Sennuleirin toisella tunnilla teemana oli hevosen taivuttaminen. Ratsukseni sain 2008 syntyneen pv-ruuna Patricon eli Paten. Tunnin kuviona oli ratsastaa molempiin päätyihin puomeilla merkitty kiemuraura, jonka aikana hevosia aseteltiin ja taivuteltiin. Menimme vielä tämän tunnin pienryhmissä eli neljän ratsukon porukassa. Patella oli kummallisilla polvituilla varustettu satula, jossa ei ainakaan voinut pelätä, että jalat pääsisivät liian eteen. Satula auttoi osin säilyttämään jalan paikan oikein, mutta paikoin se tuntui myös haittaavan rentoa istuntaa, kun tuet ottivat totutteluvaiheessa vastaan vääntäen väärään asentoon tottunutta kroppaani parempaan suuntaan.
Alkutunnista Pate vaati hieman nohittelua liikkuakseen aktiivisemmin, mutta laiska se ei missään nimessä ollut. Sen sijaan se hakeutui kivasti itse pyöreäksi ja alkoi kulkea paremmin, kun vain pohkeilla pyysi. Opettaja neuvoi olemaan mahdollisimman kevyt kädellä, sillä Pate oli herkkä suustaan. Tämä sai minut jähmettymään, minkä seuraukseni käteni lakkasivat tekemästä liki mitään. Paitsi tietenkin olemaan kovat. Siinäpä sitten sainkin taiteilla koko tunnin ajan sitä, milloin käteni oli kivikova, milloin liian levoton. Käynnissä ja harjoitusravissa työstetyllä kiemuralla suurimmat ongelmani olivat kova sisäkäsi ja unohtuvat ulkoavut. Pate pääsi aina valumaan puolelta toiselle, kun tulevan ulkopuolen avut eivät olleet tuntumalla. Reittikin oli aluksi vähän hakoteillä, kunnes aloin hahmottaa sitä paremmin. Opettaja sinnikkäästi kerta toisen jälkeen kommentoi sisäkäteni ongelmia ja käski paikoin aina taputtamaan sillä hevosen kaulaa, jotta antaisin sillä periksi. Vaikka kuinka yritin, ei sisäkäteni oppinut olemaan rennompi, ja sain opettajalta noottia nootin perään. Ihan aiheesta varmasti, mutta välillä mieli oli pahasti mustana, sillä yritykseni tuntuivat olevan ihan turhia. Näemmä otin opettajan kommentit herkkänahkaisena pahasti vastaan enkä osannut ajatella niitä rakentavana palautteena. Olisin kaivannut enemmän positiivista kannustusta, mutta mistäpä sitä antaa, jos mikään ei onnistu.
Lopulta aloin purra hammasta yhteen enkä enää jäänyt sadattelemaan satelevia korjauskehotuksia. Sen sijaan keskityin ratsastamaan paremmin ulkoavuilla, jolloin saimme Paten kanssa paljon parempia reittejä kiemurauralla enkä ihan joka hetki ainakaan ollut sisäohjassa kiinni. Oikealle tehdyissä kaarteissa olikin helpompaa olla pehmeämpi sisäkädellä, kun Pate kulki siihen suuntaan helpommin. Vasemmassa kierroksessa sen sijaan vasemmalle valuva istuntani houkutteli Pateakin nojaamaan sisälle, jolloin virheellisesti yritin korjata menoa sisäohjalla sisäpohkeen sijasta. Tämä(kään) ei jäänyt tarkkasilmäiseltä opettajalta huomaamatta, vaan sain taas noottia perustellusti asiasta.
Lopuksi jäimme pääty-ympyrälle oikeaan kierrokseen ja treenasimme taas laukannostoja harjoitusravista. Tai siis muut treenasivat, minä en osannut yhtään. Opettaja neuvoi kerta toisen jälkeen ottamaan pidätteen, asetuksen ja sitten pyytämään laukannostoa. Pate ei kuulemma jaksa vielä koota itseään hyvin, joten sen piti antaa nostaa laukka vähän reippaammasta ravista, ei kuitenkaan kaahottaen. Tein valmisteluita valmisteluiden perään ja koetin nostaa laukkaa, mutta ainoaksi saavutukseksi jäi kiihtyvä ravi. Tällä kertaa en onnistunut saamaan esiin edes yhtä laukka-askelta. Opettaja analysoi ongelmieni johtuneen kovasta sisäkädestä ja hitaudestani. Pate ei vain ymmärtänyt, että halusin laukkaa ja tulkitsi pohjeapuni tarkoittavan vauhdin lisäämistä. Kovasti se varmasti koetti ymmärtää, mutta siansaksani teki siitä tällä kertaa mahdotonta.
Tunnin loppukäynneissä totesin opettajalle, että Pate vaikutti oikein hienolta hevoselta. Se pyrki liikkumaan hyvässä muodossa, mutta puutteellisen pohjeratsastukseni takia se ei alkanut pyörittää liikettä takapäästä alkaen. Muutamina hetkinä saimme kuitenkin ihan asiallista raviakin, jossa oli kiva istua mukana. Opettaja puolestaan kommentoi, että meillä oli taas hyviä hetkiä. Olisin ehkä kaivannut selvemmin kannustuksia näinä kertoina jo tunnin aikana, jotta olisin oppinut itsekin huomaamaan ne hetket, kun kaikki ei mennyt päin prinkkalaa. Patesta jäi kuitenkin hyvä mieli, ja se tuntui varsin tolkulta viisivuotiaalta. Sillä olisi hauska mennä uudestaan sitten, kun joskus opin olemaan pehmeä ja joustava kädelläni.
Videoista kiitos leiriläisille!
