Lauantain estetunnin jälkeen heppailut jatkuivat Tallinmäen maastoreissulla Kaisan ja Vaken seurassa. Sain ratsuksi Tupun, jolla olen viimeksi mennyt kaksi vuotta sitten. Sillä en tosin koskaan ole käynyt maastossa, vaan kertahan se on ensimmäinen. Sain myös kattavan infon Tupusta maastossa. Se kuulemma voi olla mitä tahansa laiskan ja reippaan väliltä. Bonuksena se voi yrittää tyyrätä kuskia kotiinpäin mennessä. Näillä ohjeilla läksimme lenkille.
Otimme Tupun kanssa vetopaikan ja köpöttelimme tietä pitkin metsäreiteille. Otimme jo tiellä ravia ja lyhyen pätkän laukkaa. Tupulla ei ollut kiire minnekään, päinvastoin. Se humputteli menemään kaikessa rauhassa. Edes taivaalla sinnikkäästi pörrännyt helikopteri ei haitannut sen menoa. Metsäreitille otimme toisen laukkapätkän, joka sujui yhtä letkeästi. Tupulla ei tosiaan ollut kiire minnekään, vaan sitä sai välillä vähän muistutellakin pysymään oikeassa askellajissa. Laukkapätkien jälkeen kävimme tutun ravilenkin ja palasimme siitä takaisin toiselle puolelle tietä.
Päätimme ravata vielä metsässä menemään. Tupu taisi tässä vaiheessa herätä ja löytää sisältään villihevosen. Ravipätkässä se nimittäin otti kahdesti sellaiset puolivillaiset laukkalähdöt. Vauhtia ei sinällään ollut, mutta jarrutusmatka venyi Tupun yrittäessä sinnikkäästi pitää päänsä ja edetä laukassa. Kaisa ja Vake saivat jäädä pohtimaan, mitä tehdä, kun me Tupun kanssa otimme äkkilähdön. Kun sain Tupun taas oikeaan askellajiin, päätimme laittaa Vaken keulille. Tupu tuntui hyväksyvän paikkansa ja askellajin, ja niin pääsimme ravaamaan tovin sopuisasti. Vaan eiköhän tammassa ollut vielä virtaa. Ihan tyhjästä se esitti vielä yhden väläyksen repertuaaristaan. Suunnilleen yhdessä askeleessa se vilahti Vakea viistäen täyteen laukkaan ja painalsi onnessaan menemään. Vielä kerran Kaisa ja Vake saivat jäädä katsomaan, kun me höyrysimme menemään. Jarrutusmatka oli melkoinen, mutta lopulta karehduin sen verran, että Tupu uskoi pidätteeni ja pääsimme käyntiin. Voi Tupua, hassu tamma.
Loppumatkan taitoimme suosiolla käynnissä, sillä nämä äkkilähdöt saivat riittää tälle reissulle. Kivaa oli ehdottomasti se, etteivät nämä spurttailut saaneet minua jännittämään ollenkaan. Tupu tuntui vain olevan sen verran riemuissaan, ettei käynti tai ravi riittänyt. Taisipa se myös hyvin päätellä, että kotiin pääsee vikkelämmin, jos vain etenee reippaasti. Hassua on se, että jos Tupu olisi ollut puoliverinen, olisin varmasti vähän tutissut. Vaan suomenhevosen säntäilyt eivät saaneet onneksi samaa olotilaa. Reissu oli kuitenkin kiva, ja lähtisin ihan mielelläni Tupun kanssa toistekin maastoon. Sillä kertaa vain olisin itse vähän enemmän hereillä, ettei hevosen tarvitsisi ottaa matkanjohtajan roolia.
