Äkäinen kuski

Torstain hevostelut jatkuivat estekisojen jälkeen teemaan sopivasti estetunneilla Tallinmäellä. Ensimmäisenä vuorossa oli Jetti. Neljän ratsukon tunnilla ehdimme treenata taas tehtäviä osissa sekä kokonaiseksi radaksi yhdistettynä. Tämän tunnin tavoitteeksi otin olla tunnin alusta asti mahdollisimman napakka, jotta pääsisimme tekemään tehtävät paremmin.

Alkuverryttelyssä Jetti oli oma, rauhallinen itsensä. Pyrin herättämään sitä siirtymillä ja olemalla ylipäänsä riittävän jämy pyytämään sitä liikkeelle. Onnistuin osittain, osittain taas en. Laukassa minua alkoi jo keljuttaa oma nyhräykseni, jolloin ratsastin tomerammin. Johan se Jettikin alkoi liikkua! Pitäisi yksinkertaisesti oppia olemaan napakka ja kiittämään, kun homma toimii. Ei nyhertämään ja nypläämään koko tuntia vailla kunnon muutosta.

Ennen kahdesti hypättyä rataa tulimme kavaletteja kaarevalla tiellä, kahden kavaletin ja yksittäisen esteen tehtävää, askeleen sarjaa ponnistus- ja välipuomin kera ja ilman sekä kahdeksikolla suorituksen kautta hypättyä pituushalkaisijalla ollutta estettä. Tehtävät menivät niin kuin meillä Jetin kanssa yleensä: välillä edeten, välillä taas tahmaillen. Jetti kehtasi jopa kieltää kahden kavaletin ja esteen tehtävälle, kun este oli vasta ristikko. Myönsin tehneeni itse virheen (usutin laukkaa eteen, vaikka väli kävi ahtaaksi ja sitten lässähdin etukenoon odottamaan), mutta opettaja totesi, että olisi Jetti nyt voinut niin pienen esteen mennä minä vaikka satulassa päälläni seisten. Totta tuokin, vaan ihan hyvä, ettei Jetti opeta minua heittäytymään matkustajaksi. Sarjalle sain vähän hakea sopivaa laukkaa, mutta sekin löytyi lopulta. Pituushalkaisijalla olleen esteen yli pääsimme puolestaan ihan kohtuullisilla teillä ja oikein menneillä laukanvaihdoilla.

Hyppäsimme radan kahdesti, ensin noin 80-senttisenä ja sitten pitkästä aikaa 90-senttisenä (olipa radalla yksi este peräti 95 senttiä). Molemmilla radoilla oli samat onnistumiset ja ongelmat: laukka rullasi suorilla pätkillä kohtuullisesti, mutta pääsi hyytymään kaarteissa. Ykkösen ja kakkosen välin pääsimme toivotusti kolmella askeleella, ja sarjakin sujui askeleella asiallisesti. Pituushalkaisijan esteelle laukka hyytyi ehkä eniten, mutta olin niin selvästi menossa, ettei Jettikään arponut asiaa. 90 sentin radalla jännitin hieman ja pistinkin äänijänteitäni sen seurauksena käyttöön. Varmistelin ja korjasin asioita siis valtaosin äänellä, pohkeet tulivat vasta sitten. Vielä joskus opin tekemään tämän toisinpäin. Jetti kuitenkin eteni 90 sentin radankin ilman suurempia epäröintejä. Kuutonen kehtasi tällä radalla näyttää valtavalta 95-senttisenä. Sille ratsastinkin kaikista eniten varmistellen, ja Jetti kiltisti kesti pienesti panikoivan kuskin. Ratojen paras onnistuminen oli siinä, että pääsimme ilman yhtään ristilaukkaa. Vau! Menomme oli muutenkin hieman varmempaa, vaikka pieniä hyytymisiä ja ponnettomia hyppyjä mahtuikin mukaan. Kokonaisfiilis oli kuitenkin vahvasti plussan puolella.

Tunnin jälkeen oli jotenkin helpottunut olo. Pääsimme pitkästä aikaa takaisin tavoitekorkeudellemme eli 90 senttiin eikä se sinällään tuottanut ongelmia. Sen korkeuden treenaaminenkin onkin minun pääkopastani kiinni. Minun täytyy oppia se, että Jetille on yksi ja sama, hyppääkö se 70 senttiä vai 90 senttiä. Ongelmia tulee millä korkeudella hyvänsä, jos en saa itseäni ratsastamaan ja sitä kautta Jettiä kuulolle. Tämä tunti tuli tarpeeseen, ja aion pitää tästä hyvästä tunteesta kiinni. Jetin kanssa sopiva äkäisyys on tarpeen, mutta se ei voi jäädä päälle. Lyhyet äkäisyyspuuskat ovat ok, kunhan muistan myös kiittää Jettiä ja rentoutua, kun se vastaa pyyntöihini oikein. Siinäpä taas opettelemista.