Muka jännittävää puuhaa

Keskiviikon toinen tunti meni odotetulla estetunnilla, jolla ratsukoita oli kahdeksan. Olin arvellut vaikka mitä ratsuja itselleni, mutta en Lorea, jonka lopulta sain. Vaan mikäpä siinä, Lorenkin kanssa hyppääminen on sangen opettavaista.

Alkuverryttelyssä yritin saada Loren kantamaan itsensä edestä sekä olemaan sopivasti hereillä. Kumpikaan tavoitteeni ei onnistunut täydellisesti, mutta jotain ajatusta menossamme kuitenkin oli. Keskityin myös kääntämään kunnolla ulkoavuilla ja jättämään sisäohjan rauhaan mahdollisimman usein. Laukassa saimme käyttää kevyttä istuntaa apuna ja ratsastaa välillä eteen. Lore eteni hyvin, mutta olisin saanut ratsastaa vaihtelut eri laukkojen välillä tarkemmin.

Ennen rataa hyppäsimme omina tehtävinään niin yksittäistä estettä kuin linjoja. Yritin muistaa pitää Loren liikkeellä, vaan jotenkin laukka ei lähtenyt pyörimään kunnolla. Ilmeisesti henkinen käsijarru oli hitusen päällä eikä se jäänyt Lorelta huomaamatta. Olisin saanut pyytää sujuvampaa etenemistä, mutta jotenkin tyydyin puolittaiseen menoon. Ponnistuspaikat myös kehtasivat tänään kadota tiheästi näkyvistä, jolloin hieman hyydyin. Pari kertaa sain ratsastettua paikat oman päätökseni mukaan sekä pyytämällä Lorea hyppyyn hieman kauempaa kuin odotettua rauhassa pienemmän askeleen. Mutta muut kerrat ihmettelin vain näkymättömiä ponnistuspaikkoja ja annoin Loren hoitaa hommat.

Varsinaisen radan hyppäsimme noin 70–80 sentin tasolla. Omaa vuoroa odotellessa minua kehtasi jostain syystä alkaa vähän jännittää. Ihan hölmöä! Esteet näyttivät muka isoilta (sallikaa minun nauraa!). Mikä ihme minua vaivaa? Lore on mitä mainioin hyppykaveri, joten ilmeisesti en vain luota omiin taitoihini nimeksikään. Vaan onneksi oma vuoroni koitti ennen kuin olin aivan jännittänyt itseni kipsiin.

Matkaan lähdimme vasemmassa laukassa. Yritin saada kunnon laukan, mutta jäimme lopulta vähän hidastelemaan. Ykkönen meni muuten ok, mutta laukka ei tietenkään vaihtunut vasemmasta oikeaan. Korjasin ravin kautta ja yritin taas edetä, sillä kakkonen oli nopeasti vastassa. No, jarruttelin taas henkisesti, jolloin kakkosen ja kolmosen suora linja meni seitsemällä askeleella kuuden toivotun sijasta. Kolmosen jälkeen olimme taas vasemmassa laukassa, jonka korjasin ravin kautta pois. Nelosena olleelle askeleen sarjalle tulimme hieman asiallisemmin, ja b-osalla Lore nappasi vasemman laukan. Viitoselle taas tulimme vähän lähelle, mutta matka jatkui kaarevalla tiellä kuutoselle. Askeleista ei hajua, seitsemän olisi ilmeisesti ollut toivottu. Kuutosenkin jälkeen olimme vasemmassa laukassa eli ravin kautta korjaus. Seiska tuli nopeasti eteen eikä laukka ihan pyörinyt, vaan yli menimme siitä huolimatta. Kasi menikin jo vähän paremmin, ja pääsimme laukkaamaan hitusen paremmin kohti radan viimeistä estettä eli ysiä. Se ylittyi ihan ok, ja niin ratamme oli siinä. Huh, nyt muistin taas jatkaa hengittämistä.

Rata jäi vähän kaivelemaan, sillä en saanut annettua Loren laukata paremmin. Sen takia ponnistuspaikatkin olivat hukassa eikä rata tuntunut niin tasaiselta kuin olisin halunnut. Positiivista oli se, etten saanut lähestymisissä mitään valtavia paniikkeja, vaan sain oltua tuntumalla ja annettua Loren ratkaista tilanteen. En halunnut itse sotkea hommaa pyytämällä väärin, joten päätin luottaa Loren paikkaavan sen verran. Minkä se onneksi tekikin. Vaan miten kehtasinkin taas jännittää? En ymmärrä itseäni. Olen hypännyt Lorella sen verran, ettei moiseen pitäisi olla mitään syytä. Eikä se mitään ohjuskaan ole, joten mitä ihmettä jännitän? Alanko vain olla niin tottunut yhteen ratsuun, että muut tuntuvat paljon vieraammilta? Vaikea sanoa. Onneksi tähän on ratkaisu: lisää hyppäämistä muillakin kuin vuokrahevosella. Sinällään mukava ratkaisu, joten enköhän lähde sitä toteuttamaankin.