Sunnuntain tunnilla luvassa oli koulua, ja arvasin aivan oikein saavani koulukisoihin toivomani Peran ratsukseni. Ratsukoita tunnilla oli yhteensä seitsemän, ja luvassa oli perusratsastusta hevosen suoruutta tavoitellen.
Ensimmäisenä tehtävänä teimme käynnissä pääty-ympyröillä takaosan väistätystä sisemmäs eli menimme ympyrän kaarta sulkutaivutuksen kaltaisesti. Ensimmäinen haaste oli saada Pera lyhentämään askelta, jotta sain jotain otetta takapäähän. Jostain syystä Pera ei tänään oikein piitannut pidätteistä, vaan meillä meni aina hyvä tovi ympyrästä siihen, että sain pelkän askeleen lyhenemään edes hieman. Sitten kun pääsin tekemään jotain takaosalla, innostuin liikaa ja poikitin turhan paljon. Pera edelleen vastusteli lyhyemmässä askeleessa pysymistä, jolloin se pääsi aina välillä pitenemään eikä takaosaan saanut silloin kontrollia. Muutamana aiempana kertana saman tehtävän parissa olen saanut Peraan kivasti otetta, mutta nyt se oli pahasti hukassa molemmissa suunnissa. Opettaja hoksautti hyvin tekemään yhden asian kerralla eli ensin etuosa odottamaan ja vasta sitten takaosan kimppuun. Tämän huomion ansiosta sain taas havaita, kuinka näpertelin ohjalla ja törkin samalla pohkeella. Pera-reppana, on silläkin ollut melkoinen sillisalaatti tulkittavana. Loppujen lopuksi saimme molempiin suuntiin ehkä pari askelta oikein, mutta muutoin meno oli kinkkistä. Pera ei pyöristynyt lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta ollenkaan eikä tahtonut käyttää selkäänsä. Jokin ratsastuksessani oli pahasti vinksallaan, mutta en vain itse keksinyt, mikä.
Käyntityöskentelyn jälkeen työstimme laukkaa. Tavoitteena oli saada ratsastettua hyvää harjoituslaukkaa. Käyntityöskentelyn epämääräisyys heijastui pahasti myös laukkaan enkä tuntunut saavan siitä yhtään kiinni. Hiljalleen opettajan avustuksella aloin tajuta, etten taaskaan ratsastanut pohkeella kunnolla. Sen sijaan nyhräsin ohjilla, mitä Pera protestoi olemalla edestä paikoin raskas. Hyvät hetket olivat ikävän harvassa, ja minua alkoi turhauttaa aika nopeasti. Keskittyminen ei riittänyt alkuunkaan, vaan ajauduin välillä vain matkustamaan ja murehtimaan, kuinka meno saattoikin olla niin vaikeaa. Ei kauhean hyvä ratkaisu, mutta tulipahan tehtyä. Ja sinällään vielä ihan turhan päiten, sillä ratkaisu loppujen lopuksi kuulosti yksinkertaiselta: hevonen ensin lyhyeksi, sitten pohkeita ja ohjat tuntumalla. Vaan ei, toteuttaminen jäi niin puolitiehen, että huh!
Lopputunti työstettiin sitten harjoitusravia. Apuna sai käyttää aiemmin tunnilla tahkottua takaosan väistätystä. Pohkeideni osuus ratsastuksessa oli edelleen häviävän pieni, jolloin meno oli kaukana kivasta. En tajua vieläkään, miten pohkeeni olivat niin pahasti poissa pelistä. Eiväthän ne yleensäkään kovin riittävästi toimi, mutta nyt oli kyllä jo minulta melkoinen rimanalitus. Opettaja muistutti taas pitämään ohjat käsissä, ratsastamaan Peraa lyhyemmäksi ja sitten saamaan pohkeilla sen selkää käyttöön. Ohjat pääsivät koko ajan valumaan pitkiksi, kun en jaksanut pitää niitä kunnolla Peran ollessa välillä raskas. Opettaja silti muistutti, että jos Pera pääsee menemään pitkänä, ei se pääse kantamaan itseään kunnolla, vaan jää röhnöttämään etupainoisena. Loppujen lopuksi vasemmassa kierroksessa saimme pienen hetken ympyrällä, kun Pera tasoittui, ja osasin rentoutua itsekin. Opettaja olikin yleisesti korostanut sitä, ettei hevosta pidä jäädä pitelemään, vaan sitä korjataan tarvittaessa ja sitten annetaan sen vastata osuudestaan. Kaipa löysin lopulta vähän rentoutta, jolloin ratsastukseni ei ollut niin pingoittunutta. Sitä myöten Perakin sai vähän tilaa edetä ilman, että ähersin joka askeleen aikana jotain. Yleisfiilis tunnista oli silti aika kehno. Yritystä oli aivan liikaa, jolloin tuli sorruttua kaikkeen ylimääräiseen. Ei hyvä. Toivottavasti seuraava kerta menee vähän paremmin.
