Tuntuuko sinusta joskus siltä, että ratsastus on avaruustiedettä etkä koskaan voi oppia sitä? Tai siltä, että voisit lyödä ratsastushanskat tiskiin ja alkaa vaikka nyplätä pitsiä? Minä myönnän, että joskus minusta tuntuu juuri tuolta. Mutta tänään lauantaina tajusin, että juuri noita pohjamutahetkiä varten on olemassa
Aku. Tuo ihana suomenhevosruuna, jonka kanssa esimerkiksi hyppääminen on sujuvaa, kivaa ja helppoa. Aku, tuo kaikkien huonojen päivien pelastaja. Tämän oivalluksen sain ollessani Akulla Tallinmäen viiden ratsukon estetunnilla.
Alkuverryttelyn menimme itsenäisesti. Testailin taas ratin, kaasun ja jarrun, ja ne kaikki olivat mukana. Aku oli mukavan leppoisa, mutta hereillä, joten en jäänyt säätämään kummemmin omiani. Ennen rataa tulimme yksittäisiä tehtäviä, kuten suoraa linjaa kahdella eri askelmäärällä ja kahden askeleen sarjaa. Näillä tehtävillä sain varoa sitä, etten turhaan lähtenyt usuttamaan Akua liikaa eteen. Minusta muka tuntui, ettei se voinut noin vain yltää vaadittuihin askeleisiin, mutta niin se vain ylsi. Akun laukka ei ole pitkää, mutta näemmä kuitenkin ihan riittävää. Hyppyihin mukautuminen oli myös aika sujuvaa, kun ponnistuspaikat olivat useimmiten kohdillaan. Puomi tai pari pudotettiin tässä vaiheessa, vaan mitäpä niitä miettimään. Treeneissä nyt ainakaan.
Lopuksi hyppäsimme radan noin 70 sentin korkeudella. Matkaan lähdimme oikeassa laukassa. Ykkösen ja kakkosen kaareva linja meni ihan hyvin, mutta sen jälkeen aloin huolehtia laukan riittävyydestä edessä olevaa suoraa linjaa ajatellen. Aloin siinä säätää jotain, jolloin tulimme kolmoselle hieman hidastellen. Aku hyppäsi sen ihan ok, ja pääsimme neloselle kuudella askeleella, mutta koko ajan oikealle valuen. Niinpä nelosen hyppäsimme oikeaa reunaa hipoen, kun kaiken muun puuhan aikana olin unohtanut ohjata. No, matka kuitenkin jatkui. Viidentenä ollut kahden askeleen sarja sujui mukavasti, ja laukkakin rullasi hyvin. Kuutosen ja seiskan kaareva linja oli muuten ok, mutta jäin vähän arpomaan askelta. Otimme siihen seitsemän askelta, joista viimeisin oli lyhyin. Ei nyt pahasti, mutta olisin saanut tehdä ratkaisun askeleesta tai tiestä vähän paremmin. Aku ei onneksi ottanut asiasta nokkiinsa, vaan hyppäsi radan viimeisenkin esteen puhtaasti muitta mutkitta.
Vaikka radalle sattui pari pientä mokaa omasta ratsastuksestani johtuen, hoiti Aku osuutensa hienosti. Se ei turhia murehdi, vaan menee sinne, minne pitää ja sitä vauhtia, mitä pyydetään. Sellaisen ratsun kanssa on kyllä niin helppoa ja kivaa. Tunnista innostuneena löysinkin itseni rustaamasta ilmoittautumista Akulla kotiestekisoihin. 70 senttiä, täältä tullaan! Onhan se kieltämättä mukavaa vaihtelua mennä sellaisilla hevosilla, joiden kanssa jokaista askelta ei tarvitse miettiä niin prikulleen. Siinä saa oppia sitä sopivaa huolettomuutta, joka joskus unohtuu muunlaisten ratsujen kanssa. Aku tuntuisikin olevan sellainen hyvän mielen hevonen. Se pitää muistaa niitä kertoina, kun tämä laji tuntuu mahdottoman vaikealta.
