Lauantaina kävimme taas Kaisan kanssa ratsuillamme Tallinmäen maastossa. Jetti lähti kotipihasta taas sangen valppaana ja pälyilevänä liikkelle, mutta tyytyi onneksi lähinnä kiemurtelemaan ja tollottelemaan. Positiivista oli taasen se, että se liikkui melkein itse.
Lämpöasteet olivat taas kivunneet plussan puolelle, mutta osa tutusta lenkistä oli vähän koppuraista. Onneksi laukkapätkämme olivat asiallisessa kunnossa, ja pääsimme liikuttamaan hevosia myös siinä askellajissa. Jettikin malttoi viimein ensimmäisessä laukkapätkässä vähän rentoutua. Hevosemme eivät tosin olleet kovin reippaita tänään, mutta etenivät toisessa laukkapätkässä ihan kohtuullisesti. En raskinut edes vaatia Jetiltä kauheasti vauhtia, sillä arvelin joko koppuraisella kentällä köpöttelyn tai vähän vielä kohmeessa olleen pohjan vaikuttaneen sen etenemishaluihin. Se kuitenkin laukkasi mukisematta, joten päätin pitää osuuden hyvän mielen hurruutteluna.
Kotimatkalla erehdyimme käymään mutkan vesipolulla. Emme hoksineet ajatella, mitä parit pakkasasteet olivat osuvasti vesipoluksi nimetylle reitille tehneet. Siellä olleet lätäköt olivat jäässä, joten aikamme asiaa mietittyämme ja paria vaihtoehtoista reittiä testattuamme päätimme kiltisti palata takaisin. Tallille huristelimme siis tietä ja lyhyttä peltolenkkiä myöten.
Reissu meni kivasti, vaikka viime kerran liitävää laukkaa ei nyt irronnutkaan. Vaan eipä sitä aina tarvitse paahtaa menemään. Välillä voi vähän letkeillä. Niin ja jänskäillä niin kun Jetti alkumatkasta oikein keskittyneesti tekikin. Onneksi sekin rentoutui puolivälin jälkeen oikein mukavasti, joten tämäkin reissu saatiin tehtyä oikein hyvällä mielellä.
