Maanantain Tallinmäen tunnilla päädyin menemään Jetillä ensimmäistä kertaa ilman satulaa. Koska sateen ja pakkasen vuorottelu oli tehnyt kentästä taas koppuran, tiesin askellajeina olevan vain käynnin ja ravin. Ratsukoita tunnilla oli kolme, ja treeniaiheina olivat etu- ja takaosakäännökset, peruutukset ja siirtymät.
Jetin selkä oli kohtuullisen kiva istuttava ilman satulaa. Aluksi tietysti olo tuntui taas huteralta, mutta Jetin kiireetön askellus teki kyydissä pysymisestä helppoa. Etu- ja takaosakäännöksiä teimme pääosin kulmiin. Taisimme tehdä molempia vähän ravissakin. Molemmissa käännöksissä olennaista oli muistaa huolehtia ratsun molemmista puolista eikä vain keskittyä toiseen. Pienet pidätteet ulko-ohjasta ja ulkopohkeen pito tuntumalla auttoivat siihen, ettei Jetti yrittänyt lipua sieltä omille teilleen. Paikoin selvillä avuilla ja rennolla menolla saimme tehtyä ihan asiallisia kulmia. Oli kiva huomata, kuinka helposti Jetti teki käännöksen, kun en jäänyt säätämään ylimääräistä. Etuosakäännöksissä sain kiinnittää erityishuomiota myös siihen, etten jäänyt pyytämään käännöstä liian pitkäksi ajaksi. Silloin nimittäin Jetti pääsi kulman jälkeen jatkamaan vielä käännöstä, jolloin emme päässeetkään jatkamaan suoraan, vaan lipsahdimme suoralta uralta sisemmäs.
Sitten teimme pysähdyksiä ja peruutuksia sekä siirtymiä siitä suoraan käyntiin ja raviin. Pysähdykset onnistuivat tietysti ongelmitta. Pyöreys ei tosin säilynyt, sillä käteni jähmettyivät ja taisinpa aina jännittyä koko istunnalla pysähdystä tehdessäni. Pysähdyksen aikana pyrin saamaan Jetin taas pyöristymään, mutta en onnistunut. Koetin liikutella kuolainta ja asettaa Jettiä, mutta ei, ruunalla ei kiinnostanut ymmärtää minua. Peruutukset menivät pitkälti yhtä lahjakkaasti päin mäntyä. Sain aina maanitella hyvän tovin ilman, että Jetti oikeastaan reagoi mitenkään. Muuten siis kuin seisomalla paikoillaan, mikä ei yllättäen ollut tehtävän tarkoitus. Huumorintajuni oli sattunut onneksi mukaan, joten en vetäissyt hernepeltoa nenääni, vaan lähinnä naureskelin onnettomille yrityksilleni ja maanittelin Jettiä sanallisesti yhteistyöhön. Ei ehkä tehokkain ratkaisu, mutta eipähän kiristänyt vanne päätä. Tovin miettimisen jälkeen (ja apujeni sekamelskan) Jetti päätti aina peruuttaa. Meno oli aika tihkasta ja tavallista vaikeampaa. Oliko istuntani sitten ilman satulaa niin kehno vai enkö vain saanut oltua selkeä avuissani? Tämä jäi mysteeriksi.
Siirtymät peruutuksesta käyntiin ja etenkin raviin olivat luonnollisesti myös vähän heikkoja esityksiä. Opettaja sanoikin, että siirtymä kertoo paljon siitä, miten peruutus on onnistunut. Jos hevonen on peruuttanut hyvin ja vienyt painoaan takaosalleen, onnistuu siirtymä todennäköisesti hyvin. Jos taas hevonen on raahustanut peruutuksen etupainoisena, ei siirtymäkään lähde sen kummoisemmin. Niinpä siirtymisemme olivat aika ponnettomia ja hitaita. Pääsimme kyllä aina lopulta toivottuun askellajiin, joten jokin sentään onnistui. Terävyys, aktiivisuus, pontevuus, hukassa kaikki tyynni. Paikoin ravissa Jetti kuitenkin tarjosi mukavan letkeää liikettä, niin en jaksanut jäädä murehtimaan turhaan toisen tehtävän epäonnea. Rento mieli, parempi tunti.
Siinäpä olikin päivän treeni. Ilman satulaa meneminen oli kivaa, ja taidanpa rohjeta toistekin Jetin selkään ilman sitä. Täytyyhän minun nyt päästä laukkaamaankin sillä ilman satulaa. Tuleepahan samalla tehtyä tasapainotreeniä. Lisäksi hevosen paljas selkä pitää kuskinkin mukavasti lämpimänä, mistä on varmasti paljon iloa talven pakkasilla.
