Perjantain ratsastus hurahti tunnin nimen mukaisesti pienryhmässä, sillä ratsukoita oli ihanasti vain kolme. Opettaja oli jakanut minulle Manun, ja tuskailin hieman ennen tunnin alkua, miten meillä mahtaisi sujua. Manun kanssa olen yleensä hukannut jarrut, jolloin ratsu on kipittänyt, ja minä inissyt selässä. Mitään kaahausta ei siis ole ollut, mutta Manu ei vain ole ottanut onkeensa pidätteitäni, vaan kipitellyt rauhassa niiden läpi. Tunnin treeniaiheena oli puolestaan askeleen pidentäminen ja lyhentäminen.
Käynnissä ja ravissa kuvio oli sama eli askelta lyhennettiin lähtemällä lävistäjälle. Kun päästiin keskihalkaisijalle, suoristettiin hevonen ja jatkettiin matkaa suoraan pidentämällä askelta, kunnes saavuttiin lyhyelle sivulle. Aluksi lyhennysyritelmissä jäin roikkumaan ohjaan, jolloin Manu luonnollisesti vastusteli ja puski menemään. Opettaja muistutti pidättämään ja päästämään sen sijaan, että jään kiinni ohjaan. Lisäksi pohkeet piti muistaa pitää tuntumalla myös lyhennyksissä. Lyhennykset alkoivat lopulta toimia sekä käynnissä että ravissa, kun sain rytmitettyä pyyntöni sen sijaan, että yritin saada toitotettua ne kaikki kerralla.
Askeleen pidentäminen käynnissä ja ravissa olivatkin sitten haastavampia. Manu on tosiaan tasoittunut alkuajoistaan ja huomannut, ettei jokaisella tunnilla välttämättä tarvitse olla reipas, ellei kuski huomaa sitä pyytää. Niinpä Manua sai patistella melkoisesti ennen kuin mitään muutosta normaaliin askeleeseen tapahtui. Opettaja muistutti myös pitämään ohjat tuntumalla silloinkin, kun pyysin Manua venyttämään askelta. Tuppasin sortumaan perusvirheeseeni eli lykkäämään hevosta pohkeilla nakaten samalla ohjat löysäksi. Lopulta meno alkoi näyttää sen verran ponnettomalta, että opettaja antoi minulle lyhyen raipan avuksi. Manuhan jostain syystä pelkää etenkin pitkiä kouluraippoja, joten yleensä sen kanssa mennään kokonaan ilman tai sitten otetaan henkiseksi tueksi lyhyttäkin lyhyempi raippa. Tälläkin kertaa Manu löysi virtaa kavioihinsa pelkästään sillä, että tajusi minun varustautuneen moisella kapistuksella. Pidennykset alkoivat lähteä hitusen paremmin, mutta vieläkin oltiin mielestäni kaukana oikeasta onnistumisesta. Kertaalleen Manu jäi taas tahmailemaan, jolloin läpsäytin raipan kevyesti omaan reiteeni osumatta siis hevoseen. Se riitti, ja taas Manu muisti, että jalkoja voi myös liikutella. Outoa kyllä, miten pelokas se on raippaa kohtaan. Toivottavasti syynä ei ole se ilmeisin eli se, että sen kohdalla raippaa on käytetty todella väärin.
Laukassa kuviona oli mennä hetki lävistäjää myöten ja suoristaa siitä keskihalkaisijalle. Ensimmäisissä nostoissa Manu ei ymmärtänyt pyyntöjäni ja tarjosi ravia. Tähän ongelmaan olen törmännyt sen kanssa aiemminkin enkä vieläkään tajunnut, mitä teen väärin. Enkä muistanut edes opettajalta kysyä apua, vaan hieman hätäisesti pyysin niin monta kertaa, että Manu veikkasi oikein ja nosti laukan. Oikeassa laukassa Manu pudotteli muutaman kerran raviin ja laukatessaan nakkasi takaosansa vasemmalle. Vasemman pohkeen siirtäminen taaemmas auttoi pitämään takaosan paikoillaan, jolloin meno helpottui hieman. Manu kuitenkin laukkasi lävistäjää myöten ja suoristui aika mukavasti molempiin kierroksiin. Vasemmassa laukassa tosin oli selvemmin puskemista sisälle, mutta sisäpohkeella ja kohottavilla sisäohjan pidätteillä sitä sai hallintaan.
Lopuksi jäimme vielä vasempaan kierrokseen laukkaamaan pääty-ympyrälle. Opettaja muistutti pidättämään tekemällä kaksi nopeaa pidätettä ja muistamalla rentoutua niiden välissä. Näin Manu ei voinut jäädä roikkumaan ohjaan, kun siihen ei tullut pysyvää painetta. Sain myös ohjeeksi johtaa reilusti sisäohjalla, jotta Manu lähtisi seuraamaan sitä, ja asetus onnistuisi paremmin. Pari kertaa Manu antoi vähän periksi, mutta suurempaa rentoutta en siitä saanut kaivettua. Tässä vaiheessa olin jo jättänyt raipan matkasta, mikä ei jäänyt Manulta huomaamatta. Niinpä se yritti taas laiskotela. Pungersin pohkeillani ilman suurempaa reaktiota. Opettaja hoksauttikin käyttämään ulkopohjetta selvästi taaempana, jolloin Manu taas reagoi siihen ja laukkasi paremmin. Opettaja tuumasikin, että jos monta kertaa samaan tapaan annettu apu ei mene perille, kannattaa kokeilla jotain muuta.
Vaikka tunti ei mennyt nappiin, oli se silti mukavampi kuin olin ennakkoon kuvitellut. Keskeisin pulma oli kuitenkin se, etten saanut Manuun tasaisuutta. Yhdessä hetkessä sitä piti olla jarruttelemassa ja jo toisessa pyytämässä kunnolla eteen. Oli kuitenkin kivaa huomata, kuinka vihdoin ja viimein olen oppinut hieman jo korjaamaan asioita sillä hetkellä sen sijaan, että valaistun niistä vasta näin näppäimistön äärellä. Seuraavana haasteena olisi oppia pyytämään hieman eri tavalla, mikäli hevonen ei jostain syystä reagoi tietyllä tavalla annettuun apuun. Näin saisin ratsastukseen vähän eläväisyyttä ja mukautuvaisuutta, kun en kangistuisi kaavoihin, vaan herättelisin sekä itseäni että ratsua keskittymään taas paremmin.
