Minä pelkään

Maanantain Tallinmäen kolmen ratsukon estetunnille päädyin Karan kanssa. Karallahan en ole kertaakaan hypännyt rataesteitä, mutta sentään maastoesteitä kerran ja toisenkin. Ne hyppelyt eivät menneet ihan putkeen, ja siitä onkin jäänyt kytemään epäluottamus minun ja tämän hevosen yhteistyötä kohtaan esteiden parissa. Minulla lienee norsunmuisti siinä, mitä tulee huonoihin kokemuksiin hevosten kanssa. Niitä en vain unohda, vaan ne pulpahtavat mieleeni välittömästi, kun olen tekemisissä kyseisen ratsun kanssa. Se taas saa minut jäätymään, ja ratsastukseni on epävarmaa, pelokasta ja kaikin puolin kehnoa. Mitä siitä seuraakaan? No ei ainakaan mitään hyvää, kuten jälleen kerran kantapään kautta opin.

Alkuverryttelyt menivät aika itsekseen, ja Kara liikkui ihan kohtuullisesti. Laukassa sillä ei tosin ollut kiire yhtään mihinkään, vaan se eteni kaikessa rauhassa. Opettajan ohjeena oli onneksi ollut, että saa mennä letkeästi, joten Kara taisi toteuttaa tätä ohjetta täysin rinnoin. Ensimmäiseksi verryttelimme hyppyihin tulemalla pientä pystyä niin oikeassa kierroksessa (ratapiirroksen este 5) kuin vasemmassa kierroksessa (este 3b). Kara laukkasi edelleen rauhassa, mutta siitä olikin helppo päästä rytmiin mukaan. Niinpä näin molemmissa kierroksessa ponnistuspaikat hyvin, ja sangen rauhallisesta etenemisestä huolimatta Kara hyppäsi tasaisen varmasti. Oli mukavan virkistävää nähdä ponnistuspaikat noin selvästi etenkin, kun niissä on ollut ongelmia viime aikoina.

Sitten tulimme vasemmassa laukassa aloittaen suoraa linjaa esteeltä 4 esteelle 5. Karalla oli ilmeisesti liikaa aikaa, sillä kun yritin päästä sen kanssa laukassa toiseen päätyyn, se alkoi jarrutella vastaan ja pääsi pariin kertaan pyörähtämään vikkelästi ja lähtemään uuteen suuntaan. Se ei millään halunnut mennä toisen kulman ohi, vaan pyrki karkuun. Lopulta pääsimme kulman ohi kunnolla kinastellen käynnissä, muut ohitukset tulivat tehtyä ravissa. Tämä episodi laukaisi saman tien jännitykseni, kun muistin elävästi maastoesteillä koetut pelottavat hetket, ja niinpä ratsastuksestani tuli kehnoa. Pääsimme kuitenkin tulemaan suoraa linjaa, johon pistimme ensin viisi askelta. Neljä oli sopivampi, ja siihen pääsimme, kun annoin Karan laukata usuttamatta sen enempää.

Toisen hypyn jälkeen Kara yritti kiskoa ohjia pidemmäksi ja ilmeisesti ajatteli kovasti pukittamista. Opettaja arveli Karalla olevan yksinkertaisesti liikaa virtaa, jolloin pääsimme tulemaan kahdeksikkoa aloittaen jo hypätystä suorasta linjasta ja lisäten siihen kahden askeleen sarjan (esteet 3a ja 3b). Tätä saimme sahata tovin, mutta meno ei juuri tasoittunut. Kara kyttäsi ja puski toisessa päädyssä, pääsi stoppailemaankin ja toisessa päädyssä puolestaan kiskoi ohjia. Itse puolestaan olin jännityksestä tönkkönä ja keskityin vain toivomaan, että vuoromme päättyisi pian. En edes muista, monta kierrosta tulimme. Yritin parhaani mukaan keskittyä tehtävään, mutta oikeasti keskityin vain odottamaan, milloin Kara teki jotain ylimääräistä. Ja koska en antanut Karalle parempaakaan puuhaa, oli sillä aikaa kaikelle muulle. Esteistä kuitenkin pääsimme joka kerta yli, mutta täysin tuurilla kuin minkäänlaisella taidolla. Kaikesta surkuhupaisinta oli se, ettei Kara edes oikeasti riehunut. Pienikin harha-askel tämän tädin tasasaiselta polulta sai kuitenkin mielikuvituksen rullaamaan täysillä, ja jo se riitti jännityksen ylläpitämiseen koko tunnin ajan.

Ennen rataa muut hyppäsivät vielä okserin ja kiinteän musta-valkoisen portin, mutta minä jätin pelkuruuksissani tehtävän välistä. Olin juuri selvinnyt aiemmasta jotenkuten ja halusin huilia, toisin sanoen annoin itseni jäädä pelkäämään. Opettaja olikin tuumannut aiemmin tunnilla, että esteratsastuksessa ei periaatteessa ole pelolle sijaa. Näinhän se menee, mutta minulla on vielä paljon opittavaa tässä lajissa. Joka tapauksessa hyppäsimme maksimissaan noin 60 sentin korkeudessa perusradan esteillä 1-5 ja sitten kieputtelu-uusintaradan esteillä 6-9. Pääsimme niin perusradan kuin uusinnan ilman sen kummempia uusia ongelmia. Kara ei enää ryykännyt karkuun toisessa päässä, mutta ei vieläkään töysin nätisti siellä kulkenut. Toisessa päädyssä se yritti taas nykiä ohjia pitkiksi, kun räsynukkeilin enkä ratsastanut. Kieputusuusintakin onnistui asiallisesti, vaikka laukat eivät tainneet vaihtua, mutta niin vain Kara yritti parhaansa. Siinä sai myös mennä ihanan rauhallisesti ja koko ajan sai olla kääntämässä, joten kummallekaan ei jäänyt liikaa aikaa miettiä omiaan.

Lopputunnista olo oli hyvin vaisu. Inhoan sitä, kuinka tarraudun jännittämiseen enkä osaa päästää siitä irti. Tottahan se on, ei tässä lajissa saati monessa muussakaan sietäisi pelätä, jos siinä haluaa kehittyä. En vain voi sille mitään siinä vaiheessa, kun olen alkanut jo jännittää. Jotenkin minun pitäisi siis osata jo valmistautua tuntiin siten, ettei pelko saa niskaotetta minusta. Toistaiseksi vain olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että joudun hyvin harvoin menemään sellaisilla hevosilla, joiden kanssa olen kokenut jotain hyvin ikäviä hetkiä. Ne hevoset taitavat olla myös yhden käden sormilla laskettavissakin, onneksi. Asenne. Se minulta puuttuu. Kuten toisen tallin opettajakin aikoinaan toisessa yhteydessä sanoi, ei hevosta ratsasteta piiskalla tai kannuksilla, vaan asenteella. Jos opin asennoitumaan oikein, en ala pelätä ja jännittää turhaan, jolloin hevonenkin hyvin todennäköisesti kulkee paljon tasaisemmin. Mikäli jännitän ja hermoilen, on hevonenkin varmasti yhtä tuuliviirinä liikenteessä. Pääkopan mietteet siis kuriin. Hyviä vinkkejä tähän otetaan vastaan!