Perjantaina vuorossa oli Jetin ratsastaminen itsenäisesti. Kenttä oli edelleen koppura, joten askellajeiksi valikoituivat luonnollisesti käynti ja ravi. Se passasi mainiosti, sillä minulla oli hieman hampaankolossa maanantain tunnin jäljiltä asia nimeltä peruuttaminen.
Aluksi pyörittelin kenttää suorakulmiona tehden kulmat etuosakäännösmäisesti käynnissä. Suorille sivuille puolestaan tein pysähdyksiä. Etuosakäännöksissä sain miettiä taas ensin myös ulkopuolen hallintaa ennen kuin sain aikaan oikeasti liikettä muistuttavia esityksiä. Pienet pidätteet ulko-ohjasta saivat Jetin odottamaan sen verran, että ehdin seuraavaksi pyytää takajalkoja liikkumaan ilman, että etujalat karkasivat matkasta. Napakäännöksiä esitimme valitettavasti silloin, kun unohdin säilyttää ajatuksen liikkeestä koko ajan eteenpäin, myös käännöksen aikana. Tällä kertaa muistin kuitenkin monta kertaa olla kääntämättä varmuuden vuoksi koko kulmaa, jolloin pääsimme jatkamaan paremmin suoraan ilman pullahdusta reitiltä. Pysähdyksissä pyrin säilyttämään Jetin rentouden, mutta siinä heikosti onnistuen. Suolapatsastelen ilmeisesti niin tehokkaasti, ettei Jettikään voi pysyä letkeänä, vaan jännittyy minun takiani. Pah. Sentään itse pysähdys ei tuottanut ongelmaa, huh.
Ennen seuraavaa tehtävää annoin Jetin ravata hölkytellä puolipitkällä ohjalla molempiin suuntiin. Sen jälkeen siirryin tekemään ravista pysähdyksiä, siitä peruutuksia ja niistä siirtymiä takaisin raviin. Pysähdykset ravista olisivat voineet olla vähän napakampia, jolloin väliin ei olisi mahtunut paria käyntiaskelta. Ravi itsessään ei tosin ollut niin aktiivista alun perin, että siitä olisi saanut sellaisen tehtyä. Peruutukset kuitenkin lähtivät niin paljon paremmin kuin maanantaina. Välillä Jetti pyrki lähtemään peruutuksessa vinoon, mutta suoristui asiallisesti, kun estin aikeet pohkeella. Peruutus olisi toki kaiken muun ohella voinut olla pontevampi, mutta nyt Jetti kuitenkin liikkui mukisematta taakse. Pieni voitto, hahaa! Muutaman kerran peruutukset onnistuivat niin kivasti, että ravi nousi sen jälkeen aika hyvin. Kehuin ratsua vuolaasti ja hykertelin samalla itse tyytyväisyydestä. Maanantain kehnot kerrat olivatkin vain tilapäisiä, onneksi. Aikani näitä höylättyäni tulin tulokseen, että homma toimii ja saatoin vaihtaa taas vapaalle hyvillä mielin.
Lopussa humputtelin kirjaimellisesti väistöjä käynnissä ja ravissa. En vaatinut mitään oppikirjamaista menoa, vaan kunhan ratsun jalat liikkuivat niin siihen suuntaa kuin piti, niin se riitti. Käynnissä meno oli vähän tihkasta, vaikka yritin tehdä pyynnöt puolihuolimattomasti. Jalathan kyllä liikkuivat sinne, minne pitikin. Ravissa meno helpottui hieman, mutta tällä kertaa väistöt oikealle olivat tihkaampia. Lisäksi ei-väistättävän puolen hallinta oli taas vähän niin ja näin. Minulla lienee vieläkin vaikeuksia uskoa, että hevosessa on kuin onkin kaksi puolta hallittavana. Taidoilleni se yksikin näyttää toisinaan olevan liikaa. Kauaa en jaksanut väistöjä ahertaa, vaan muutamat puolihuolimattomat, mutta kovasti oikeaan suuntaan menneet liikkeet riittivät.
Tunnin valaistuminen ei koskenut varsinaisesti mitään tehtävää, vaan ylipäänsä suhtautumista ratsastamiseen. Ratsastukseen käytetyllä ajalla ole aina niin väliä. Enemmän väliä on sillä, miten sen ajan käyttää. Voin nyhertää vaikka koko tunnin jotain asiaa ilman, että se välttämättä tulee sen paremmaksi. Jos taas osaan ajatella, että muutamat hyvät toistot riittävät, voin siirtyä toiseen tehtävään tai antaa sen päivän treenien olla. Ei pidä ratsastaa kellon tikitystä, vaan fiilistä kuunnellen. Pieni ahaa-elämys, mutta sitäkin antoisampi. Tällä tavalla varmasti jaksan itsekin keskittyä selässä paremmin. Tällä ajatuksella taas ensi kerralla treenaamaan.
