Sunnuntain valmennusryhmän tunnilla pääsin treenaamaan Peran kanssa siirtymiä, loivia kiemuroita ja keskiravia sekä työstämään harjoitusravia ja laukkaa. Ratsukoita oli kuusi, ja Pera jatkoi töitä suoraan edelliseltä tunnilta. Tehtävien pariin siirryttiin heti tunnin alkajaisiksi.
Ensimmäiseksi tulimme keskihalkaisijaa pitkin käynnissä ja teimme sen aikana parit pysähdykset. Sitten tulimme sen kokonaan ravissa. Pitkille sivuille puolestaan teimme loivia kiemuroita ravissa. Keskihalkaisijalla ja samoin loivilla kiemuroilla Pera pääsi leikkimään hirveä, kun en saanut ratsastettua pohkeella. Niinpä eteneminen oli aika kiemurtelevaa eivätkä pysähdykset olleet kovin näppäriä. Liikkeelle lähtö näytti kuta kuinkin samalta eli ponnettomalta. Mihin ne pohkeet taas jäivät? Suoruus tahtoi olla keskihalkaisijalla hukassa, sillä Pera pääsi tekemään bravuurinsa eli kenottamaan turpansa kanssa oikealle. Opettaja hoksautti tarkistamaan, etten laittanut liikaa painoa jalustimille, sillä silloin istuinluut pääsivät irtoamaan satulasta. En huomannut poikkeamaa tavallisesta, mutta pyrin tämän kommentin jälkeen varmistamaan paremmin, etten irronnut satulasta ja aloin samalla korjata istuntaani taas vähän enemmän ajatuksella. Pääongelmana oli edelleen aktiivisuuden puute. Opettaja neuvoi lyhentämään Peraa edestä ja pistämään takajalkoja liikkeelle, mutta toteuttaminen oli vaikeaa. Suomennettuna: en vain osannut.
Loivat kiemurat olivat taas kinkkisiä. Kuulin korvissani koko ajan tuomarin kommentteja, jotka liittyivät puutteelliseen asetukseen ja taivutukseen, tahtiin sekä tiehen. Turhautumismittari vilkkui jo tässä vaiheessa hyvin punaisella. Jostain syystä epäonnistumiset Peran kanssa tuntuvat jatkuneen kerta toisen jälkeen, jolloin mieli oli valmiiksi aika synkkä. Oli vähän sellainen olo, että olisin kaivannut Anne-Pera-Anne-sanakirjan, jonka avulla alkaa tulkata puolin ja toisin sitä, mitä oikein yritimme tehdä. Opettaja toivoi kovasti meiltä oikeinpäin kulkemista, mutta tyhjästä oli paha nyhjäistä yhtäkkiä toimivaa pakettia. Tässä vaiheessa mietin jo kovasti, että kunhan pääsen tunnin jälkeen talliin, käyn suttaamassa nimeni koulukisojen ilmoittautumislistasta.
Seuraavaksi siirryimme tekemään ravista laukannostoja. Kuviona oli nostaa laukka lyhyen sivun keskeltä ja laukata kaksi kierrosta pääty-ympyrällä. Siirtyminen raviin piti tehdä viimeistään pitkän sivun alussa. Pienen nollaustauon jälkeen sain ravistettua turhautumista vähemmäksi ja keskityttyä uuteen tehtävään paremmin. Laukannostoissa keskityin olemaan säikäyttämättä Peraa tekemällä ne mahdollisimman kevyesti ja ajoittamalla ne uloshengitykseen. Aluksi nostot olivat vähän äkkinäisiä ja saattoivat lipua pisteestä ohi, mutta toistojen myötä ne paranivat. Mitä rennompi sain oltua, sitä pehmeämmin Pera teki noston. Laukassa opettaja muistutti ratsastamaan Peran edestä lyhyemmäksi ja aktivoimaan sitten takajalat hommiin. Pera pääsi kuitenkin aina vaivihkaa lipumaan pitkäksi, kun en saanut pidettyä tuntumaa sellaisena kuin olisi pitänyt. Sain myös kiinnittää paljon huomiota siihen, että muistin kääntää ulkoavuilla. Asetin Peraa helposti liikaa, jolloin se pääsi pullahtamaan mutkalle kaulastaan. Kun taas sain vähän suoristettua sitä, oli sen helpompi pyrkiä kulkemaan enemmän oikeinpäin, ja laukka parani liki automaattisesti. Laukassa saimme lopulta taas tunnin parhaat hetket, jotka piristivät paljon. Jostain syystä laukan työstäminen onnistuu yleensä parhaiten. Pera tuntuu liikkuvan siinä minun kanssani helpoiten, jolloin ehdin paremmin yrittää löytää omia palasiani kohdilleen.
Laukan jälkeen ehdimme työstää vielä harjoitusravia pyörittelemällä ympyröitä sekä tekemällä pitkille sivuille vapaamittaisia keskiravipätkiä. Laukan jälkeen Pera liikkui paljon paremmin ravissakin. Sain paikoin oltua selässä riittävän hiljaa, mutta tuntumalla, ja Pera pääsi kulkemaan enemmän oikeinpäin. Ympyröillä sain taas kerrata ulkoapujen käyttöä ja sitä, etten vääntänyt Peraa mutkalle. Opettaja myös muistutteli tarkkailemaan edelleen sitä, ettei Pera päässyt vaivihkaa pitenemään. Huomaan itse näemmä tosi huonosti sen, milloin hevonen lähtee venymään. Ohjastuntumani tahtoo myös olla välillä sen verran löperö ja myötään monesti turhan reippaasti, jolloin varmasti hevoset ottavat ilolla vastaan kaiken annetun tilan ja venyvät tavarajunaksi. Suurin onnistumisen tunne tuli siitä, kun sain välillä jätettyä Peran tekemään oman osuutensa enkä väännellyt ja käännellyt sitä koko ajan ihan vain varmuuden vuoksi. Kaiken lisäksi muutamat keskiravit lähtivät mielestäni aika kivasti pelkästään sillä, että annoin Peran venyttää askelta. Tällä kertaa todellakin tunsin, kuinka Pera lähti työntämään askelta ilman, että minun piti pyytää jokaista askelta erikseen. Ohjastuntumani vähän vaihteli ja välillä vaivuin takakenoon, mutta sain vähän korjattua näitäkin pois. Kaikista hienointa oli huomata se, että kun sain pidettyä tuntuman ja istunnan kohdillaan, Pera lähti keskiraviin takaisesti eikä istuntani hajonnut. Vau! Hyrisin tässä vaiheessa tyytyväisyydestä, sillä viimein kaikki aherrus palkittiin.
Pohjamudissa liikkeelle lähtenyt tunti lopulta parani huimasti, onneksi näin. En voinut olla miettimättä, onko meillä Peran kanssa vain niin suuria vaikeuksia ymmärtää toisiamme, että asiat alkavat onnistua sen takia vasta lopputunnista. Voiko olla, että ratsastan niin ihmeellisesti, että Peralla kestää hyvä tovi tajuta pyyntöjäni, ja voiko se yhden tunnin aikana alkaa ymmärtää, mitä milläkin sohaisulla ja huitaisulla tarkoitan? Toisaalta onhan meillä kertoja, kun olemme ymmärtäneet toisiamme mukavasti tunnin alusta alkaen eli ehkä en ole ihan täysin kehittänyt uutta ja hyvin kummallista ratsastustyyliä. Ehkä en vain saa itse ratsastettua alusta asti täsmällisesti, jolloin vasta lopputunnista alan itsekin lämmetä ja tehdä asiat paremmin. Oli miten oli, mutta olisi kiva valaistua tunneilla vähän nopeammin ja alkaa ratsastaa siten jo aiemmin vähän paremmin.
