Perjantaina pääsin taas pienen tauon jälkeen Airan istuntatunnille Jetin kanssa. Jaoin tunnin tuttuun tapaaan Kaisan ja Vaken kanssa. Toivoin heti alussa treeniä lepattavien pohkeiden korjaamiseksi, ja aihe meni kaikeksi onneksi läpi. Niinpä sain tunnin ajan pohtia oikein hartaasti sitä, miten ne jalat oikein pitäisi pistää, jotta ne pysyisivät tuntumalla. Tunnilla ei ollut sen kummempaa tehtävää. Välillä työskentelimme pääty-ympyrällä sille voltteja pyöräytellen, välillä käytimme melkein koko kenttää hyödyksi.
Tunnin aluksi Aira kävi korjaamassa pohkeeni oikeaan asentoon, joka onnistui avaamalla lonkat takareisien avulla, kannattelemalla kantapäitä sekä kääntämällä lantion alle. Näin pohkeet pääsivät luonnollisesti tuntumalle hevosen kylkiin, vaikka asento tuntui kaikkea muuta kuin luonnolliselta. Jäykkää kroppaa kiristi, mutta onneksi korjaus silti tuntui niin oikealta, että epämukavuuden kanssa saattoi olla. Tämän jälkeen pääsin treenaamaan samaa kaikissa askellajeissa. Lisäksi hyvänä kertauksena tuli kylkien käyttö kääntämisessä sekä ylävartalon tuominen lantion päälle.
Käynnissä homma onnistui suunnilleen, sillä siinä oli aikaa miettiä oman kropan palikoita. Haastavaa oli se, että sain pidettyä kantapään oikeassa kohdassa. Itsestä tuntui kuin kantapää olisi ollut taivasta kohti, vaikka opettaja totesi sen olevan aivan oikein. Samalla aloin vielä kipristellä varpaita, mikä vaikeutti jalustimen pitämistä päkiällä. Jetti huomasi taas minun keskittyvän itseni korjaamiseen eli kovin reippaalla tuulella se ei ollut. Välillä sitä piti erikseen nohitella liikkumaan, kunnes saatoin taas toviksi keskittyä fiksaamaan omaa istuntaani.
Ravissa pohkeiden korjaamiseen sai keskittyä tosissaan. Sen verran haastavampaa se oli käyntiin verrattuna. Avainsanoina olivat taas lonkkien kiertäminen auki ja etenkin kantapään kannatteleminen. Sinnikkäästi korjasin jalkojani oikein ja lähemmäs satulavyötä aina, kun ne lipsahtivat väärään paikkaan. Harjoitusravissa jalkojen asentoa oli hitusen helpompi korjata, mutta helppoa se ei ollut vieläkään. Sain kuitenkin aika ajoin pohkeet tuntumalle, jolloin Jetin ratsastaminen helpottui kummasti. Samalla sain tutkailla, miten muu kroppa reagoi jalkoihin ja yrittää rentouttaa muuta istuntaa jalkojen löytäessä oikean paikan.
Laukassa oli taas raviin verrattuna vähän helpompaa saada pidettyä pohkeet tuntumalla. Toki ne tässäkin askellajissa herpaantuivat, mutta väitän saaneeni pidettyä ne kohtuullisesti aloillaan. Lonkkia piti vain muistaa avata aktiivisesti ja saada siten pohkeet tuntumalle. Opettaja muistutteli myös ylävartalon oikeasta kohdasta, jotta en alkanut sillä vuorostani soutaa. Muutaman kerran sain laukassa todella hyvän tuntuman siitä, kun pohkeet pysyivät hyvin paikoillaan ja Jettiin saattoi siten vaikuttaa helposti. Olipa hauska ratsastaa kulmia tasapainottaen, kun Jetti ei ehdotellutkaan ravia, vaan tasoitti laukkaa puolipidätteillä ja puolestaan lähti kulman jälkeen jatkamaan laukkaa. Tässä sain hyvän muistutuksen siitä, kuinka kyljistä irti lepattavat pohkeet hidastavat pyyntöjen antamista.
Loppuravissa saimme vielä haeskella pohkeita paikoilleen. Nyt ne löytyivät jo alkutuntia paremmin, ja Jetti tarjosi mukavaa, rentoa ravia. Ravissakin sain hyvin otetta siitä, miten tasapainotus puolipidätteiden avulla tuntui aivan eriltä, kun omat pohkeet olivat hommassa mukana. Tämän tunnin opit tulivat kyllä niin tarpeeseen! Vinkit olivat tuttuja, mutta joskus sitä tarvitsee opettajan, joka opastaa suunnilleen kädestä pitäen ja tunnin, jossa sitten vaikka syynätään niitä pohkeita jokaisen minuutin ajan. Nyt on taas hyvä kertailla tänään havaittuja asioita muilla tunneilla, joten eiköhän tämä pohjepulmakin ala hitaasti, mutta toivottavasti varmasti mennä parempaan suuntaan.
