Ratsuletkassa sijoitumme opettajan ohjeiden mukaan Jussin jälkeen viimeiseksi. Mukana oli opettajan ja hänen vetohevosensa lisäksi yhdeksän ratsukkoa. Aurinkoa ei enää näkynyt, mutta muutoin oli ihanan valoisaa. Jonon hännillä kelpasi ihastella maisemia, sillä Tapsa eteni viilipyttymäisesti turhia kiirehtimättä. Kävelypätkissä se tuppasi jäämään Jussista, mutta ei ottanut stressiä siitä. Vasta, kun muut hevoset edellä ottivat välimatkoja kiinni, jaksoi Tapsakin vähän ravata väliä lyhyemmäksi. Yrittipä papparainen alkaa syödäkin kesken matkanteon lumihangesta törröttäneitä varpuja.
Ravi- ja laukkapätkissä Tapsa puolestaan esitti, kuinka letkeää ja pitkää askelta siltä parhaimmillaan löytyy. Otimme kaksi laukkapätkää, joiden aikana Tapsa viiletti kuin nuori varsa konsanaan. Askel venyi ja lyheni sen mukaan, miten välimatka Jussiin muuttui. Ei näyttänyt ikä tai keli vaivaavan, kun Tapsa pisti kaviota toisen eteen. Sellaista energisyydestä ja aktiivisuudesta saan vain haaveilla, kun normaalilla tunnilla yritän saada tätä hevosta liikkeelle. Sen sain myös kokea, kun tulimme tallin pihalle sen verran ajoissa, että ehdimme ravata ja laukata hetkisen. Kenttä hyydytti välittömästi Tapsan menohalut, ja jouduin lainaamaan raippaa, jotta ratsu viitsi vielä vähän aikaa työskennellä. Kaukana oli se itsestään laukkaava Tapsa, josta vielä muutamia hetkiä sitten sain nauttia. Siksi onkin kiva käydä vähän turhankin rauhallisten ratsujen kanssa maastoilemassa, sillä siellä nekin saavat kavionsa maasta helpommin irti.
