Sunnuntaina lähdimme Tallinmäen maastoon kolmen ratsukon voimin. Me Jetin kanssa otimme jonon viimeisen paikan. Edessä menivät reippaammat ruunat, joiden perässä Jetillä oli paikoin työ pysyä. Taitoimme matkan kangasreiteille käynnissä ja ravissa.
Ensimmäisen laukkapätkän otimme minulle uudessa kohdassa ja reippaammin kuin mitä olen toviin mennyt. Jettikin sai tehdä töitä tosissaan pysyäkseen muiden perässä. Sitten minuun iski vauhtikammo ja oli pakko huutaa, että meno oli liian lujaa. Nolotti kyllä, mutta en voinut mitään iskeneelle jännitykselle. Vauhtia hiljennettiinkin, ja pian laukkapätkä jo loppuikin. Harmitti kyllä olla sellainen arkajalka, sillä Jetille kunnolla laukkaaminen tekisi hyvää. Olen vain körötellyt ja mummoillut sen verran, että kunnon laukka kehtaa tuntua hurjalta.
Toinen laukkapätkä meni jo tutummalla vauhdilla, joka ei enää hirvittänyt. Saatoin antaa Jetin edetä, mutta muistin samalla ratsastaa, jotta sille ei jäänyt aikaa keksiä omiaan. Laukkapätkä menikin ihan asiallisesti. Viimeistään sen jälkeen Jettikin oli herännyt ja pysyi ravissa vähän paremmin kavereidensa perässä. Loput lenkistä ravasimme ja käppäilimme rennosti hyvin kesäisessä säässä. Kyllä kelpasi! Kotiläksyksi reissusta sain sen, että minun pitää oppia taas menemään kunnon laukkaa. Ei mitään päätöntä kaahausta tietenkään, mutta sellaista, että Jettikin pääsee vähän tekemään töitä.
