Tiistaina menin korvaamaan Tallinmäelle ensi viikolla väliin jäävän tuntini ja pääsin Jetin kanssa treenaamaan istuntaa. Ratsukoita tunnilla oli viisi, ja sen aikana keskityttiin miettimään istunnan parantamista. Opettaja kertaili alussa, kuinka hengitys pitäisi saada lähtemään alhaalta asti, ja kuinka uloshengityksessä pitäisi muistaa rutistaa vatsaa hieman sisään, jotta se tarjoaisi istunnan vaatiman tuen. Oma tyyppivirheeni istunnassa on alaselän notko, joka paljastaa heikosti toimivat vatsalihakseni. Lisäksi tuppaan olemaan ylävartalolla hieman liikkeen takana, jolloin minun tulisi muistaa tuoda ylävartaloa hieman eteenpäin.
Saimmekin tunnustella hengittämistä, pehmeän katseen säilyttämistä sekä tietysti koko kehon asennon säilyttämistä jämäkkänä niin käynnissä kuin kevyessä ravissa. Sain korjata edelleen ylävartaloani hieman edemmäs, jolloin se ilman peilien vahvistavaa tukea tuntui siltä kuin kenottaisin pahasti etukumarassa. Vanhaan asentoon kangistuneena pienetkin muutokset tahtovat tuntua kropassa suurilta, vaikka tälläkin korjauksella pääsin vasta enemmän oikeaan asentoon. Hengittämisessä huomasin helposti jääväni pinnalliseen hengittämiseen, jolloin varmasti vähän jännityin kehosta. Opettaja kehottikin tarkkailemaan, miten hevoset reagoivat tekemiimme muutoksiin. Moni tuumasikin, että kun sai korjattua omaa menoa, rentoutui hevonen enemmän.
Tunnin päätehtävänä teimme siirtymiä käynnistä raviin ja takaisin sekä käynnistä laukkaan ja siitä raviin. Opettaja muistutti tekemään pidätteet ja avut uloshengityksen aikana. Aluksi oli melkoisen vaikeaa osata sekä hengittää että pyytää avut oikeaan aikaan. Käynnistä raviin pääsimme siirtymään aika nahkeasti. Olisin saanut herättää Jetin paremmin, jotta ravi olisi noussut ponnekkaammin. Siirtymät käyntiin sen sijaan onnistuivat pitkälti pelkän uloshengityksen avulla tehdyn istuntapidätteen kautta. Ravissa istuminen oli kohtuullisen helppoa ilman, että annoin alaselän mennä notkolle. Ylävartalo sen sijaan halusi kovasti valua taaemmas, ja pohkeet puolestaan lepattaa hevosen kyljistä irrallaan. Paikoin Jetti tarjosi mukavan rentoa ravia, kun sain omia palikoitani kohdilleen.
Siirtymät käynnistä laukkaan olivat aluksi vähemmän yllättävästi ponnettomia. Terävöitin muutaman kerran pyyntöjäni raippamerkillä, jolloin Jetti löysi kadonnutta pontevuutta paremmin. Paremmat nostot tulivat oikeassa kierroksessa, kun olin itse riittävän selvä avuissani. Vasemmassa kierroksessa Jetti ei muutamaan kertaan ymmärtänyt pyyntöjäni, vaan kiemurteli miten sattuu. Samassa kierroksessa ongelmana oli myös sisäpohkeen läpi puskeminen, mitä sattuu liki jokaisella tunnilla. Sen sijaan ihan puskista tuli se, ettei Jetti nähnyt tarpeelliseksi tuijottaa selkäännousukoroketta muutamia sivusilmäyksiä enempää. Oho! Olisikohan syynä voinut olla se, että omaa istuntaa korjatessani en itse jaksanut alkaa kytätä sitä, sattuisiko Jetti kyttäämään koroketta? Ehkä pieni noidankehä murtui siitä syystä täksi tunniksi. Laukasta pääsimme raviin edelleen helposti, mutta sen tahti oli sangen kiireistä. Paikoin huomasin ohjastuntumani käyvän siirtymisissä löysänä, jolloin Jetillä ei ollut tukea niiden aikana. Taisin jäädä myös istunnalla jännittyneeksi, mikä vaikeutti nopeaa mukautumista harjoitusraviin.
Lopuksi ravasimme vielä uraa myöten ja vaihdoimme suuntaa pitkän sivun keskeltä kentän poikki kääntämällä. Istuin sinnikkäästi harjoitusravissa, kun Jetti tarjosi viimein tarmokkaampaa ravia. Oikeaan kierrokseen aloin saada hyviä hetkiä istuntapalikoiden pysyessä kohdillaan ja asetusten mennessä läpi. Niinä kertoina tuntui, että Jetti keveni edestä ja pyöristyi rehellisemmin. Vasemmalle meno oli edelleen aika vaikeaa, kun sisälle valuva istuntani ja toimimaton sisäpohkeeni tekivät elämästä vaikeaa. Korjasin asiaa parhaani mukaan, mutta lopullinen onnistuminen jäi puolitiehen. Paikoin sain korjattua menoa, mutta oikea kierros oli vain niin paljon parempi. Huomasin myös Jettiin tehoavan ohjan pienet puristelut kohtuullisen hyvin sen sijaan, että jäin pitämään ohjasta tasaisesti kiinni. Joskus muinoin sainkin kommenttia paikoilleen jäävistä käsistäni ja siitä, kuinka kuolaimen välityksellä pitäisi olla koko ajan jonkinlaista keskustelua hevosen kanssa. En silloin ihan ymmärtänyt tätä, mutta nyt vähän pääsin ehkä jyvälle.
Oli mukavaa syynätä istuntaa taas vähän tarkemmin. Korjattavaahan siinä löytyy ja edelleen tuntuu, että yhden kohdan toimiessa kaksi muuta menee ihan päin prinkkalaa. Lopputunnin paremmat hetket kuitenkin ilahduttivat ja palkitsivat mukavasti. Luin jostain, että jokaisesta ratsastuksesta pitäisi kyetä epäonnistumisten luettelemisen sijaan löytämään kolme hyvää asiaa ja yksi parannuskohde, johon voi paneutua seuraavalla kerralla. Kuulostaa tällaiselle voivottelijalle haastavalta, mutta yritetäänpä. Hyviä asioita olivat alaselän notkon onnistuneet korjaukset, siirtymät ravista käyntiin sekä pehmeämmän ja liikkuvamman käden löytäminen. Parannuskohteena seuraava kertaa varten on puolestaan aktiivisuuden ja pontevuuden saaminen siirtymisissä ylöspäin. Kieltämättä itselle jää parempi mieli, kun ei jää vetistelemään surkeiden hetkien pariin, vaan tosiaan yrittää nähdä tunnissa aina jotain hyvää.
