Leirin kahdeksas tunti oli toivetunti. Koska viime vuonna emme päässeet maastoesteille, oli vahinko korjattava. Onneksi tänä vuonna se onnistui. Ratsukseni toivon varmaa ja vakaata, jolloin sain vuonna 2000 syntyneen ratsun nimeltä Vopros II, tutummin Valtsu. En ollut mennyt ruunalla ollenkaan eikä minulla ollut siitä juuri hajua, mutta päätin luottaa hevoset jakaneen opettajan ratkaisuun.
Kävelimme maastoestepaikalle, ja siinä kesti noin 20 minuuttia. Siellä saimme odotella tovin, kun edellinen ryhmä hyppäsi vielä. Sen jälkeen pääsimme verryttelemään kaikissa askellajeissa kahdella hiekkakentällä, joilla oli erilaisia maastoesteitä. Verryttelyssä Valtsu tahtoi olla vähän liian reipas, valui pahasti alas ja oli vähän raskas. Laukassa pidätteet eivät menneet aina ihan heti läpi, jolloin aloin ajatella jo kauheuksia. Valtsulla oli kovasti menohaluja, ja näin jo, kuinka se kiikuttaisi minua pitkin Ypäjän peltoja minun vikistessä mukana tai katsellessa menoa jonnekin pusikkoon muksahtaneena. Mutta sitten tajusin taas kerran, että pentele, minähän voin ratsastaa! Sitten aloin huolehtia siitä, että Valtsu ymmärsi minun olevan tosissaan niinä hetkinä, kun halusin sen myös jarruttavan. Tämän jälkeen Valtsu alkoi kuunnella paremmin, ja aloin uskoa maastoesteiden voivan mennä myös kivasti.
Ensimmäisenä ravasimme ylämäki-alamäkireitin ja jatkoimme siitä kentällä olleelle tukkiristikolle. Vallu yritti karata laukalle mäkiosuudella, mutta sain sen takaisin raviin. Laukka nousi sen jälkeen helposti, joskin Valtsu pääsi vähän ottamaan vauhdin omiin nimiinsä. Tukkiristikko kuitenkin ylittyi ihan hyvin. Tämän jälkeen tulimme saman mäkireitin, mutta nyt laukassa. Sen jälkeen jatkoimme tukkiesteelle, joka oli kahden kentän välissä. Mäkiosuus meni kivasti, mutta unohdin ratsastaa tilaa käyttäen ja yritin lähestyä tukkiesteelle liian lyhyellä tiellä. Sain vähän pelastettua menoa opettajan komennuksen jälkeen, jolloin tämäkin este ylittyi asiallisesti. Hyvä, Valtsu!
Näiden jälkeen tulimme kahdenlaisia banketteja, joissa toisessa lähestyminen oli laukassa, toisessa ravissa. Molemmissa oli ylös- ja alashypyt, joista jälkimmäisiä en ole koskaan treenannut. Valtsu kuitenkin hoiti hommat ammattilaisen tavoin, ja minun tarvitsi vain pysyä kyydissä ja olla häiritsemättä sitä. Alashypyt olivat kyllä jänniä. Yritin olla makaamatta kaulalla ja enemmänkin suoristautua, mutta olla menemättä liian takakenoon ja joutua siten liikaa liikkeen taakse. Ihan kammottavia mukautumiseni alashypyissä eivät olleet, mutta niitä pitäisi kyllä opetella.
Sitten tulimme oman lyhyen maastoesteurani pisimmän radan. Matkaan lähdimme vasemmassa laukassa hypäten tutun tukin. Se meni mukavasti, ja matka jatkui trakehnerhaudalle, jolle ei myöskään tullut ongelmia. Valtsu yritti vähän reipastua, mutta sain sen kuuntelemaan pidätteet. Sitten tulimmekin ensimmäisen banketin, josta matka jatkui metsäosuudelle, jossa emme olleet käyneet ollenkaan. Kun banketilla ei tullut ongelmia, jatkoin metsään huolettomin mielin. Valtsu oli kivasti kuulolla, ja vastaan tulleet tukit olivat todella pieniä ja helppoja. Niiden jälkeen pääsimme palaamaan taas hetkeksi kentälle. Mietin etukäteen, miten Valtsu reagoisi nähdessään kaverinsa, mutta se otti asian lunkisti eikä kiihdellyt turhia. Edessä oli reitin hauskin este: keinu. Eli tukeista koostunut kasa, jossa oli myös kehykset. Se meni sekä sutjakasti että iloisesti. Olin niin fiiliksissä jo tässä vaiheessa. Tämän jälkeen piti jarruttaa raviin pehmeämmän kohdan takia. Meillä jarrutusmatka venyi melkoisesti, mutta lopulta Valtsu malttoi ravata. Sitten jatkoimme mäkireitille, jossa saimme mennä reitin kahden tukkiesteen siivittämänä. Valtsu laukkasi sopivalla tahdilla, joloin tukkihypyt menivät ihanan vaivattomasti. Niiden jälkeen tulimme taas kentälle ja hyppäsimme yksittäisen tukkiesteen. Ongelmia ei tullut, vaan hyppy oli kiva. Sen jälkeen piti taas pehmeän kohdan takia siirtyä raviin. Meillä oli edelleen jarrutusmatkaa melkoisesti, mutta lopulta olimme toivotussa askellajissa. Turvallisen matkan päästä nostin taas laukan. Matka jatkui siitä toiselle banketille, joka meni kohtuullisesti. Sitten edessä oli enää sama trakehnerhauta, jonka hyppäsimme alussa. Valtsu eteni mainiosti sitä kohti, loikkasi sujuvasti yli, ja niin olimme päässeet pisimmän maastoratani turvallisesti ja kohtuullisen kivasti ongelmitta läpi. Jes!
Tässä kohtaa luulin, että hyppelyt olisivat tässä. Vaan ei! Jatkoimme lammikolle, jonka polskuttelimme kertaalleen kaikissa askellajeissa läpi. Lammikolla hyppäsimme niin yksittäistä tukkia kuin samantyylisiä esteitä kahden ja kolmen esteen putkina. Niiden aikana oli myös laukkaa vedessä. Tehtävät sujuivat muuten hyvin, mutta lopussa otimme kaksi kieltoa vettä kohti hypätylle tukille, joka oli kaiken lisäksi hyvin pienessä alamäessä. Arvoin itse, miten ihmeessä mukaudun esteelle, jolloin Valtsu tuntui huokaavan ja sitten kieltäytyi esteelle. Se vissiin arveli, että oli parempi antaa kuskin vähän miettiä ja hypätä este vasta, kun kuskikin oli oikeasti menossa. Kolmannella kerralla tämä onnistui, ja matka jatkui lyhyen vesipätkän ja hyvin loivan ylämäkipätkän jälkeen toiselle tukille, jonka jälkeen oli taas pieni alamäki, vesi ja ylämäkeen sijoittunut tukki. Ne sujuivat hyvin, ja maastoestehyppelyt päättyivät tähän.
Tässä vielä maastoesterata Noran kypäräkameran vinkkelistä katsottuna.
Porukassa oli kyllä jokaisella melkoinen virne. Sen verran kivaa oli. Loppuverryttelyt sujuivat hyvin paluumatkalla, johon meni kävellen taas se noin parikymmentä minuuttia. Valtsulla oli askel vieläkin keveä, ja se veti ratsuletkaa reippain askelin. Tallille päästyä selvisi, että reissuumme oli mennyt liki kaksi tuntia. Miten MAHTAVA reissu! Hitsit! Oli aivan älyttömän kivaa hypätä esteitä, kun ei pelottanut saati jännittänyt. Valtsu oli kyllä niin turvallinen maastoesteratsu, ettei paremmasta ollut väliä. Oli myös tosi kiva huomata, etteivät parit kiellot keikauttaneet luottamustani. Niissä olikin helppo pysyä kyydissä, mikä varmasti vaikutti huolettomuuteeni. Oli niin oikea valinta lähteä maastoesteille. Onneksi menin! Kunpa kotiseudullakin olisi monta Valtsun kaltaista ratsua, niin rohkenisin maastoesteille sielläkin paljon useammin. Onneksi nyt kuitenkin pääsimme, ja näillä fiiliksillä mennään taas pitkälle!
Videoista kiitos kypäräkameralla varustetulle Noralle!
