Riesana ristilaukka

Maanantain Tallinmäen tunnilla pääsimme Jetin kanssa nauttimaan niin vesi-, räntä- kuin lumisateesta. On se ihanaa, kun ei tarvitse tyytyä vain yhteen keliin. Sääolosuhteet eivät onneksi häirinneet, sillä luvassa oli esteitä. Ratsukoita tunnilla oli viisi. Alkuverryttelyssä haimme ensin pitkää askelta niin käynnissä kuin ravissa. Jetti liikkui ihan asiallisesti pienen nohituksen jälkeen. Tämän jälkeen jatkoimme vielä verryttelyä puomeilla. Ensin teimme lähestymisen ravissa ja hieman ennen puomeja siirryimme käyntiin. Puomien jälkeen palasimme taas raviin. Sitten tulimme puomit kokonaan ravissa. Aluksi Jetti pääsi hidastamaan puomeilla, ja huomasin jääväni rentouden sijaan passiiviseksi. Kun ratsastin myös puomien ajan, mutta en puskenut, liikkui Jetti paremmin. Olisin ehkä ravissa kaivannut vielä vähän enemmän terävyyttä myös puomien aikana, mutta selvää hidastumista ei onneksi enää tapahtunut.

Verryttelyhypyt otimme ponnistuspuomilla varustetulle ristikolle molemmista suunnista. Jostain syystä ponnistuspuomin olemassaolo sekoittaa maailmani täysin enkä koskaan sen avustamana osu esteelle. Kaiken lisäksi yritän alkaa ratsastaa askelta puomille, vaikka en näe lähestymisessä yhtään mitään oikein, jolloin tuloksena on puskemista ja hevosen pahaa häiritsemistä. Vasemmassa kierroksessa päästin Jetin kertaalleen livahtamaan esteen ohi vasemmalta. En ollut osannut odottaa tätä yhtään, joten en ehtinyt yrittääkään korjata tilannetta. Seuraavalla kerralla olin hereillä, jolloin Jetille ei jäänyt mahdollisuutta liueta omille teilleen. Muutoin hypyt molemmista suunnista olivat valitettavan samanlaisia: askel ei osunut, jos aloin säätää eivätkä käteni osanneet myödätä yhtään. Hyppyihin mukautuminen oli myös vaikeaa, sillä pohkeet heilahtelivat, ja Jetti hyppäsi liikkumattoman käteni takia varoen. Opettaja komensi etenemään reippaammin, mikä yhdistettynä ylimääräisen säätämisen karsimiseen ja käsien yritykseen olla rennommat auttoi hieman. En tosin vieläkään tajua, miten hukkasin ponnistuspaikan taas näin hyvin. Ehkä laukka ei tosiaan rullannut niin sujuvasti, että askel olisi lähtökohtaisesti voinut sattua aina nappiin.

Ennen rataa hyppäsimme vielä vasemmasta laukasta suunnanvaihtohyppynä ratapiirroksen estettä 1 sekä ravilähestymisellä estettä 4 oikeasta kierroksesta. Suunnanvaihtoesteellä esitimme ensin pari ristilaukkaa, jonka jälkeen opettaja komensi taas etenemään kunnolla. Kun Jetin sai oikeasti vetävämpään laukkaan, vaihtui vasen laukka hypyssä suitsait oikeaksi. Kas kummaa, eteneminen auttaa! Ravilähestymistehtävän ensimmäinen yritys oli vähän hapuileva. Jetti ravasi aluksi tosi kivasti, mutta estettä kohti yritti hyytyä ja vähän kiemurrella. Sain kuitenkin ratsastettua napakasti, jolloin Jetti hyppäsi esteen ja otti siinä vielä toivotun eli vasemman laukan. Opettajalta tuli kehu siitä, kuinka tällä kertaa en päästänyt Jettiä esteen ohi, vaikka sillä oli kovasti se mielessä. Toisella yrittämällä tehtävä sujuikin rutkasti paremmin, ja Jetti hyppäsi esteen muitta mutkitta ottaen taas toivotusti vasemman laukan.

Lopuksi tulimme vielä radan noin 60 sentin korkeudella. Ensimmäinen kierros oli alusta kehno, kun en herättänyt hevosta saati itseäni. Niinpä mukaan mahtui töksähtäviä hyppyjä, ristilaukkoja ja karmean epäonnistuneita mukautumisia hyppyihin. Kolmosesteen jälkeen komensin itseni keskittymään, jolloi radan loput kolme estettä menivät siedettävämmin. Opettaja pisti meidät aiheellisesti tulemaan koko radan uudelleen ja tällä kertaa alusta asti paljon sujuvammin. Toinen kierros menikin paljon paremmin, kun aiemmasta rämpimisestä viisastuneena annoin Jetin edetä. Kun laukka rullasi, pääsin hyppyihin hieman paremmin mukaankin. Laukat vaihtuivat myös muistaakseni muutoin paitsi kerran. Kaikista suurin hienous oli se, että käteni toimi vihdoin ja viimein. Yhdellä esteellä tein vahingossa muistaakseni George Morrisin suosiman myötäyksen viemällä kättä enemmänkin alaspäin kuin harjaa myöten eteen. Tämä tuntui tehoavan, jolloin Jetti pääsi hyppäämään paljon rennommin. Pakollisen ristilaukan esitimme puolestaan esteiden 2 ja 3 välissä. Sitä huomioimatta rata oli niin paljon sujuvampi kuin ensimmäinen yritys, ja opettajakin oli tyytyväinen menoomme. Muutos oli aika huima, kun sen itsekin tunsin.

Radan jälkeen oli hyvä fiilis, jolloin mielessäni ehti häivähtää, että tähän kannattaisi jättää tunnin hypyt. Vaan kun opettaja tarjosi mahdollisuutta tulla vielä esteet 2 ja 3 noin 70-75-senttisenä, niin en tietenkään malttanut jättää väliin. Olisi kannattanut, sillä sittenpä tahkosimmekin tovin ja toisen tämän tehtävän parissa, sillä ristilaukka pullahti aina mukaan joko ensimmäisen tai toisen hypyn jälkeen. Opettaja pisti meidät tulemaan tehtävän ihanasti kerta toisen jälkeen uudelleen, jotta saisimme sen onnistumaan. Rankkaa oli, mutta onneksi opettaja ei lopettanut kesken, sillä lukuisten yritysten jälkeen sain viilattua tien kuntoon, jolloin laukka säilyi oikeana koko tehtävän ajan. Vaikeaa oli, mutta onneksi lopussa saimme tehtävän onnistumaan.

Mitähän tunnista voisi tuumata? Ristilaukka, paras laukka? No ei. Parannettavaa siis olisi siinä, etten lähes aina oikeassa laukassa hypätyn esteen jälkeen päätyisi Jetin kanssa ristilaukkaan. Toinen suuri ongelma on kova käteni, joka ei jostain syystä halua myödätä. Sain kuitenkin tämän tunnin aikana vihiä toisenlaisesta myötäämisestä, johon Jetti reagoi tosi kivasti. Täytyy alkaa harjoitella tuota enemmän, niin jospa se ongelma ratkeaisi. Sitten tietysti saisin vielä opetella hakemaan sen laukan rytmin kerralla kuntoon ja säilyttämään sen läpi tehtävien. Eteen ja yli olisi sopiva ajatus estetunneille. Sitä siis kovasti miettimään ja toivottavasti myös toteuttamaan.