Torstaina suuntasin Helin estevalmennustunnille treenaamaan vielä yhden kerran Pupen kanssa ennen sunnuntain estekisoja. Ratsukoita tunnilla oli viisi, mutta isompaan ryhmäkokoon tottuneelle se tuntui edelleen tosi tehokkaalta. Tällä kertaa tunnista on luvassa hyvin tiivis paketti, sillä nerokkaasti jätin tekemättä muistiinpanot samoin kuin ratapiirroksen ajoissa, jolloin kaikki asiat ehtivät unohtua mielestä, hups. Mennään siis sillä, mikä mieleen vielä juolahtaa.
Alkuverryttelyssä Puppe tuntui vähän tavallista hitaammalta, mutta heräsi hiljalleen laukassa. Otimme muutamat verryttelyhypyt ennen kuin tulimme kokonaisen radan muistaakseni kolmesti. Pari kertaa noin 70 sentin korkeudessa ja sitten radan ensimmäiset neljä estettä 90 sentin korkeudessa. Verryttelyhypyt olivat minulta kaulalla makoilua ja Pupelta kömpimistä. En saanut laukkaa pyörimään, vaan jäimme Pupen kanssa humputtelemaan, jolloin sujuvuus oli kaukana. Noin 70 sentin radalla esitimme yhden kiellon sarjan b-osalle, kun askel ei vain venynyt. Minä tietysti törkkäsin itseni makaamaan kaulalle ja ihmettelin kovasti, kun Puppe ei enää yrittänytkään rämpiä toisesta esteestä yli.
Meno parani onneksi tunnin päätteeksi, kun tulimme radan neljä ensimmäistä estettä 90 sentin tuntumassa. Puppe heräsi laukkaamaan, ja minä sain keskityttyä paremmin. Isommat esteet saivat minut tsemppaamaan sen verran, että asiat loksahtelivat paremmin kohdilleen, ja saimme tultua Pupen kanssa miniradan varsin asiallisesti. Korkeus ei tuntunut missään, ponnistuspaikat osuivat kohdilleen, ja eteneminen oli sujuvaa. Onneksi tunti päättyi tähän kokemukseen, sillä rämpimisen perusteella 90 sentin kisaluokka olisi arveluttanut melkoisesti.
Tunnin tärkeimmät opit olivat eteneminen ja odottaminen, jälleen kerran. Alkupään hypyt olivat haparoivia, kun en tajunnut vauhtimme olevan riittämätön. Samalla esitin myös ylimukautumisia hyppyyn eli nakkasin itseni puolittain kaulalle makaamaan. En oikein tajua, mistä ylimukautumiseni on saanut alkunsa. Seuraavaksi saisin joka tapauksessa opetella tajuamaan itsekin sen, milloin tempo on sopiva esteille, milloin ei. Nyt en sitä vielä tunnista, jolloin saatan lähteä radalle mummolaukassa köpöttäen. Siitähän ei tietysti yleensä hyvä seuraa, joten asialle olisi syytä tehdä jotain. Onneksi sattuneet mokat opettivat taas, ja sain korjattua menoa niiden takia kohtuullisesti. Niinpä tunnista jäi lopulta ihan hyvä mieli samoin kuin luotto siihen, että sunnuntain kisat menevät ihan mukavasti, jos en ala häseltää omiani.
