Yliyrittäminen aiheuttaa valtavan alisuoriutumisen. Näin hienolta kuulostavaan päätelmään tulin tänään, kun kävin pitkästä aikaa Aaltokankaan ratsutallien tunnilla. Epäilin kovasti, että saisin osaavan, mutta minun ymmärrykselleni liian vaikeasti tajuttavan Töpön. Ja niinhän siinä tietysti kävi. Tunnin aiheena oli yksi lempiaiheistani eli siirtymät. Arvelin vielä tunnin alussa selviytyväni tehtävästä kohtuudella, mutta kurkotin sinne kuuseen turhan aikaisin.
Alkuverryttelyssä saimme mennä käynnissä ja ravissa omaan tahtiimme ympyröitä pyöritellen. Opettajalta tuli kommenttia käynnissä siitä, etten hoputtaisi Töpöä turhan kiireiseen käyntiin. Ympyröillä sanomista tuli ulko-ohjan tuen puutteellisuudesta. Koetin saada sitten ulkokäteni pitämään ohjasta kiinni ilman, että se lähti elämään omaa elämäänsä, mutta niin vain käsi löytyi aina vaikka ja mistä. Tuttuun tapaan oikea kierros oli vasenta helpompi, mutta kumpaankaan suuntaan en saanut asetuksia rehellisesti läpi, jolloin Töpö jäi jäkittämään pää ylhäällä. Ravissa Töpö liikkui aika pitkälti itse jo hyvin, mistä opettaja kehuikin. Harmi vain, ettei minulla ollut asian kanssa osaa eikä arpaa.
Sitten pääsimme tekemään tunnin varsinaista siirtymäkuviota, jossa nostettiin pitkän sivun alusta käynnissä ravi, ravattiin kaksi kirjaimen väliä ja siirryttiin yhden kirjaimen välin ajaksi käyntiin. Sen jälkeen nostettiin taas ravi, josta siirryttiin käyntiin ennen kulmaa. Kulma ratsastettiin käynnissä ja lyhyen sivun keskeltä pyöräytettiin ravissa kymmenen metrin voltti. Ravi nousi aika vaihtelevasti. Unohdin monena kertana virittää käynnin sen verran tarmokkaaksi, että hevonen jo odottaisi lupaa raviin siirtymiselle. Joinain kertoina Töpö taas seurasi aiemman ratsukon esimerkkiä ja pyrki raviin ennen aikojaan. Muutamia kertoja ravi nousi kohtuullisesti ja vielä oikeasta paikasta, mutta kovin suuria onnistumisen elämyksiä en päässyt tässä kokemaan. Onnistuin ratsastamaan Töpöä siten, että se jäi helposti etupainoiseksi, jolloin kaikki muukin tuntui menevän tuplasti hankalammaksi. Ravivolteilla sain taas kuulla ulko-ohjan tuen puuttumisesta sekä siitä, että voltit lipsahtivat liian isoiksi. Kymmenen metrin kokoinen voltti näyttää minun maailmassani olevan melkoisen venyvä käsite.
Käyntiin siirtymisissä opettaja toivoi viimeisenkin raviaskeleen olevan aktiivinen sen sijaan, että hevosta alkaa jarrutella jo hyvän tovin ennen siirtymistä hitaaseen menoon. Sorruin tähän varoitettuun asiaan täysin, sillä Töpö tuntui köpöttelevän pidätteistäni surutta läpi. Niinpä jouduin aloittamaan jarruttelun hyvissä ajoin, mikäli halusin saada siirtymän edes suunnilleen toivottuun kohtaan. Ilmeisesti onnistuin syvemmälle satulaan istumisen sijasta jännittämään itseni irti satulasta, kun pidätteilläni ei monesti tuntunut olevan mitään vaikutusta hevoseen. Opettajalta tulikin noottia usein siitä, että siirtymämme oli myöhässä. Sorruin sitten monena kertana vetokisaan, jonka Töpö isona ja vahvana hevosena yllättäen voitti. Välillä muistin kokeilla pikaisempia pidätteitä ja olla pohkeilla tuntumalla, jolloin siirtyminen helpottui hitusen. En kuitenkaan jäänyt tekemään tätä järjestelmällisesti, vaan omien voimien ehtyessä palasin taas kinastelemaan ratsuni kanssa vailla logiikkaa.
Hinkkasimme käynti-ravi-käyntisiirtymiä molempiin suuntiin sen verran pitkään, että ehdimme ottaa samalla kuviolla ravi-laukka-ravisiirtymiä vain oikeassa kierroksessa. Pakko kyllä myöntää, että olin vain sangen onnellinen tunnin loppumisesta, sillä laukan tullessa tehtävään mukaan menivät hommat sen verran vaikeaksi, ettei minulla ollut enää keskittymistä mukana. Ravista laukkaan siirtymisten ongelma oli se, etten saanut valmisteltua niitä järkevästi. Niinpä Töpö ei nostanut laukkaa, jolloin sorruin ajamaan sen siihen, ja se nostikin väärän laukan. Opettajalta tuli huutia ja aiheesta. Kun sain laukan nousemaan, oli meno todella ponnetonta. Opettaja käski ratsastamaan hevosta eteen ja tarvittaessa avustamaan raipalla. Yritin tätä, mutta ilmeisesti sangen ponnettomasti, kun muutosta en juuri huomannut. Töpön laukka oli jotenkin niin kulmikasta, etten edes osannut istua siellä. Tuntui, että jokainen laukka-askel kiskaisi minut yhä enemmän etukumaraan enkä jaksanut ponnistella pitääkseni itseni suorassa. Vaikeinta oli saada laukka nousemaan pitkillä sivuilla, kun taas volteille se nousi kohtalaisesti. Energiaa ei siinä askellajissa tosin ollut, mutta olipahan ainakin helppo kääntää vaadittu kymmenen metrin voltti, kun hevosella ei ollut kiire mihinkään.
Laukasta raviin siirtymiset olivat myöskin varsin tuskaisia. Tai pääsimme oikeastaan kohtuullisesti siihen raviin, mutta siinä Töpö päättikin kipittää omaa tahtiaan minua kuuntelematta. Niinpä en ehtinyt valmistella tulevaa laukannostoa, jolloin sorruin taas ajamiseen, ja sitten Töpö olikin taas menossa ihan oman mielensä mukaan. Opettaja neuvoi ottamaan tarvittaessa jämäkämmänkin pidätteen, mutta myötäämään heti sen jälkeen. Vetämään ei kannattanut jäädä, vaan hevosta joutuisi ratsastamaan kunnolla pohkeella. Sieltä se varsinainen ongelma tulikin: en yksinkertaisesti osaa ratsastaa pohkeella riittävästi. Niinpä olen hyvin suurissa vaikeuksissa hevosten kanssa, jotka ovat tottuneet kunnolla pohkeella ratsastamiseen. Minä kun tunnun uskovan ohjan ja ihmeen yhteisvaikutukseen, kun nousen ratsaille.
Loppuraveissa ja -käynnissä koetin vielä päästä Töpön kanssa samalle kartalle, mutta olimme eri maailmoissa tunnin viimeisille minuuteille saakka. Tunnista jäi kyllä niin paha ähertämisen meininki, että hävetti. Puskin, pusersin, ähkin ja manailin, kun homma ei alkanut toimia. En tainnut kertaakaan ottaa aikalisää, jolloin olisin miettinyt vaihtoehtoista tapaa toimia. Olin vain päättänyt tunnin alussa, että homma tehdään minun haluamallani tavalla ja piste. Se siitä hevosen kuuntelemisesta ja sen mukaan ratsastamisesta. Oma fiilis laski entisestään, kun tajusin Töpön menneen tunnin aikana usein kiltisti korvat minuun päin kääntyneenä. Se siis kuunteli, mutta ei vain ymmärtänyt minun kieltäni.
