Tallinmäen tunnin jälkeen ehdin käydä vaihtamassa kotona vaatteet ja huristella vakiotallille. Ratsukseni koulutunnille sain Epperin, joka lähti mukaani tallista. Ratsukoita tunnilla oli yhdeksän, ja tunnin aikana pyrittiin saamaan hevosten takajalat töihin niin pohkeenväistöjen kuin askeleenpidennysten ja -lyhennysten kautta.
Pohkeenväistöjä tehtiin pitkältä sivulta keskemmäs ja siitä takaisin. Käynnissä sain Epperiä väistämään kohtuullisesti, joskin tahti hiipui joka kerta. Opettaja hoksautti huomioimaan myös, että etupää lähti väistöön mukaan, mutta ei pullahtamalla vain ulos. Tasapainottavat pidätteet ulkoa auttoivat Epperiä pitämään etuosan suorempana, jolloin takapääkin pysyi mukana. Väistöt vasemmalle tuntuivat helpommalta. Yritin aktivoida Epperiä väistämään tahdikkaammin napsuttelemalla pieniä merkkejä raipalla pohkeen taakse, mutta Epper ei oikein innostunut ajatuksesta. Huomasin väistättävän pohkeeni lipuvan aina pyynnöissä turhaan liian taakse, jolloin sain korjata sitäkin.
Ravissa väistöt olivat tihkaampia. Monina kertoina Epper taisi pääsi valumaan uralta sisemmäs ja takaisin ilman, että varsinaisesti otti väistöaskelia. Aktiivisuus oli pahasti miinuksen puolella, jolloin meno oli vetelää enkä saanut motivoitua ratsuani piristymään. Vasemmalle taisimme saada pari pohkeenväistöä esittävää liikettä, mutta oikealle meno oli käyntiäkin takkuisempaa. Voi myös olla, että Epper väisti, mutta sen verran hitaasti ja loivasti, etten sitä itse osannut takamustuntumallani huomata. Hieman kyllä epäilen. Ravissa huomasin Epperin ovelasti saavan hivutettua ohjia pidemmäksi, kun se salakavalasti lähti valumaan etupainoiseksi. Sain keräillä ohjia toistuvasti takaisin lyhyemmäksi ja samalla yrittää uskotella Epperille, että on kivempaa kantaa itsensä edestä ratsastajan käsillä roikkumisen sijaan. Tähän olisi tarvittu hyvin aktiiviset pohkeet, mutta onnettomat jalkani olivat jo väsyksissä. Ne eivät jaksaneet toimia niin paljon kuin Epperin etupään keventämiseksi olisi tarvittu. Lisää treeniä siis!
Väistöjen jälkeen aloimme säädellä askelta vuoroin sitä lyhentäen ja sitten pidentäen. Tarkoitus oli saada hevonen jälleen takajalkojen päälle kantamaan itsensä. Tätä harjoiteltiin kaikissa askellajeissa. Kuten arvata saattaa, askeleiden lyhentäminen kyllä onnistui, mutta ei aktiivisuuden kanssa. Koetin pitää avut ominaan enkä sekoittaa ohjia ja pohkeita samaan syssyyn, mutta ajoittain huomasin pyytäväni molemmilla yhtä aikaa. Sitten taas jaksotin apuja ja yritin houkutella Epperiä reipastumaan. Askeleiden pidentäminenkin tökki melkoisesti. Milläpä sitä pontevuutta yhtäkkiä taikoo, jos sitä ei ole ollut koko tunnin aikana. Vieterimäisyys jäi siis pahasti saavuttamatta, jolloin menomme Epperin kanssa oli enemmänkin laahustamista hitaasti ja aavistuksen verran vähemmän hitaasti.
Lopulta laukassa aloin saada tehtävästä vähän jujua. Muutaman kerran ympyrällä opettajan neuvoessa sain ratsastettua Epperiä sekä lyhyemmäksi että aktiiviseksi. Niinä hetkinä kuvittelen tunteneeni ja nähneeni, kuinka Epperin etuosa vähän kohosi, ja takajalat olivat töissä. Molemmissa suunnissa Epper vaati melkoisen ulkopuolen tuen, jotta sen sai ylipäänsä ensin suoristumaan ennen kuin asettamista saattoi ajatella. Pohkeilla sai myös ratsastaa niin, että paikoin ne olivat hätää kärsimässä. Kun kuitenkin sinnikkäästi jaksoin työstää, saimme muutamia kertoja palasia loksahtelemaan paikoilleen, ja ratsastaminen oli paljon helpompaa. Epper ei kuitenkaan syttynyt laukkatehtävästäkään, vaan vaati kannustusta liikkuakseen. Sen se osoitti pudottelemalla raville aina, kun keskittymiseni herpaantui. Sitä muuten tapahtui hävettävän usein. Epäilen myös pohkeiden käytön lomassa jääneeni punkemaan istunnalla, mitä Epper osaltaan varmasti protestoi pudottamalla raviin. Mitä pidempiaskeleiseen laukkaan tuli, niin sitä emme juuri päässeet esittämään. Opettaja neuvoi tulemaan pätkiä sellaista laukkaa, jossa olisi voinut hypätä 80 sentin okserin. Meidän laukallamme olisi ehkä ylittynyt maapuomi. Aktiivisuutta ei vain löytynyt riittävästi.
Loppuraveissa saimme hakea vielä keskiravia. Keskityin ensin suoristamaan Epperin ja hakemaan sen pyöreäksi ennen kuin kuvittelin moista. Kun sain näitä palasia paikoilleen, aloin hiljalleen vaatia pitkille sivuille vähän aktiivisuutta ohjat tuntumalla pitäen. Muutamia kertoja eroja ei juuri tullut, ja Epper pääsi pullahtamaan jostain suunnasta siten, että paketti levisi. Lopulta nyhräyksen ja yrittämisen tuloksena sain Epperin pari kertaa kohtuulliseen keskiraviin. Tällöin tunsin istunnalla, kuinka Epperin takajalat lähtivät työntämään askelta keskiraviin. Kauaa hetki ei kestänyt, mutta kokemus oli todellakin sen arvoinen. Ilmaiseksi Epper ei sitä antanut, vaan vaati uskottavat pyynnöt liikkuakseen. Harmikseni jäin varmasti varmistelemaan liikettä myös, jolloin hyvin alkanut keskiravi pääsi pusertamiseni takia sammumaan ennen aikojaan.
Tunnin pääongelmana oli juuri aktiivisuuden puute. Minun olisi pitänyt keksiä topakka tapa kertoa Epperille, että aiomme liikkua. Sen sijaan taisin jäädä pyyntöjeni kanssa sekä puolitiehen että epämääräiseksi. Minun olisi pitänyt saada pidettyä ohjat kädessä lyhentäen kilometriratsuani ja sitten vain pohkeilla saada hevonen tarmokkaaksi ilman, että istunnallani jarrutin tai puristin. Toistaiseksi osaan vain joko pitää ohjia tai sitten ratsastaa pohkeilla. Jostain syystä toinen tuppaa aina jäämään matkasta, jolloin tulos on pitkälti tällaista. Onneksi tunnista ei silti jäänyt pahaa mieltä, sillä pienenpienet onnistumiset jaksoivat ilahduttaa sen verran.
