Suuntasin tallille myös lauantaina, kun C-B-tunnilla sattui sopivasti olemaan tilaa. Mietin tosin hetken aikaa, osallistunko sittenkään tunnille, kun luvassa olikin maastoreissu. Muutenhan asia ei olisi mietityttänyt, mutta matkaan lähdettiin pimeällä. Tai no pimeällä ja pimeällä, milloin kaupunkialueella oikeasti on pimeää. Lopulta päätin, että enpähän ole sitäkään kokeillut ja lähdin sopivasti pukeutuneena (-8 astetta) tallille. Ratsukseni sain Elmon ja epäilin hetken aikaa, että poni kiikuttaisi minua miten sattuu innoissaan. Opettaja onneksi ehätti kertomaan, että Elmo oli jo ehtinyt käydä aiemmin jo alueen maastoissa ja käyttäytyi fiksusti. Yhteensä kymmenen ratsukon jonossa Atella maaston vetänyt opettaja pisti meidät järkipäisen Hilanterin taakse.
Koska pimeä oli tosiaan ehtinyt laskeutua, menimme maastossa vain käyntiä ja ravia. Olikin aika hauskaa mennä pitkästä aikaa turvallisessa letkassa antaen hevosen huolehtia etenemisestä ja istua itse kyydissä pilvien raosta kurkkivia tähtiä tuijotellen ja lumisista näkymistä nauttien. Alussa tosin jännitin vähän, kun Elmo tuntui tepsuttelevan sangen reippaasti ja pälyilevän hieman. Hiljalleen aloin huomata, ettei sille ollut temppu eikä mikään mennä tasaisesti letkan mukana. Tosin jos se jäi vähäänkään Hilanterista, otti se välimatkan nopeasti ravilla kiinni. Maastolenkin aikana Elmo näki kertaalleen ravissa joitain mörköjä ja otti pari hyvin maltillista sivuaskelta, kunnes huomasi tuijottelunsa turhaksi ja jatkoi matkaa. Aloinkin hiljalleen luottaa ratsuuni ja annoin sen tepsuttaa menemään. Oli kivaa pistää välillä silmät kiinni ja fiilistellä matkantekoa tuntien hevosen keinahtelevat käyntiaskeleet oikein kunnolla.
Maastossa vierähti noin 40 minuuttia, ja palasimme maneesille ottamaan vielä pätkät laukkaa. Opettaja pisti meidät ensin hakemaan hevoset kuulolle ravissa, sillä letkassa tehdyn reissun jälkeen moni ratsu olisi voinut kuvitella, ettei kuskia välttämättä tarvitse enää kuunnella. Elmokin oli alussa tätä mieltä ja vänkäsi kummasti oikealle. Kun sain oikean pohkeen läpi, malttoi se jäädä tasaisemmalle raville. Suurimmat menohalut olivat kuitenkin jääneet metsään, joten ponia sai pyydellä liikkumaan. Laukan kanssa tuskailimme molempiin suuntiin nostoissa. Elmo ei halunnut ymmärtää, mitä laukka-apuni tarkoittivat ennen kuin olin toistanut niitä turhan monta kertaa. Tulipahan ainakin kerrattua selvien apujen antamista. Kun lopulta saimme laukattua molempiin suuntiin, oli ilo huomata Elmon laukan pyörivän jo paljon sutjakkaammin. En alkanut viilailla laukassa ylimääräistä, vaan minulle riitti, että Elmo pysyi laukassa ja eteni itse.
Tunnin jälkeen oli hyvä mieli eli kannatti hyvinkin lähteä mukaan. Vaikka tunnissa ei juuri kunnon maastoiluun pääse kiinni, on se kuitenkin väliin hyvin virkistävää. On myös hauska nähdä, kuinka kentällä tai maneesissa kavionsa maahan liimaavat hevoset nostelevat kinttujaan maastossa varsin rivakasti ja siitä nauttien. Onneksi ensi viikolla pääsee vielä toistamiseen metsään samoilemaan ennen kuin hevoset pääsevät muutaman päivän joululomalleen.
