K.N. Specialin kimpussa

Vapaapäivän ansiosta ehdin perjantaina ratsastamaan Jetin valoisan aikaan. Olin jo etukäteen suunnitellut treenaavani koulukisoja silmällä pitäen K.N. Specialia. Alkuverryttelyn aikana ehdin päättää, että työstäisin hetken aikaa käynnissä ja ravissa voltteja sekä ravissa loivia kiemurauria sekä verryttelisin vielä laukassa, kunnes tulisin kouluohjelman pariin kertaan läpi. Sain ruhtinaallisesti koko kentän käyttööni ja laitoin kolme puomia rajaamaan kouluradan toisen pään, kun toinen pääty rajautui valmiiksi aidalla.

Käynti- ja ravivolttien ensimmäinen ongelma oli aktiivisuuden puute. Se puolestaan aiheutti isoimman ongelman: jatkuvan puskemisen. Välillä sain komennettua itseni malttamaan ja ratsastamaan tarvittaessa vain pohkeella enkä tuuppimalla istunnalla vielä päälle. Vasemmassa kierroksessa sain pidettyä ulko-ohjankin kädessä, jolloin Jetti tuntui olevan tasaisesti molempien ohjien tuntumalla. Oikeassa kierroksessa taas en saanut ulko-ohjalla tasaista tuntumaa, vaan roikuin sisäohjassa, jolloin meno oli aika epävakaata. Olisin myös saanut työstää istuntaani suoremmaksi, vaikka yritin kyllä korjata sitä. Tarvitsisin vain toisen silmäparin katsomaan ja kommentoimaan, milloin istuntani on paremmin, milloin huonommin. En vielä itse tunne, mikä on se oikea kohta, johon pyrkiä jäämään rennosti.

Ravissa tehdyt kiemuraurat olivat vähän vaikka millaisia. Välillä en malttanut ratsastaa teitä saati asetuksia kunnolla, jolloin kuvio oli kaukana tasaisesta. Välillä taas saatoin saada aloitettua hyvin, mutta tie pääsi silti mutkittelemaan vaikka minne. En ole kauhean tarkka ratsastamaan hyviä teitä, vaan tuppaan menemään reitit vähän sinnepäin. Se varmasti monen muun asian ohella rokottaa kouluradan pisteitä. Reitin hahmottamiseen auttoi lopulta kummasti se, kun lakkasin tuijottelemasta Jetin niskaa ja katsoin eteenpäin. Oho, kaikkea sitä! Oikeastaan enemmän vielä auttoi, kun osasin ajatella ohjelmaa hieman eteenpäin enkä jäänyt tuijottamaan sitä metrin päässä olevaa kohtaa. Kisatilanteessa sentään osaan kuitenkin ihmeen hyvin tuijottaa eteenpäin. Vielä kun saisin tehtyä sitä myös harjoitellessa. Toistojen myötä kiemuraurat paranivat hieman, mutta arvelisin silti asetuksen ja taivutuksen olleen aika vaatimattomia. Lisäksi paluu uralle kiemurauran jälkeen olisi saanut olla huolellisempi. Nyt lähinnä vain hengähdin aina helpotuksesta, kun yksi osa ohjelmaa oli ohi enkä ratsastanut esimerkiksi tulevaa kulmaa kovin keskittyneesti.

Lyhyen laukkaverryttelyn jälkeen otin ja hurautin ohjelman ensimmäisen kerran läpi. Yllättäen menomme oli aika uneliasta, jolloin liikkuminen oli hidasta ja kaukana energisestä ja aktiivisesta. Miten se onkin niin vaikea itse piiskata itsensä ratsastamaan kunnolla? Hankalimmat kohdat ohjelmasta olivat siirtymät ylöspäin samoin kuin keskiravi. Molemmissa jouduin käyttämään raippaa apuna, sillä muuten esimerkiksi siirtymät olisivat valuneet monen monta metriä pisteestä ohi. Eivät ne nytkään pisteessä tapahtuneet, mutta kovasti siinä lähimailla. Arvelin vähän vaikeuksia vasemman laukan nostolle pisteessä I, ja ennustukset yllättäen toteutuivat. Jetti tulkkasi istuntani ja apuni ja tähtien asennon siten, että halusin oikean laukan. Hups. Tätähän olen esittänyt kisaradalla myös Peran kanssa. Tarkemmat avut olisivat siis paikallaan, etenkin tuollaisissa kohdissa, kun ei ole ylimääräistä tukea apuna saamaan toivotun laukan nousemaan. Ohjelman lopussa ollut siirtymä laukkalävistäjän jälkeen käyntiin meni vähän pitkäksi. En muistanutkaan treenata tätä yhtään alle saati ylipäänsä harjoitella siirtymiä, minkä kyllä tässä kohdassa huomasi. Radassa hyvää oli vähemmän yllättäen siirtymät alaspäin. Jetti seisahtui tervehdyksiin ja neljän sekunnin pysähdykseen vaivatta ja vaihtoi ravinkin helposti käyntiin. Jotain positiivistakin siis.

Toisella kierroksella pyrin ratsastamaan napakammin, mutta teiden kanssa liirailu jatkui. Olisi pitänyt jo karjaista itselle ääneen, että yritä nyt edes ratsastaa. Vaan ei. Lähinnä kikattelin mielessäni, kun hupsankeikkaa liirasimme radan ulkopuolelle ja palasimme sieltä vähin äänin takaisin. Ei ihme, jos en meinaa päästä esteistäkään yli, kun olen hälläväliä-asenteella liikkeellä sileälläkin ratsastettujen teiden suhteen. Toinen kierros meni kuta kuinkin niin kuin ensimmäinenkin eli varsinaista parannusta ei tullut. I:ssä nostettu vasen laukka oli taas kerran oikea, jolloin päätin ottaa kohdan uusiksi. Nyt huolellinen valmistelu auttoi nostamaan toivotun eli vasemman laukan, jolloin sain lopulta korjattua tuon virheeni. Keskiravikin irtosi tällä kertaa paremmin, mutta sen aikana istuntani levisi. Vähän sellaista tasapainoilua: kun yksi asia onnistuu, mene yksi, yleensä kaksi asiaa sitten vähän miten sattuu. Kokonaisen paketin pitäminen kasassa tuntuu olevan vielä hurjan vaikeaa. Täsmällisyyttäkin saisin opetella rutkasti enemmän. Toinen kierros ohjelmaa ei siis tehnyt autuaaksi, mutta tulipahan opeteltua sitä kisoja varten, joten ei mennyt tämäkään kerta ihan hukkaan.

Itsenäisessa ratsastuksessa tahdon tosiaan olla välillä melkoinen huithapeli. Jos jokin ei onnistu, en kovin hevillä jää viilaamaan sitä, vaan vaihdan johonkin mukavampaan. Toisaalta jaksan aina välillä itsenäisestikin havaita ongelmia ja yrittää miettiä niihin ratkaisuja. Monesti saatan myös vaihtaa tehtävää hetkeksi, kunnes palaan vielä asiaa pohdittuani kokeilemaan aiempaa asiaa uusiksi. Itsenäisessa ratsastuksessa kivaa on juuri se, että saa tehdä asiat omaan tahtiinsa. Harmillista on toki se, kun seinä nousee vastaan, niin kukaan ei ole neuvomassa. Luulen silti, että vaikka en jokaisella itsenäisellä kerralla valaistuisikaan jonkin asian suhteen, en kuitenkaan ala taantua. Ehkä alan taas kiinnittää enemmän huomiota itse siihen, miltä asiat tuntuvat, kun niitä ei kukaan minulle kerro. Onneksi käyn myös opetuksessa, niin saan sieltä neuvoja ja vinkkejä, joita taas voin soveltaa hyvin itsenäisillä tunneilla.