Maanantaina ratsastin vielä Hempan jälkeen itsenäisesti tuntiratsukokelaan eli Mintun. Tällekään kerralle en ottanut sen kummempia tehtäviä, kunhan vain puolittain humputtelin menemään tammaan tutustuen.
Minttu oli tällä kertaa hieman edelliskertaa rauhallisempi, mutta virtaa riitti kyllä silti vaikka muille jaettavaksi. Hain jarruja tekemällä kipityshetkistä peruutuksia, jotka tamma teki aika kivasti. Testasin lyhyesti parit käyntiväistöt, jotka Minttu tosin tulkkasi enemmän pyynnöksi reipastua kuin ottaa väistöaskeleita.
Laukassa meno oli taas melkoista kaahaamista. Jarrut eivät vieläkään menneet siinä perille, ja jäin sitten vähän matkustajaksi. Mintun kanssa saisi varmasti naulita istunnan niin vakaaksi kuin mahdollista, jotta pidätteetkin saisi tehtyä selvemmin. Nyt taisin vähän keikkua kyydissä, mikä varmasti vain innosti Minttua jatkamaan kipitystään.
Loppuravissa taas yritin haeskella tammaa kuulolle, mikä onnistui vaihtelevasti. Energiaa tässä 19-vuotiaassa mummossa ainakin on. Ei ihme, että olen vähän sen kanssa hukassa. Minulle kun on helpompi hakea tahmeampaa ratsua hereille kuin rauhoittaa reippaampaa tapausta. Mintun kanssa meneminen on tosin siksi hyvää ja tarpeellista vaihtelua.
