosta kuulin sen verran, että
ainakin estepuolella sillä on hypätty 80 senttiä. Koulupuoli jäi kuulematta.
Villen jälkeen Alma tuntui mukavan helpolta edestä. Se
liikkui heti itse ja sitä sai keskittyä ehkä enemmän vähän toppuuttelemaan
eteenpäin vaatimisen sijaan. Pysähtymisissä se ei aluksi malttanut seistä,
vaikka otti pidätteet ihan hyvin vastaan. Kun muistin keskittyä myös omaan
menooni, alkoivat nekin onnistua ihan hyvin. Siirtymät sujuivat näpsäkästi
samoin kuin ympyrät. Olisin tosin saanut olla paljon tarkempi ulkoa, ettei Alma
olisi päässyt liirailemaan sieltä aina vähän omille teilleen.
Puomeja tahkottiin sekä maassa makaavina että toiselta
puolelta nostettuina niin ravissa kuin laukassa. Opettaja tarkkaili kevyttä
istuntaamme, ja sain kommentiksi olla menemättä etuvartalolla turhan kenolle
kaulalle ja viemään käsiä reilusti harjaa myöten eteen. Jalustinten lyhennyksen
jälkeen parempi kevyt istunta alkoi löytyä, ja kädetkin muistivat alkaa
liikkua. Alma meni puomit kohtalaisen kivasti itse. Hassuinta oli mennä
toisesta päästä nostettuja kavaletteja harjoitusravissa. Istunta tahtoi vähän
pomppia, mutta jos hevosen sai tuotua puomeille lyhyessä ravissa, ei meno
tuntunut laisinkaan huteralta. Liian kiireisessä ravissa puolestaan meno oli
kummasti hankalampaa, kun hevonen vain kohelsi puomit yli.
Kuviota jalostettiin seuraavaksi siten, että suunnasta
riippuen tultiin puomit ravissa ja ensimmäisten jälkeen nostettiin tarvittaessa
ympyrän avustuksella laukka ja toisesta suunnasta päinvastoin.
Ravilähestymisten jälkeen laukat nousivat pääasiassa helposti, mutta mukaan
mahtui muutamat kerrat vastalaukka. Alma ei myöskään itse niin osaa säätää
laukkaa, joten lähestymiset laukkapuomeille menivät pari kertaa hassusti. Laukalla
aloitetussa suunnassa puolestaan jäin nukkumaan muutamia kertoja, jolloin en
ollut tukemassa ratsua, ja se pudotti ravisekamelskalle kesken kaiken. Jännä,
miten sitä ehtiikin aina torkahtaa joka välissä. Sainpahan taas kantapään
kautta opetuksen siitä, että ei se hevonen yleensä yksin niitä tehtäviä
täydellisesti ala tehdä.
Lopuksi pääsimme vielä hyppäämään kavaletteja. Ensin kahden
kavaletin väliin piti saada hevosesta riippuen viisi tai kuusi askelta. Meille
sopiva määrä oli viisi, jonka saimmekin pääosin mahdutettua väliin. Parin
kuskin nukahtamisen tuloksena tuli neljää ja kuutta askelta, mutta kun muistin
jopa vaikuttaa ratsuun, meni Alma välin kivan tasaisesti. Itselle tuli taas
hyvä muistutus siitä, että ratsuun voi vaikuttaa jopa tehtävän aikana sen
sijaan, että jättää asian sikseen, kun sen on saanut ohjattua sinnepäin. Tehtävään
lisättiin vielä kolmas kavaletti, jolle päästiin neljän laukka-askeleen kanssa.
Loppuun saatiin mukavan hallittu suoritus viidellä ja neljällä askeleella,
johon oli hyvä lopettaa sen tunnin treenailut.
Aika oli ehtinyt kullata muistojani, sillä en enää
muistanut, että Almalla olisi ollut noin paljon laukan kanssa säädettävää. Tai
ehkä todennäköisempää on se, etten itse osannut keskittyä nyt niin paljon, että
olisin saanut autettua hevosta. Tunnin aikana oli ehditty testata myös pätkät
käyntiväistöä, joissa Alma meni varsin kevyesti. Sen pohjalta tuumailin, että
sillä voisi olla ihan kiva mennä koulutuntikin. Laukasta raviin siirtymisissä
sain puolestaan kaivettua Almasta esiin pientä jyrää, mikä vähän hillitsi
kouluvääntöhimojani. Toisaalta taas voisin maneesin peileistä hevosen kaulan
asennon sijasta kurkkia myös vähän itseäni ja miettiä, mitä kaikkea omassa ratsastuksessani
voisinkaan korjata.
Kuvasta ja videoista kiitos jollekin leiriläisistämme!
Tämän kesän leiripaikaksi valikoitui OSAOn Pudasjärven yksikkö.
Paikka oli Noralle ja minulle tuttu kahden vuoden takaisesta leiristä, ja saimme houkuteltua mukaan viime vuoden leiriltä tuttuja
ratsastajia sekä muutaman uudenkin mukaan. Meille varta vasten järjestetty leiri
pyörähti käyntiin mukavasti opettajan esitellessä meille käytössä olevat 11
ratsua.
Ville-herra toisen ratsastajan kanssa.
Ensimmäiseksi ratsukseni valikoitui 1997 syntynyt Fillini-ruuna,
tuttujen kesken Ville. Ruunasta opettaja kertoi sen verran, että se jännittyy
kovakätisestä ratsastajasta ja on esteillä reipas tapaus. Sillä ei tosin ole
juuri hypätty, sillä sen jalat eivät tahdo kestää sitä menoa kunnolla.
Ilmeisesti ratsulla olisi kuitenkin sillä puolen annettavaa, vaikka koulukin
sillä sujuu mallikkaasti.
Aikatauluongelmien vuoksi ensimmäinen tunti kesti noin kolme
varttia. Se käytettiin perusratsastukseen, sillä opettaja halusi muodostaa
kuvan leirin osallistujien taidoista. Ville liikkui alusta alkaen ihan
kohtalaisesti itse, mutta sitä sai välillä vähän patistella. Alkuun teimme
pysähdyksiä ja pyörittelimme ympyröitä. Opettaja käski asettaa reilummin, mutta
meno oli aika tihkasta. Asettava sisäkäteni kiskoi enemmänkin ohjasta taakse,
jolloin Ville jarrutti menoa. Jos sainkin ohjaa asettamaan paremmin, unohdin
tehdä pohkeilla mitään, jolloin hevonen korkeintaan käänsi vähän päätään ja
puski muutoin omille teilleen. Opettajalta tuli myös paljon kommenttia
käsistäni, jotka joko unohtivat kyynärkulman tai eivät joustaneet riittävän
rennosti. Kehtasivatpa ne vispata myös sivuille luonnollisemman eteen ja taakse
-liikkeen sijasta.
Ravissa opettajalta tuli huomautus siitä, että oma
kevennykseni oli liian kiireistä hevosen tahtiin nähden. Yritin saada itseäni
hevosen kanssa samaan vauhtiin, mutta huomaamatta karkasin aina edelle. Ei
ihme, että tunsin olevani vähän epäsynkassa hevosen kanssa. Hetkittäin sain
mukavan rentoa ravia, mutta jäin vaatimaan kädellä liikaa. Niinpä en saanut
Villeä koko tunnin aikana yhtään pyöreäksi, mutta onneksi mukaan mahtui pari
hetkeä, kun se sentään vähän rentoutui. Ärsytti, kun jäin taas ratsastamaan
hevosen etupäätä unohtaen takapään liki kokonaan.
Taisin tykätä Villen askellajeista laukasta eniten.
Hetkittäin Ville vähän hyytyi ja toisaalta kiihdytteli, mutta pätkittäin
onnistuin jälleen olemaan häiritsemättä sitä, jolloin se rauhoittui kivaan
laukkaan. Välillä taas aloin häseltää, johon ratsu vastasi jännittymällä ja
nostamalla päänsä kattoon. Opettajalta tuli tässäkin askellajissa ohjetta viedä
asetukset paremmin läpi. Lisävinkiksi tuli asettaa sisäkädellä, muistaa myödätä
ja vielä rapsuttaa hevosen kaulaa ulkokädellä, jotten jäisi ohjaan kiinni.
Siinä oli taas monta liikkuvaa palasta hallittavaksi, mutta onneksi mukaan
mahtui pari lyhyttä ja onnistuneempaa hetkeä.
Käsien leviämisen ja kiireisen kevennyksen lisäksi opettaja
hoksautti minua muutamia kertoja suoristamaan jalkaterät eteenpäin. Ne siis
tahtoivat levitä harottamaan sivuille, mikä ilmeisesti johtuu varsin
rautakankimaisesta ja joustamattomasta kropastani. Pitäisi oikeasti opetella
ottamaan venyttely osaksi jokaista päivää, jolloin istuntaa luulisi olevan helpompi
korjata, kun kroppa ei pistäisi niin paljon vastaan. Villestä jäi
päällimmäisenä vähän harmitus siitä, etten saanut sitä rentoutumaan. Se olisi
toisaalta pitänyt arvata jo etukäteen, sillä ohjaa rakastavana olen aika kehno
niiden hevosten kanssa, jotka tarvitsevat tasaisen ja vakaan tuntuman ilman
ylimääräistä häseltämistä. Muuten Ville tuntui näin perustunnin pohjalta
mukavalta ratsulta, jota ei luulisi kovin pahasti joutuvan maanittelemaan
eteenpäin. Rentouden kanssa vain saattaa saada tehdä töitä vähän enemmän kuin
monen muun.
Niin se ratsastusleiri Oulun seudun ammattiopiston Pudasjärven yksikössä tuli, oli ja meni. Ihan liian nopeaa, jos minulta kysytään. Toki lihaksia alkoi jomottaa, mutta olisi sitä voinut vielä jatkaakin. Nytkin on kauheat vieroitusoireet ratsastuksesta. Miten sitä taas tottuu kolmen tunnin ratsastamiseen viikossa, kun kaksi tuntia päivässä tuntui paljon sopivammalta?
Leirillä ei tosiaan ollut nettimahdollisuutta ja lämpimät päivät verottivat niin paljon, etten jaksanut iltaisin kirjoitella koneelle talteen tarkkoja muistiinpanoja tunneilta. Siksipä otankin tässä kirjoituksessa esiin parhaiten mieleen painuneita asioita ja höpisen niistä vähän.
Maanantai alkoi muihin leiriläisiin, paikkoihin ja hevosiin tutustumalla. Ohjelmassa oli kaksi tuntia ja molemmat kouluvääntöä. Sain pollekseni suomenhevosen ja lämminverisen risteytyksen Palle-Pilkun eli Alma-tamman, joka poseeraa nätisti ensimmäisessä kuvassa. Alma oli oikein mukava tapaus, sillä siitä löytyi sopivasti virtaa, mutta ei päätöntä kaahausta. Toisen tunnin pollena toimi entinen estekisatykki nimeltä Gidran XVI eli Kille, joka on urallaan kolunnut muun muassa Finnderbyt.
Tärkeimpänä antina maanantaista jäi kertaus siitä, ettei hevosta ratsasteta suussa roikkumalla. Sen sijaan opettaja ohjeisti istumaan jalkojenkin avulla hevosen ympärillä ja muistamalla hellittää ohjista. Alma kuulemma kuskasi minua ihan tyytyväisenä, joten paistattelin sen takia hyvissä fiiliksissä loppupäivän.
Kille oli puolestaan hankalampi ratsastaa. Opettaja oli aiemmin varoitellut, että polle saattaa olla virtaisa ja säikähdellä vauhdikkaasti. Kumpaakaan näistä en päässyt todistamaan, vaan polle oli vähän laiskahko. Ei onneksi kuitenkaan sellainen aaaaargh-laiska, vaan niitä polleja, jotka eivät anna milliäkään ilmaiseksi. Killeä oli silti mukava ratsastaa, sillä ne onnistumiset palkitsivat paljon, kuten aina.
Tässä kuvassa Killeä meinaa jo pesun jälkeen vähän väsyttää karsinassa.
Tiistaina vuorossa oli puomeja ja esteitä. Pollekseni sain ihanaisen Alman, jolla oli kerrassaan mainio hypätä. Se oli reipas, nautti hyppäämisestä, mutta ei unohtanut kuunnella kuskia. Tärkeimpänä oppina tiistailta tuli se, että hevoselle tulee antaa työrauha ennen hyppäämistä. Kuskin ei siis tule viime metreille saakka säheltää ja koheltaa selässä, vaan luottaa siihen, että hevonen katsoo itsekin, minne on menossa. Esteiden korkeus taisi olla jossain 60-75 sentin korkeudessa, mikä tuntui Alman kanssa ihan mainiolta. Ei muuten edes pelottanut, joten olin jälleen yhtä hymyä.
Keskiviikkona oli ehdottomasti leirin jännittävin päivä. Aamulla kävimme mukavan vaihtelevan maaston ja pollenani oli leppoisa ruuna nimeltä Tarkur eli Tarmo. Laukkasimme kivoja pätkiä sekä nousimme ja laskimme mäkiä. Tarmo oli hyvä maastohevonen, sillä se ei saanut kaahauskohtauksia, pysyi suunnilleen muiden tahdissa ja oli muutenkin hyvin leppoisa. Alueen maastot olivat kyllä kehujen arvoisia.
Päivän jännittävin osuus pääsi ukkoksen viimein laannuttua alkamaan. Luvassa oli nimittäin maastoesteitä ihan uudella hevosella. Pollekseni oli laitettu Parder eli Deri, joka todellakin rakasti maastoesteitä, mutta oli myös mukavan varma hyppääjä. En tosiaan koskaan ole hypännyt maastoesteitä saati laukkaillut omatoimisesti maastossa. Oli siis jännät paikat, mutta onneksi opettaja luotti taitoihini ja oli antanut sopivasti itsevarmuutta kasvattavan hevosen. Maastoesteiden korkeudet taisivat olla jotain 70-80 sentin väliltä, joten sinällään se ei ollut paha. Kuvassa Deriä vähän arveluttaa ulkona jyrisevä ukkonen ja uusi kummia höpöttelevä ratsastaja.
Yllätyksenä tuli se Derin innostunut laukka, jolla se tahkosi esteet. Siinä riitti vauhtia sen verran, että kuski unohti aina välissä hengittää. Parilla pidemmällä välimatkalla muistin muutaman kerran vetäistä henkeä, mutta seuraavan esteen hohtaessa edessä hengitys taisi unohtua. Maastoesterataan kuului myös laukka veden läpi, joka oli totta kai yksi suosikkini. Maastoesteistä jäi todella mahtava pelon voittamisfiilis, mutta toistaiseksi minun on syytä pysyä rataesteillä, joilla tempo on vähän rauhallisempi kuitenkin. Mukavaa ja todella jännittävää oli, joten kyllä tätä silti joskus vielä pitää kokeilla.
Muun muassa tällaisen esteen yli tuli hurautettua ihan kivasti. Hauskaa hommassa oli se, että maastorata sijaitsi ihan koulun välittömässä läheisyydessä, joten välissä tuntui vähän siltä, että oli erehtynyt vahingossa muiden pihoille laukkaamaan, vaikka oli kyllä ihan oikealla reitillä.
Keskiviikko kruunattiin kolmannella ratsastuskerralla, jolla humputtelimme ilman satulaa maneesilla eri hevosilla. Pääsin testaamaan tallin jättiläisen sekä pari pienempää söpöläistä. Kivaa oli, vaikka tasapaino ei pitänyt ihan joka hetki. Tohdin sentään parilla pollella vähän laukatakin.
Torstaiaamu hurahti liiankin nopeasti eteen. Päivän kahdesta tunnista ensimmäinen oli toivetunti ja toinen kouluvääntöä. Olin totta kai toivetunnilla siinä ryhmässä, joka halusi hypätä esteitä. Tällä kertaa onneksi rataesteitä. Polleksi tuli tuttu Deri ja oli jännä nähdä, kuinka sitä ei rataesteet juuri napanneet. Vauhtia oli ehkä kolmannes maastoesteiden menosta, mutta esteet kuitenkin ylitettiin. Ratsu oikein tyylikkäästi, kuski vähän kommeltaen. Estetreenissä keskityttiin tiistain kaltaisesti siihen, että hevonen osataan jättää ajoissa rauhaan ja että sen taitoihin luotetaan. Tätä treenattiin muun muassa siten, että opettajaa tuli alkaa katsoa hyvissä ajoin ennen estettä ja pitää katse tähän liimattuna koko hypyn ajan ja vielä muutaman metrin jälkeenkin. Onnistuin mielestäni tässä ihan kivasti, mutta myönnän myöhemmissä kohdissa syyllistyneeni hevosen hoputtamiseen sen omalla alueellaan.
Parasta oli toki tunnin huipentuminen siihen, että pääsimme hyppäämään okserin, jonka toinen puomi oli 90 sentissä. Hyppyyn lähtö onnistui kahdella kerralla ihan hyvin, mutta laskuvaiheessa olin ihan karmea. Näitä mukautumisia on hyvin vaikea harjoitella matalilla esteillä, joten selittelen hirveää tyyliäni sillä. Seuraavasta videosta voitte vilaista, kuinka kauhealta kuski näytti, mutta kuinka hyvin Deri kesti koheltajan.
Kouluvääntöön sain satulattomalta keskiviikon ratsastukselta tutun suomenhevostamman nimeltä Kihitus eli Kike. Treeninä oli avotaivutusta käynnissä ja ravissa. Vasempaan kierrokseen homma oli yhtä tappelua pieniä sopuhetkiä lukuun ottamatta, mutta oikealle homma kulki niin nätisti, etten jaksanut enää muistellakaan huonompaa puolta. Kike liikkui nätisti edeten ja loksahti avotaivutukseen niin hienosti, että vieläkin jaksaa hymyilyttää. Laukannostotkin avotaivutusten ja volttien jälkeen nousivat sen verran mukavasti, että hyvä mieli jäi leirin viimeisestäkin ratsastuksesta.
Loppuun voisi vielä koostaa yleishuomioita leiristä. Olisin ehkä toivonut mahdollisuuksien mukaan sellaisen tunnin, jossa ratsastaja kertoo keskeisimmät ongelmansa ja opettaja räätälöi tehtävän tätä ajatellen. Tämä olisi ehkä toteutunutkin toivomalla, mutta jäipä suu kiinni tällä kertaa. Kouluväännössä tuli hetkittäin olo, etten saanut uutta oppia niin kauheasti. Opettaja tosin hoksasi heti taipumukseni jäädä hevosen suuhun kiinni ja tapani tuijotella maata. Perusistuntaani opettaja kuitenkin kehui hyväksi, joten olin mielissäni.
Opettaja oli minun makuuni, sillä hän oli opettaessaan tarkka, mutta myös rento. Plussaa hän sai siitä, että tunsi tallin hevoset oikein mainiosti. Opettaja myös huomioi ratsastajien toiveet mainiosti ja ainakin minun kohdallani osasi valita juuri oikeanlaisia ratsuja alleni. Enkä kyllä kuullut muidenkaan purnaavan hevosvalinnoista, päinvastoin.
Leirin suurimpana antina olivat totta kai estetunnit, joilla opettaja rohkeni uskoa siihen, että osaan sentään jotain. Se antoi jälleen pitkään hukassa ollutta itsevarmuutta ja sytytteli samalla melkoista kipinää päästä esteille vähän useammin. Kaiken kaikkiaan leiri vastasi aika mukavasti odotuksiani eikä mitään pahaa jäänyt hampaankoloon. Erillistä leiriohjelmaa ei juuri saunomisreissun lisäksi ollut, mutta se ei haitannut. Aika livahti vikkelästi hevosia puunatessa ja syödessä, joten ei sitä muuta touhua niin kaivannutkaan. Pääsimme myös yhtenä iltana ajamaan ravihevosia, joka oli yllättävän mukavaa. Ainahan sitä voisi yhden lisätunninkin päivässä ratsastaa, mutta ehti sitä tässäkin ajassa humputella reippaasti. :)
Ehkäpä löydän ensi vuonna itseni samasta paikasta leirillä, en pistäisi yhtään pahaksi. Sitten ehkä näkisi tämän seuraavan varsukaisen vähän isompana.
