Keskiviikon omalle tunnilleni arvelin saavani Elmon jälleen. Arvaukseni meni metsään, sillä sain jokin aika sitten toivomani Aten. Olin innoissani, sillä tämä suomenhevosruuna on väläytellyt monen ratsastajan kanssa hienoja tunteja. Kaivelin myös muistini kätköistäni (eli blogia selaamalla) sen, että joskus meilläkin on sattunut Aten kanssa askel tai toinenkin kohdalleen. Ennen tuntia ehdin vielä kertailla mielessäni, kuinka Atte tulee ratsastaa etenkin vasemmalta huolellisesti, jotta se ei jää sieltä puolen ohjaan kiinni, vaan kantaa itsensä tasaisesti. Tunnin aiheena olivat laukannostot pohkeenväistön avulla sekä sulkutaivutukset.
Harjoitukset aloitettiin heti väistön ja sitä seuranneen laukannoston treenauksella. Kuviona oli väistättää hevosta käynnissä pitkän sivun alusta noin pari metriä sisemmäs ja nostaa siitä myötälaukka. Atte liikkui mukavan reippaasti, mutta sitten huomasinkin, etten saanut pidätteitä hyvin läpi. Niinpä pohkeenväistöissä etuosa jyräsi menemään eivätkä takajalat päässeet mukaan. Atte tykkäsi myös jäädä kierroksesta riippumatta oikealle asettuneeksi. Opettaja hoksautteli pitämään hevosta paremmin suorana ja hidastamaan menoa hieman, jotta jalat ehtisivät tehdä ristiaskeleet. Sain kinastella Aten kanssa melkoisesti siitä, tarvitsiko pidätteitäni kuunnella vai ei. Kun se päätti kuunnella niitä, sain sen myös väistämään, jolloin yritin rentoutua. Atte kuitenkin tulkitsi rentoutumiseni luvaksi marssia reippaammin, jolloin väistö taas väljähti käsiin. Eri kierroksissa ei ollut väistöjen suhteen varsinaisesti eroa. Atte roikkui sinnikkäästi vasemmassa ohjassa kiinni, vaikka opettajan ohjeiden mukaan koetin ratsastaa sitä sieltä pidätteillä ja pohkeilla sieltä irti. Hetkittäin tein jotain oikein, ja Atte tuli tasaisesti tuntumalle, mutta sitten se taas jumiutui vasemmalle kiinni.
Väistön jälkeen nostetut laukat menivät myös vähän niin ja näin. Jäin hölmösti tappelemaan hevosen kanssa vetokilpailun merkeissä, jolloin en piitannut takapäästä nimeksikään. Niinpä laukannostot onnistuivat vasta muutaman raviaskeleen kautta, kun en ollut saanut ratsastettua Attea aktiiviseen ja terävään käyntiin. Laukassa Atte meni edelleen sangen reippaasti, jolloin raviin siirtymisen jälkeen kaahotettiin hetki ennen kuin sain Aten uskomaan, että päämääränä oli siirtyä käyntiin. Koko tehtävän aikana taisimme saada ehkä yhden, korkeintaan kaksi siedettävää laukannostoa, joka ei lähtenyt kovin pahasti ravimökellyksen kautta. Laukan jälkeen Atte oli aina tuplasti innoissaan, joten väistöjen hakeminen niiden jälkeen oli taas työläämpää. Harmitti kyllä, kun suunnitelmistani huolimatta annoin hevosen keikahtaa etupainoiseksi ja vetää minut mukanaan, jolloin tehtävät eivät ottaneet sujuakseen.
Sulkutaivutuksia tehtiin pitkillä sivuilla käynnissä ja ravissa sekä ilmeisesti myös hetkittäin pääty-ympyröillä tavoiteltiin vähän liikkeen kaltaista menoa. Meillä oli Aten kanssa edelleen rutkasti erimielisyyksiä etupainoisuudesta, vasemmalla roikkumisesta sekä vauhdista, joten emme loistaneet tässäkään tehtävässä. Ärsyttävää, kuinka heikko keskittymiskyky minulla toisinaan on ja kuinka helposti annan periksi, jos asiat eivät parane taikaiskusta. Käynnissä tehdyissä sulkutaivutusyrityksissä huomasin, että Atte liikuttaa takapäätään aika helpostikin sisemmäs. Ongelmaksi tahtoi tulla vain se, että Atte yritti kävellä koko tehtävän läpi tai valua etuosankin kanssa takaosan perässä. Helpompi suunta oli taas oikea kierros, vaikka siihenkään ei kovin loistavia suorituksia saatu, kun en osannut keskittyä ja olla selkeä apujen kanssa. Istuntanikin tuntui tökkivän pahasti ja valuin aiempaakin pahemmin vasemmalle. Ravissa en alkanut sulkutaivutuksia edes yrittämään, vaan koetin saada Attea pelkästään kuulolle. Pääty-ympyröillä se hetkittäin malttoi kuunnellakin, jolloin opettajan neuvosta ajattelin siinä vähän sulkutaivutuksen kaltaista menoa. Kun sain itseni ja apuni kohdilleen, loksahti Atte ravissa hetkittäin pyöreäksi kantaen itsensä molemmilta puolin. Ai, että se tuntui kivalta siihen verrattuna, että olin valtaosan tunnista sortunut kantamaan sen etupäätä etenkin vasemmalta.
Loppuraveissakin Atte vyöryi vielä hetkittäin menemään, kun en osannut asiaan järkevästi puuttua. Onhan se hyvä, että hevosella on menohaluja, mutta osaisinpa käyttää ne hyväkseni. Nyt jäin vain kinastelemaan, jolloin Atte vyöryi, ja minä vikisin. Opettaja hoksauttikin, että Aten muuttuessa etupainoiseksi sai se kiskottua minut etukumaraan ja alaselkäni notkon pahenemaan. Noina hetkinä olisi pitänyt pystyä pitämään selkä pyöreämpänä ja sitä kautta suorempana keskivartalon lihaksia käyttäen. Tunnin aikana en keksinyt sitä, miten Aten reippauden saisi sopivasti hallintaan. Kokeilin kipityshetkinä peruutuksia, jotka Atte teki varsin kevyesti, mutta en saanut niillä vaikutusta menoon. Tunnin lopussa tuumasinkin opettajalle, etten osaa ratsastaa Attea näemmä yhtään ja vitsailin, että voin taas noin kolmen kuukauden päästä yrittää uudelleen. Samanlainen taukohan minulle oli Atesta tullutkin ennen tätä kertaa.
