Aina ei mene nappiin

75 sentin radan este numero 5a.

Tulipahan hankittua ihan uudenlaista kokemusta harjoitusestekisoista eikä valitettavasti sillä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Tänään oli siis vuorossa toisen kerran osallistuminen Penttilän tallin harjoitusestekisoihin Jetin kanssa. Kisaradoiksi valikoituivat 65 ja 75 senttiä, ja arvosteluna molemmissa oli A.1.0. Tallinmäeltä matkasimme kisapaikalle ratsain viiden ratsukon voimin pääosin käynnissä, ravia vähän mukaan ottaen. Matkaa oli reilu neljä kilometriä suuntaansa eli saimme todella mainiot alku- ja loppuverryttelyt.

65 sentin verryttely oli vähän sellaista humputtelua. Jetti pällisteli kaikkea maneesissa, ja jännityin itse siitä saman tien. Otimme oikeassa kierroksessa hypyt ristikolle, pystylle ja okserille. Ristikko meni hyvin, pystylle tuli vähän haparoiva hyppy, ja okserista menimme ensin vasemmalta ohi. Hups. Toisella yrittämällä pääsimme yli, kun tajusin ratsastaa rutkasti paremman tien. Vasemmassa kierroksessa en muistaakseni ottanut hyppyjä ollenkaan, kun lopulta olin saanut oikeassa kierroksessa yhden hypyn onnistumaan. Silti olo oli epävarma. En tajua, mitä ihmettä ajattelin, kun jätin verryttelyn tuollaiseksi ja lähdin radalle kuvitellen, että kyllä se meno siellä paranee. Hohhei, taisin olla pahemman kerran unessa. Radan opettelelussa ei onneksi ollut ongelmia, sillä 65 ja 75 sentin radat olivat muutoin samat, mutta isommassa luokassa oli sarjaeste, josta vain b-osa oli 65 sentissä. Pienemmässä luokassa esteet olivat pelkistä puomeista tehtyjä, kun taas 75 sentissä kolmosesteenä ollut okseri sai portin koristeeksi.

Ratapiirros pätee 65 senttiin, kun poistaa siitä 5a-esteen.

65 sentin radalle pääsin odottelemaan vuorossa olleen ratsukon aikana. Ravailin hetken ja sitten pysyin vain poissa tieltä. Kuljin myös kentän laidalla olleen portin ohi molemmista suunnista. Jettihän pällisteli sitäkin, mutta suostui pienellä kylkimyyryllä ohittamaan sen. Sitten oli oma vuoroni. Yritin nohittaa Jetin laukkaamaan, mutta yritykseni oli ponneton. Vasemmassa laukassa pääsimme ykkösen yli ja muistaakseni pysyimme samassa laukassa hypyn jälkeen. Kakkonen ylittyi ihan ok, mutta laukka muistaakseni piti vaihtaa oikeaksi erikseen. Kolmoselle tuli vähän huono tie, kun laidalla ollut portti vei molempien huomion. Kolmosen yli kuitenkin pääsimme, mutta sittenpä Jetti hurahtikin nelosesta ohi vasemmalta. Olin ihan puulla päähän lyöty, en yhtään osannut odottaa tätä. Ei muuta kuin uusi lähestyminen, ja nyt Jetti meni esteestä yli.

Viitosen kanssa ei tainnut olla ongelmaa, ja pääsimme jatkamaan siltä vasemmassa laukassa. Kuutonen ylittyi myös, mutta sitten olimmekin ristilaukassa. Yritin saada Jettiä vaihtamaan, mutta seiskaeste tuli jo eteen, jolloin rämmimme sen yli ristilaukassa. Meno ei ollut sujuvaa enkä minä näemmä hereillä, sillä niinpä vain Jetti livahti radan viimeisen eli kahdeksannen esteen ohi vasemmalta. Tuomari vihelsi pilliin kahdesti, ja tajusin, että meidät oli hylätty. Hylätty! 65 sentin radalta! Kysyin nopeasti luvan yrittää hypätä vielä kasin ja luvan saatuani komensin Jetin siitä yli, ja niin saimme sentään hypättyä radan loppuun. Kylläpä hävetti radan jälkeen ja teki mieli vajota maan alle. Tässä vaiheessa tajusin, ettei Jetti missään vaiheessa rataa herännyt saati varmaan edes tajunnut olevansa esteradalla. Meno oli niin uneliasta ja ponnetonta, jolloin virheitä luonnollisesti pääsi tapahtumaan runsaasti. Loppujen lopuksi viiden ratsukon luokassa kolme sai puhdasta suoritusta, ja ihanasti kaikki ruusukkeen saaneet ratsukot olivat Tallinmäen tiimistä. Jes!

75 sentin verkassa pyrin herättämään Jetin, mutta olin ilmeisesti niin pölmästynyt vieläkin, ettei meno parantunut. Otin muutaman hypyn ristikolle ja pystylle, ja molemmista pääsimme yli, mutta emme kovin sujuvasti. Jetille tuli myös ikävä kavereita, jolloin se huuteli paikoin niiden perään eikä keskittynyt minuun yhtään. Koetin hakea ratsua kuulolle, mutta oma keskittyminen oli yhtä hukassa. Kun sain yhden sinnepäinkään menneen hypyn, päätin poistua pihalle odottamaan vuoroani. Ennen omaa vuoroani ehdin jutella opettajan kanssa ja mietin ääneenkin, jättäisinkö radan välistä. Olo oli sama kuin Pikkaralan seuraestekisojen 85 sentin radan odotuksessa: ei mitään otetta hevoseen ja mielessä valtava epäilys, tuleeko tästä mitään. Opettaja tuumasi, että ratkaisu on minun, ja lopulta päätin, etten ole onnellinen yhden hylsyn kanssa, vaan mieluusti kokeilen vielä toisen radan. Ihan jo sen takia, etten ala antaa periksi liian helposti. Radalle päästyäni kävin heti näyttämässä portin Jetille, mutta sillä ei kiinnostanut se, vaan mielenkiinto oli jossain ihan muualla. Sitten tulikin vihellys, ja lähdimme matkaan.

Laukka tuntui rullaavan nyt paremmin, kun lähdimme liikkeelle. Sittenpä olimmekin lähestymässä kolmosesteen vierestä suunnaten ykköselle, kun Jetti keksi, ettei se voi ohittaa sitä porttia ilman kunnon kylkimyyryä. En ollut odottanut tätäkään yhtään, jolloin en ehtinyt reagoida, vaan minun oli pakko pyöräyttää voltti, joka meni väistämättä lähtöviivan yli. Saimme siis heti radan alkajaisiksi neljä virhepistettä, hohhei. Videolta tätä ei näy, sillä kuvaajalla oli kameran lisäksi pidettävänä hevonen, joka ei halunnut olla ihan paikoillaan. Onneksi sisuunnuin tästä sen verran, että sain kerättyä viimeiset keskittymisrippeeni ja pistin Jetin tulemaan ykkösen yli järkevästi. Vasen laukka pysyi vasempana, ja jatkoimme kakkosesteelle. Se ylittyi hyvin, mutta esteen jälkeen olimme ristilaukassa, jonka korjasin ravin kautta oikeaksi. Kolmonen portin kanssa ylittyikin sitten ongelmitta, vaikka häpeäkseni voin tunnustaa odottaneeni sille ongelmia. Neloselle pääsimme neljällä askeleella, joista viimeisin oli vähän töksähtävä. Sen jälkeen Jetti teki jonkin minimaalisen vikurointipompun, mutta sain jatkettua matkaa enkä jäänyt kauhistelemaan.

Viitosena olleen sarjan a-osan pääsimme miniaskeleella yli, ja siitä seurasi tietenkin se, että kahden askeleen väliin survoimme kolme askelta. Jetti vaihtoi kuitenkin hienosti b-osalla laukan vasemmaksi. En tiedä, mitä sähelsin selässä, kun käytin Jetin ravissakin ennen kuutoselle pääsemistä. Kuutonen ylittyi tuttuun tapaan eli vähän ponnettomasti, mutta sentään menimme yli. Laukka ei vaihtunut oikeaksi, vaan rämmimme ristilaukassa. Koetin saada vaihtoa, mutta jälleen kerran este lähestyi niin nopeasti, että jätin vaihdon hevosen harteille. Sitä ei tullut, joten seiskan yli menimme ristilaukalla. Sen jälkeen Jetti vaihtoi vasempaan, ja pääsimme radan viimeiselle esteelle eli kahdeksikolle viidellä askeleella, joista viimeisin oli taas mini. Niinpä tuloksena tältä radalta oli heti alussa napatut neljä virhepistettä, mutta olin silti tyytyväinen, ettei radalla ollut yhtään kieltoa. Onhan se kuitenkin vähän eri asia kylkimyyryillä ihan toisen esteen kanssa kuin mennä selvästi edessä olevasta esteestä ohi tai stopata sen eteen. Tietysti kaiveli aika pahasti alun moka, mutta olin kuitenkin iloinen siitä, että menin toisenkin radan. Tässä luokassa ratsastaneista yhdeksästä ratsukosta vain kolme sai puhtaan radan, mikä oli vähän hassua. Rata kun ei ollut kovin tekninen eikä siellä ollut muita erikoisempia esteitä kuin se portti, ja senkin pitäisi kyllä olla niin monelle loppujen lopuksi selvää kauraa.



Että sellaiset kisat tällä kertaa, tuloksina hylkäys ja neljä virhe pistettä. Pääsinpähän sentään starttaamaan molemmat radat enkä tehnyt samaa kuin vuosi sitten lokakuussa, kun putosin verryttelyssä, ja kisat jäivät kokonaan välistä. Tietysti harmitti, mutta ihmeen vähän siihen nähden, mitä olisin kuvitellut. Olen aina ollut valitettavasti kantapään kautta oppiva ihminen, joten toivottavasti tämäkin kerta opetti minulle asioita. Ainakin jatkossa tiedän, että 1) verryttelystä ei lähdetä pois "mitähän tästä tulee" -fiiliksellä, vaan siellä herätetään sekä ratsastaja että ratsukko, 2) radalla ei nukuta, vaan ratsastetaan ja 3) huonomminkin menneet kisat ovat kokemusta, jota tarvitsee kehittyäkseen. Oli opettavaista huomata, ettei maailmani kaadu siihenkään, että estekisat menevät mönkään. Kuten opettajakin tuumasi, ei pieniä töppäyksiä kannata jäädä murehtimaan. Aina ei suju eikä se ole niin vakavaa, jos siihen osaa suhtautua oikein. Treeniä, treeniä ja lisää treeniä, niin jospa seuraavalla kerralla menee paremmin.

Videosta kiitos Elinalle ja kuvasta kiitos Hanskille!