40,2 km/h

Lauantaiaamu alkoi mukavasti, kun heräsin Easyn omistajan tekstiviestiin. Ei tosin omistajan kannalta kivasti, sillä hän ei päässyt ratsastamaan hevostaan, vaan kyseli, mikäli minä ehtisin. Koska päivä oli niin alussa, lupauduin tietysti. Ennen oman tallini tuntia kävin siivoamassa Easyn karsinan ja laittamassa ruokia valmiiksi. Oman tunnin jälkeen saimme kaikeksi onneksi Noran ja Valman kanssa aikataulut passaamaan, ja suuntasimme yhdessä maastoon. Ensimmäinen kerta itsenäisesti maastossa Kuivasjärvellä, jännää!

Vaikka olen oman tallin tuntien aikana käynyt maastoilemassa, olin silti pihalla kuin lumiukko reiteistä. Onneksi Nora oli täysin kartalla ja johdatteli meitä reiteillä. Kerrankin sai yhdistää ratsastuksen ja höpöttelyn, joten reissu voitti kyllä helposti kentällä vääntämisen. Käynnissä ratsut menivät ihan sulassa sovussa rinnakkain, mutta ravissa Easy ei meinannut pysyä Valman tahdissa. Jäätiin useita metrejä jälkeen ja kesti tovin ennen kuin tajusin, että voinhan pyytää Easyä menemään reippaampaa ravia. Olen näemmä tottunut niin possujunassa matkaamiseen, että se vaihde tuli päälle kuin itsestään. Nohittamalla Easykin alkoi saada kaviota toisen eteen, jolloin pääsimme lähemmäs Valmaa. Easyn ravi oli ihanan ponimaisen tikittävää, kun se mennä viipotti. Alun patistelun jälkeen se alkoi säilyttää vähän paremmin reippaamman ravinsa, vaikka jäi kyllä Valman matkasta heti, jos yritti palata omaan ravitahtiinsa. Ravaillessa törmättiin myös Aaltokankaan ratsutallin tuntilaisiin opettajineen, ja ohitus sujui näpsäkästi käynnissä.

Ennen laukkaamista nynnyilin kovasti, sillä olen vähän reppana menemään reippaasti maastossa. Keksin aina sata ja yksi vaihtoehtoa sille, kuinka köpelösti voi käydä. Onneksi Nora sai vakuutettua, että Easy on tolkku ja että aina voidaan hidastaa. Laukkapätkiä otimme kolme, joista johdimme Easyn kanssa kaksi. Ensimmäinen laukka oli kunnon köröttelyä hissukseen, kun niin muka vielä jännitti. Toisella kerralla Easy alkoi innostua ja hetkittäin kiihdytti ihan hyvin. Noran gps:n mukaan viipotimme parhaimmillaan 40,2 kilometrin tuntivauhtia. Kyllähän oli jännää! Easy kuitenkin mennä päksytti luotettavan varmasti, vaikka pidätteet kiukuttivat sitä hieman. Hiljalleen uskalsin jo vähän rentoutua ja nauttia menosta. Olihan se mahtava tunne, kun hevonen lisäsi kierroksia ja innostui. Valman johtamana tuntui kuitenkin turvallisemmalta eikä Easykään ihan niin paljon ottanut kierroksia, kun kaverin takapää oli vähän matkan päässä. Onnistuinpas tosin ottamaan kasvoillani vastaan Valman kavioista lennähtäneen lumipaakun, joka kaikeksi onneksi oli pehmeä.

Loppuun kävelimme hyvän tovin, kunnes erkanimme Norasta ja Valmasta. Kentällä kävin sen verran, että väistättelin käynnissä hepan kuulolle ennen kuin hyppäsin pois kyydistä. Easy väisti jälleen ihanan kevyesti, joten tottelevaisuustesti oli vikkelästi läpäisty. Kieltämättä maastoilu sai kokonaan uuden merkityksen, kun sinne saattoi mennä kaverin kanssa höpöttelemään eikä vain istumaan letkassa. Ehkäpä joskus pääsemme Noran kanssa vielä toistekin yhdessä maastoon, en pistäisi pahaksi ollenkaan.

Kiitos kypäräkamerakuvauksesta Noralle!

Väärin käytetty energia

Lauantaina päädyin B-tunnin seitsemänneksi ratsastajaksi Epperillä. Koska tunti alkoi kello 13, oli osa hevosista vielä ulkona, Epper mukaan lukien. Jussilla ja Epperillä oli leikit parhaillaan kesken, ja ne esittivätkin pukkilaukkoja ja Jussi vieläpä pieniä pystyynnousemisia. Ilmeisesti niitä oli yritetty saada jo tovi kiinni, mutta kiinniottajat olivat luovuttaneet häntä tötteröllä painaltaneiden hevosten suhteen. Ehdin hetken kuvatakin pikselimössöistä videota kaksikon menosta, mutta tietenkään ne villeimmät hetket eivät päätyneet kameralle. Tulipahan kuitenkin taas todistettua, kuinka Epperistäkin irtoaa hienoa ja reipasta liikettä, jos se niin vain tahtoo.

Epperin ja Jussin hevosenleikkiä.

Tunnin alussa toivoin Epperiltä yhtä energistä menoa kuin tarhassa, mutta pukit se voisi jättää suosiolla pois. Tunnin aiheina olivat viisikaarisella kiemurauralla asettaminen ja taivuttaminen sekä vastalaukka kolmikaarisen kiemurauran avulla. Viisikaarista kiemurauraa tahkottiin hyvä tovi käynnissä ja ravissa. Melkoisen mutkikasta oli. Käynnissä Epper pyöristyi ja asettui ihan kohtalaisesti, mutta energisyys oli jäänyt sinne tarhaan. Vasemmalle asettaminen oli tihkaampaa, ja opettaja neuvoikin huolehtimaan silloin Epperin oikeasta lavasta, jotta sekin kääntyisi. Ravissa meno paheni, sillä ravi oli tihkasta ja asetukset vielä tahmeampia. Turhauduin jotenkin normaalia pahemmin enkä jaksanut kunnolla enää keskittyä ainakaan parantamaan suoristusta. Lähinnä taisin vain toivoa mielessäni, että tehtävä loppuisi pian. Ravissa emme tosiaan saaneet oikeastaan yhtään hyvää pätkää syystä, joka ei varsinaisesti minulle selvinnyt. Kenties jäin ähertämään ja pusertamaan liikaa, kenties en ollut tarpeeksi vaativa. 

Laukassa saimme ensin mennä uraa myöten viritelläksemme hevoset tulevaan tehtävään. Laukka ei meinannut Epperillä nousta alussa lainkaan, ja opettajakin joutui huomauttamaan minua ottamaan selvemmät pidätteet ennen laukan nostoyritystä. Kadonneen keskittymiskykyni takia yritin nolosti vain tuupata Epperin laukkaan. Laukatessa koetin hyödyntää sitten kevyttä istuntaa, jotta Epper muistaisi tarhaleikeistään sen, että osaa laukata myös sujuvan reippaasti. Ilmeisesti se oli jo autuaasti unohtanut kykynsä tai sitten käyttänyt kaiken energiansa leikeissään, sillä kovin kummoista laukkaa en siitä saanut irti. Varsinaisena tehtävänä oli tulla kolmikaarista kiemurauraa koko ajan laukaten. Eli keskikaarteeseen muodostui näin hetkellisesti vastalaukkaosuus. Suoristuskohtia ei tosin tarvinnut mennä niin suoraan eikä kaarien tarvinnut olla kauniin pyöreitä, vaan kuviota sai jalostaa sen mukaan, miten homma toimi. 

Molemmissa laukoissa Epperiä sai koko ajan nohittaa liikkumaan. Muutamia kertoja se pääsikin tipauttamaan raville, kun en ollut itse hereillä. Vastalaukkahetket menivät pääsääntöisesti ihan ok, kun muistin pitää ratsun liikkeellä ja toivotun laukan avut paikoillaan. Otin kaaret aina loivina samoin kuin suoristuskohdat vähän vinommin, sillä yksi yritelmäni mennä täsmällisempää kuviota meni ihan metsään Epperin pudottaessa välittömästi laukan raviin. Hieman helpommalta suunnalta tuntui vasen laukka, vaikka siinä ei ollut suurta eroa oikeaan. Siinä pieni vastalaukkaosuus tuntui hieman sujuvammalta, kunhan Epper vain viitsi laukata. Tehtävä olisi ollut paljon kivempi, jos olisin saanut Epperin kunnolla liikkeelle, jolloin olisin voinut keskittyä paremmin teihin ja laukan tasaisuuteen. Nyt jouduin tuhlaamaan paljon aikaa pelkkään nohittamiseen, jolloin jotkin kohdat tehtävästä menivät vain parasta toivoen, ei parasta yrittäen.

Loppuravit pyöräytettiin aika nopeaa alta pois eikä niissä tullut enää mitään ihmeellistä. Loppukäynnit käytiin puolestaan maastossa, josta Epper ei jaksanut innostua myöskään. Hitaasti, mutta varmasti se käppäili menemään eikä harmistunut, vaikka edellä mennyt kaveri sai usean metrin etumatkan. Tunnista jäi vähän paha maku suuhun, kun annoin itseni turhautua niin perusteellisesti. Olisi pitänyt kanavoida turhautuminen sopivaksi kiukustumiseksi, jolloin olisin piiskannut itseni tekemään asiat paremmin. Nyt lähinnä tuli sellainen olo, että olisin halunnut hypätä satulasta alas ja heittäytyä maneesin hiekkaan itkupotkuraivarin pariin. Onneksi en sentään sitä tehnyt. Olen vain niin pahasti hukassa hevosten kanssa, joihin en saa liikettä. Pusertaminen ja ähertäminen käyvät voimille, jolloin turhaudun ja taas mennään ojasta allikkoon. Ensi kerraksi sopiva zen-henki päälle, niin jospa siitä sitten tulisi jotain.

Hop, hop ja ptruu, ptruu

Perjantain ratsastus hurahti tunnin nimen mukaisesti pienryhmässä, sillä ratsukoita oli ihanasti vain kolme. Opettaja oli jakanut minulle Manun, ja tuskailin hieman ennen tunnin alkua, miten meillä mahtaisi sujua. Manun kanssa olen yleensä hukannut jarrut, jolloin ratsu on kipittänyt, ja minä inissyt selässä. Mitään kaahausta ei siis ole ollut, mutta Manu ei vain ole ottanut onkeensa pidätteitäni, vaan kipitellyt rauhassa niiden läpi. Tunnin treeniaiheena oli puolestaan askeleen pidentäminen ja lyhentäminen.

Käynnissä ja ravissa kuvio oli sama eli askelta lyhennettiin lähtemällä lävistäjälle. Kun päästiin keskihalkaisijalle, suoristettiin hevonen ja jatkettiin matkaa suoraan pidentämällä askelta, kunnes saavuttiin lyhyelle sivulle. Aluksi lyhennysyritelmissä jäin roikkumaan ohjaan, jolloin Manu luonnollisesti vastusteli ja puski menemään. Opettaja muistutti pidättämään ja päästämään sen sijaan, että jään kiinni ohjaan. Lisäksi pohkeet piti muistaa pitää tuntumalla myös lyhennyksissä. Lyhennykset alkoivat lopulta toimia sekä käynnissä että ravissa, kun sain rytmitettyä pyyntöni sen sijaan, että yritin saada toitotettua ne kaikki kerralla.

Askeleen pidentäminen käynnissä ja ravissa olivatkin sitten haastavampia. Manu on tosiaan tasoittunut alkuajoistaan ja huomannut, ettei jokaisella tunnilla välttämättä tarvitse olla reipas, ellei kuski huomaa sitä pyytää. Niinpä Manua sai patistella melkoisesti ennen kuin mitään muutosta normaaliin askeleeseen tapahtui. Opettaja muistutti myös pitämään ohjat tuntumalla silloinkin, kun pyysin Manua venyttämään askelta. Tuppasin sortumaan perusvirheeseeni eli lykkäämään hevosta pohkeilla nakaten samalla ohjat löysäksi. Lopulta meno alkoi näyttää sen verran ponnettomalta, että opettaja antoi minulle lyhyen raipan avuksi. Manuhan jostain syystä pelkää etenkin pitkiä kouluraippoja, joten yleensä sen kanssa mennään kokonaan ilman tai sitten otetaan henkiseksi tueksi lyhyttäkin lyhyempi raippa. Tälläkin kertaa Manu löysi virtaa kavioihinsa pelkästään sillä, että tajusi minun varustautuneen moisella kapistuksella. Pidennykset alkoivat lähteä hitusen paremmin, mutta vieläkin oltiin mielestäni kaukana oikeasta onnistumisesta. Kertaalleen Manu jäi taas tahmailemaan, jolloin läpsäytin raipan kevyesti omaan reiteeni osumatta siis hevoseen. Se riitti, ja taas Manu muisti, että jalkoja voi myös liikutella. Outoa kyllä, miten pelokas se on raippaa kohtaan. Toivottavasti syynä ei ole se ilmeisin eli se, että sen kohdalla raippaa on käytetty todella väärin.

Laukassa kuviona oli mennä hetki lävistäjää myöten ja suoristaa siitä keskihalkaisijalle. Ensimmäisissä nostoissa Manu ei ymmärtänyt pyyntöjäni ja tarjosi ravia. Tähän ongelmaan olen törmännyt sen kanssa aiemminkin enkä vieläkään tajunnut, mitä teen väärin. Enkä muistanut edes opettajalta kysyä apua, vaan hieman hätäisesti pyysin niin monta kertaa, että Manu veikkasi oikein ja nosti laukan. Oikeassa laukassa Manu pudotteli muutaman kerran raviin ja laukatessaan nakkasi takaosansa vasemmalle. Vasemman pohkeen siirtäminen taaemmas auttoi pitämään takaosan paikoillaan, jolloin meno helpottui hieman. Manu kuitenkin laukkasi lävistäjää myöten ja suoristui aika mukavasti molempiin kierroksiin. Vasemmassa laukassa tosin oli selvemmin puskemista sisälle, mutta sisäpohkeella ja kohottavilla sisäohjan pidätteillä sitä sai hallintaan.

Lopuksi jäimme vielä vasempaan kierrokseen laukkaamaan pääty-ympyrälle. Opettaja muistutti pidättämään tekemällä kaksi nopeaa pidätettä ja muistamalla rentoutua niiden välissä. Näin Manu ei voinut jäädä roikkumaan ohjaan, kun siihen ei tullut pysyvää painetta. Sain myös ohjeeksi johtaa reilusti sisäohjalla, jotta Manu lähtisi seuraamaan sitä, ja asetus onnistuisi paremmin. Pari kertaa Manu antoi vähän periksi, mutta suurempaa rentoutta en siitä saanut kaivettua. Tässä vaiheessa olin jo jättänyt raipan matkasta, mikä ei jäänyt Manulta huomaamatta. Niinpä se yritti taas laiskotela. Pungersin pohkeillani ilman suurempaa reaktiota. Opettaja hoksauttikin käyttämään ulkopohjetta selvästi taaempana, jolloin Manu taas reagoi siihen ja laukkasi paremmin. Opettaja tuumasikin, että jos monta kertaa samaan tapaan annettu apu ei mene perille, kannattaa kokeilla jotain muuta.

Vaikka tunti ei mennyt nappiin, oli se silti mukavampi kuin olin ennakkoon kuvitellut. Keskeisin pulma oli kuitenkin se, etten saanut Manuun tasaisuutta. Yhdessä hetkessä sitä piti olla jarruttelemassa ja jo toisessa pyytämässä kunnolla eteen. Oli kuitenkin kivaa huomata, kuinka vihdoin ja viimein olen oppinut hieman jo korjaamaan asioita sillä hetkellä sen sijaan, että valaistun niistä vasta näin näppäimistön äärellä. Seuraavana haasteena olisi oppia pyytämään hieman eri tavalla, mikäli hevonen ei jostain syystä reagoi tietyllä tavalla annettuun apuun. Näin saisin ratsastukseen vähän eläväisyyttä ja mukautuvaisuutta, kun en kangistuisi kaavoihin, vaan herättelisin sekä itseäni että ratsua keskittymään taas paremmin.

Lisää liikkuvia osia

Torstaina tallin vakiotunnit jatkuivat taas joululoman jälkeen. Lyöttäydyin kuudenneksi ratsastajaksi B-tunnille ja ratsukseni sain Peran. Olin aika tyytyväinen, sillä meillä on Peran kanssa joskus ollut varsin mukaviakin koulutunteja. Loma oli tehnyt ilmeisesti Peralle tehtävänsä, sillä sen mielestä sekä maneesin peili- että katsomopääty olivat sapelihammastiikereiden piilopaikkoja ja niitä tuli tuijotella pitkään ja hartaasti. Ottipa Pera kertaalleen pari sivuloikka-askeltakin, kun katsomopäädyssä ollut ihminen liikahti hieman. Maneesin katolta tuli myös hieman lunta alta, mihin Pera ei itsekseen olisi välttämättä reagoinut, mutta toisen ratsun säikähdys tarttui myös nytkähdyksen verran Peraankin. Voi pientä, pelokasta Uljasta Mustaa.

Tunnin treeniaiheina olivat pohkeenväistöt lävistäjällä sekä laukan kokoaminen. Pohkeenväistöjä tehtiin käynnissä siten, että lävistäjä jaettiin kolmeen osaan. Ensimmäinen osa väistettiin, toisella osalla suoristettiin ja mentiin normaalisti ja kolmas osa taas väistettiin. Väistöt oikealle olivat kerrassaan kinkkisiä. Pera tykkäsi pullauttaa oikean lapansa ulos ja asettaa itsensä oikealle. Opettaja neuvoi kontrolloimaan Peran oikeaa puolta, mikä ei muka ottanut onnistuakseen. Lopulta lavan pullahtamisen sain kuriin pitämällä paremmin oikean pohkeen tuntumalla, mutta Peran turvan saaminen pois oikealta osoittautui liki mahdottomaksi. Ei auttanut kohottava ohjasote vasemmalta saati johtava ohjasote, vaan Pera jäkitti mielissään turpa oikealla. Enpä sitten valaistunut, miten tämän asian olisi saanut hallintaan. Käyntiväistöt vasemmalle sujuivat vähän paremmin, sillä Pera ei yrittänyt pullahdella saati asettua oman mielensä mukaan. Takapäätä sai tosin nohitella hommiin, ja Perassa tuntui olevan taas bonuksena sata uutta liikkuvaa osaa. Toisaalta kolmen päivän loma varmasti teki varmasti tehtävänsä myös sen suhteen, että hevoset pääsivät vähän jäykistymäänkin. Vasemmalle tehdyissä väistöissä sain myös kontrolloitua itseäni paremmin, mikä varmasti auttoi eteenpäin.

Ravissa väistökuvio muuttui siten, että kolmeen osaan jaetusta lävistäjästä mentiin väistöjä vain keskiosa. Muutoin ravattiin lävistäjää myöten suoraa. Edelleen väistöt oikealle olivat melkoisen kinkkisiä. Peraa sai pidätellä rutkasti, jotta se alkoi kuunnella väistättävää pohjetta apujen läpikipittämisen sijaan. Vasemmalle tehdyt väistöt puolestaan menivät edelleen tasaisemmin, mutta olisin halunnut selvemmin erottuvaa liikettä. Nyt tuntui, että Pera meni vähän sinnepäin. Toisaalta mitäpä en pyytänyt paremmin, vaan jäin itsekin vähän puoliteholle. Ravissa pulmia tuotti myös jäykät jalkani, jotka eivät halunneet löytää hyvää paikkaa hevosen kyljistä. Niinpä pohjeapuni tulivat Peralle aina vähän tyhjästä, kun en saanut pidettyä pohkeitani kevyesti tuntumalla. Saisinpa vietyä tämän hyvällä mallilla olevan jossitteluni venyttelyn hyödyllisyydestä käytäntöön, niin näkisi, millaista apua siitä saisi tähän ongelmaan.

Laukan kokoamista tehtiin ilman kummempaa apukeinoa. Tavoitteena oli saada ratsastettua hevosta lyhyempään muotoon ja askeleeseen rentous silti säilyttäen. Väliin sai mennä tarvittaessa reippaampaa laukkaa ja hakea hevoseen taas energiaa, jota koota. Odotin tätä tehtävää, sillä Pera on varsin näppärä laukkatehtävissä. Kertaalleen aikoja sitten Pera esitti oma-aloitteisesti koottua laukkaa, joka tuntui varsin makealta. Harmi vain, ettei sen ilmestymisellä sillä hetkellä ollut minulla osaa tai arpaa. Suurimmaksi ongelmaksi tässä tehtävässä muodostui se, etten saanut Peraan riittävää energisyyttä, josta yrittää kokoamisen kaltaistakaan. Laukka lyheni kyllä, mutta muuttui samalla sangen ponnettomaksi eikä Pera juuri rentoutunut sen aikana. Koetin ajatella lyhentämistä istunnalla, mutta taisin silti jäädä nyppimään ohjilla turhan paljon. Pohkeeni eivät myöskään olleet säilyttämässä hevosen aktiivisuutta, vaan olivat jossain ihan muualla. Oikeaan kierrokseen saimme pari askelta oikeaan suuntaan, jolloin laukka oli lyhyttä, mutta energistä Peran kantaessa itsensä ja olemassa kevyt, mutta tuntumalla. Ähersin tehtävän aikana niin paljon, etten edes muista, mitä mahdoin silloin tehdä oikein. Todennäköisesti lakkasin hetkeksi säätämästä sadalla eri avulla, jolloin Pera saattoi ymmärtää pyyntöjäni ja tehdä niiden mukaisesti. Sorrunkin helposti yliratsastamaan, jos asiat eivät ala tapahtua riittävän nopeasti. Tuloksena on sellainen apujen sekamelska, että harva hevonen enää pysyy kärryillä.

Tunnin lopuksi jäi sellainen olo, että Peraan oli loman aikana tullut lisää liikkuvia osia, joita en saanut alkuunkaan hallintaan. Epäilemättä hevosillakin loman jälkeinen ensimmäinen työpäivä voi olla yhtä mielenkiintoinen kuin ihmisillä, mikä osaltaan selittäisi tätä päivää. Tai sitten itselläni oli jäänyt maastoiluvaihe niin päälle, etten enää malttanut keskittyä ratsastamaan keskittyneemmin. Oli miten oli, tuntiin mahtui kuitenkin pari hyvää hetkeä, joten ei tämäkään kerta ollut ojasta allikkoon ja takaisin pyörimistä. Hieman laukkatehtävä jäi kaihertamaan mieltä, mutta enköhän pääse taas joskus ottamaan tästäkin asiasta paremman otteen Peran kanssa.

Tapaninpäivän maasto

Ilmoittauduin vielä tallin tapaninpäivän maastoon, kun olihan se kolmen päivän tallivapaa jo ihan riittävä. Tällä kertaa en toivonut ratsua, vaan päätin katsoa, mitä arpajaiset tuovat tullessaan. Ratsukseni sain Loren, joka lohikäärmeili karsinassa rutkasti normaalia vähemmän. Liekö kolmen päivän loma auttanut vai kiinnisitominen, mutta olipahan kerrankin kivempi laittaa ratsu kuntoon, kun ei tarvinnut väistellä sen hampaita.

Yhdeksän ratsukon letkassa sijoituimme kolmanneksi viimeiseksi Hessun taakse ja Jussin eteen. Raviosuuksissa Lorella ei meinannut askel liitää niin, että olisi pysynyt Hessun perässä, joten välillä Lore laukkasi välin kiinni. Laukkapätkissäkin Lore sai pistää kaviota toisen eteen, jottei jäänyt kaveristaan kauas. Tämä maasto oli hieman reippaampi, kun letkan häntäpäähän olivat sattuneet ilmeisesti vähän lyhytaskelisimmat hevoset, sillä välejä ravattiin tai otettiin muutamalla laukka-askeleella tiheämmin kiinni. Sääkin suosi, sillä -15 astetta ei tuntunut oikein missään, päinvastoin oikeastaan. Välillä tuli jopa kuuma.

Lore oli kaikin puolin ihanan järkevä maastoratsu. Käynnissä se ei hätääntynyt kaverin etääntyvästä hännästä, joskin ravissa ja laukassa huolehti siitä enemmän. Jarrut pelasivat kohtuullisesti, vaikka muutaman kerran Lore narskutteli harmissaan hampaita, kun pyysin sitä vähän hidastamaan. Laukkakin Lorella pyöri paljon pyöreämmin kuin tavallisesti tunnilla. Silloin en tunnu osaavan istua yhtään sen laukassa mukana.

Tällä kertaa saimme samoiltua metsissä tunnin ajan, joten takaisin kentälle päästyä jalkauduimme ja veimme ratsut talliin. Olipa kiva palata satulaan loman jälkeen näin rennoissa fiiliksissä. Ehdinpä vähän jo miettiä, millaista Lorella olisi hypätä maastoesteitä, jos se on niidenkin parissa yhtä järkevä kuin nyt. Ainahan sitä saa haaveilla, eikö vain?

Ei ruunikkommekaan nyt enää talliin jää

Mitä kivaa voi tehdä lauantaina, kun on -20 astetta pakkasta? No suunnata tietenkin tallin joulumaastoon! Ratsukseni olin toivonut vastoin kaikkia normaaleja toiveitani Tapsaa ja sainkin sen. Sillä on kiva mennä maastossa, kun siellä se yleensä liikkuu ihan vapaaehtoisesti. Toppauduin melkoisen hyvin, mutta arvelin kasvojen, varpaiden ja sormien paleltuvan silti todennäköisimmin. Olinpa onnellisesti väärässä, sillä vasta loppumatkasta meinasi vähän jaloissa tuntua viileyttä.

Ratsuletkassa sijoitumme opettajan ohjeiden mukaan Jussin jälkeen viimeiseksi. Mukana oli opettajan ja hänen vetohevosensa lisäksi yhdeksän ratsukkoa. Aurinkoa ei enää näkynyt, mutta muutoin oli ihanan valoisaa. Jonon hännillä kelpasi ihastella maisemia, sillä Tapsa eteni viilipyttymäisesti turhia kiirehtimättä. Kävelypätkissä se tuppasi jäämään Jussista, mutta ei ottanut stressiä siitä. Vasta, kun muut hevoset edellä ottivat välimatkoja kiinni, jaksoi Tapsakin vähän ravata väliä lyhyemmäksi. Yrittipä papparainen alkaa syödäkin kesken matkanteon lumihangesta törröttäneitä varpuja.

Ravi- ja laukkapätkissä Tapsa puolestaan esitti, kuinka letkeää ja pitkää askelta siltä parhaimmillaan löytyy. Otimme kaksi laukkapätkää, joiden aikana Tapsa viiletti kuin nuori varsa konsanaan. Askel venyi ja lyheni sen mukaan, miten välimatka Jussiin muuttui. Ei näyttänyt ikä tai keli vaivaavan, kun Tapsa pisti kaviota toisen eteen. Sellaista energisyydestä ja aktiivisuudesta saan vain haaveilla, kun normaalilla tunnilla yritän saada tätä hevosta liikkeelle. Sen sain myös kokea, kun tulimme tallin pihalle sen verran ajoissa, että ehdimme ravata ja laukata hetkisen. Kenttä hyydytti välittömästi Tapsan menohalut, ja jouduin lainaamaan raippaa, jotta ratsu viitsi vielä vähän aikaa työskennellä. Kaukana oli se itsestään laukkaava Tapsa, josta vielä muutamia hetkiä sitten sain nauttia. Siksi onkin kiva käydä vähän turhankin rauhallisten ratsujen kanssa maastoilemassa, sillä siellä nekin saavat kavionsa maasta helpommin irti.

Ihanan rentouttava kerta, jota ei edes pieni pakkanen kaikeksi onneksi pilannut. Hevosetkin näyttivät nauttineen matkanteosta, sillä onhan metsässä suhailu maneesin seinien tuijottamiseen verrattuna huomattavasti kiinnostavampaa. Nyt sitten luvassa olisi kolmen päivän tallitauko ennen kuin suuntaan taas tallin maastoon. Hevosetkin saavat huilailla koko sen ajan ja on jännä nähdä keskiviikkona, kuinka paljon virtaa ne ovat ehtineet kerryttää. Vai ovatko päässeet ihan kokonaan lomailun makuun ja ihmettelevät innokkaita ratsastajiaan. Uskomattoman taidokkaasti käsitellyn jouluisen kuvan myötä toivotan ihanaa ja lämpöistä joulua!

Hitaasti, mutta melko varmasti

Lyöttäydyin seitsemänneksi ratsastajaksi torstain C-B-tunnille, sillä halusin päästä hyppäämään vielä ennen hevosten joululomaa. Opettaja oli kysynyt minulta ratsutoivetta, ja olin tuumannut, että Lore tai jokin yllätysratsu. Opettaja oli mukavasti jakanut minulle Loren, mutta se ei päässytkään tunnille mukaan. Ehdin jo harjailla sen ja laittaa suojat, kunnes huomasin sen jättäneen väkirehuja melko paljon syömättä. Kysäisin asiasta ja selvisi, ettei se ollut tyypillistä. Niinpä Lore pääsi kävelytykseen, ja minä sain valita neljän ratsun joukosta uuden hevosen alleni. Jostain vinkeestä päätin ottaa Epperin, sillä olinhan tahkonnut sen kanssa estevalmennuksiakin ja vaihtoehdoista raskin parhaiten ottaa sen hyppyhommiin.

Alkuverryttelyn sai mennä itsenäisesti. Keskityin aika pitkälti siihen, että Epper liikkuu eteen, kun sitä siltä pyydän. Tähän vaadittiin melkoista nohittelua ennen kuin mitään kunnollista tapahtui. Harmillisesti unohduin puskemaan hevosta liikkumaan ilman, että mietin yhtään etuosaa. Niinpä Epperin etupainoisuus vain moninkertaistui, kun en vaatinut sitä edestä ryhdikkäämmäksi. Näemmä osaan keskittyä vain yhteen asiaan kerralla, jos siihenkään edes kunnolla. Laukassa yritin ottaa reippaita pätkiä pitkillä sivuilla, mutta Epper ei oikein herännyt hommaan. Olihan se ehtinyt jo huilia pari tuntia karsinassa ja oli varmaankin päätellyt päivän hommien olevan siinä. Tai ainakin olemaan heräämättä viimeiselle työtunnille. Laukka kuitenkin pyöri ilman suurempaa hoputusta joka hetki, joten päätin tyytyä siihen.

Ensimmäisenä tulimme pinkeillä nuolilla merkityn tehtävän parisen kertaa. Matkaan lähdettiin vasemmassa laukassa pyöräyttämällä pääty-ympyrä alle. Epper ei juuri innostunut vieläkään laukkaamisesta, joten keskittyminen meni sen liikuttamiseen. Ykköselle suunnatessa se hyytyi eikä laukka vaihtunut esteellä, vaan lennosta sen jälkeen. Kakkonen ylittyi ok, mutta survoimme kolmen laukka-askeleen väliin tarkoitettuun tehtävään neljä ja rämmimme toisesta päästä korotetut puomit miten sattuu. Aktiivisuutta ei vain ollut eikä tämän tehtävän aikana tullut. Sentään kertaalleen laukka vaihtui ensimmäisellä esteellä vasemmasta oikeaksi, mutta se olikin suuri onnistuminen tällä erää.

Seuraavaksi tulimme saman tehtävän toisinpäin eli nyt sinisten nuolien merkitsemällä tavalla. Innariväleinä olleet toisesta päästä korotetut puomit eivät onnistuneet kertaakaan. Askel ei vain sopinut enkä saanut Epperiä viritettyä venymään niistä huonon lähestymisen jälkeen siedettävästi. Esitimme myös edelleen neljä askelta kolmen laukan väliin, vaikka kuinka yritin saada Epperin lähtemään eteen. Samalla näytin myös, kuinka ennakoidaan ja hypellään ilman hevosta ja mietin, että en tosiaan osaa enää yhtään ratsastaa rauhallisempia hevosia. Laukkaa kolmosella emme saaneet vaihdettua vasemmasta oikeaksi, sillä laukka ei rullannut enkä saanut tietä kuntoon. Tuleva sisäpohkeeni eli oikea pohje ei ollut läpi lainkaan, jolloin Epper pääsi jyräämään sitä vasten. Tässä vaiheessa alkoi jo nolottaa, kuinka huonosti kykeninkään ratsastamaan. On vain melkoisen hankala edetä, jos ratsu on puoliunessa eikä sitä juuri sillä hetkellä osaa herättää.

Lopuksi tulimme vielä kolmossarjaa oikeassa laukassa. Vihdoin ja viimein tein jotain oikein, ja Epper alkoi innostua laukkaamisesta. Tähän taisi auttaa se, että sain otettua pitkää sivua sopivasti kiihdytyskaistaksi. Sarjan ensimmäiseen väliin pistettiin yksi laukka-askel ja toiseen kaksi. Epper meinasi välillä hyytyä joko ennen estettä tai sarjan välissä, joten matkustelemaan ei passannut jäädä. Olin kuitenkin hereillä ja sain nohitettua Epperiä aina, kun se tuntui hyytyvän. Onneksi nohitukseksi riitti pääosin ääni ja pohkeiden pito tuntumalla. Epper venytti itsensä hienosti isompien hevosten askeleelle mitoitettuun väliin enkä itsekään häirinnyt mukautumisellani sen menoa kummemmin. Opettajakin naurahti, että johan se Epperkin alkaa innostua vyörymään. Termi oli  kyllä oikein kuvaava. Laukassa ei sinällään ollut lennokkuutta, vaan Epper myllersi tasaisesti maata pitkin menemään. Se kuitenkin riitti siihen, että pääsimme tästä tehtävästä ilman suurempia nolosteluita. Oli myös kiva saada hetkittäin myös vain olla ja luottaa, että hevonen säilyttää laukan, kunhan itse pysyy tukena. Viimeiselle hyppykierrokselle opettaja nosti noin 50-60 sentin tuntumassa olleen viimeisen okserin noin 70 senttiin ja lyhensi välillä, jolloin Epper sai vielä loppuun helpomman suorituksen alle.

Oli tosi mukavaa hypätä jälleen, vaikkakin olisin ehkä ollut vielä iloisempi vähän helpomman ratsun kanssa. Toisaalta Epper kuitenkin heräsi loppua kohti, jolloin alkutunnin tuskat unohtuivat hyvin nopeasti. Epperissä tykkään aina vain siitä, kuinka sinnikkäästi se möngertää esteiden yli, vaikka tulisi niille missä laukassa hyvänsä. Tietysti ihannetilanne on se, ettei sen koskaan tarvitsisi päätyä huonossa laukassa esteelle, mutta ei aina voi mennä nappiin. Jos Epperin saisi viriteltyä heti alussa vauhtiin, olisi se näppärä esteponi luotettavuuden ja lennosta hallittujen laukanvaihtojen kanssa. Myös Kaisa oli tunnilla mukana hyppäämässä Peralla, joten lukaiskaahan myös, miten heillä sujui.

Videoista kiitos Noralle!

Kouluratsastusta leikkimässä

Osa keskiviikon tuntilaisista innostui houkuttelemaan muita, että mentäisiin ilman satuloita ja kouluväännön sijaan hurvittelisimme leikkien parissa. Mielessäni nynnyilin, mutta innostuin kuitenkin mukaan ja kipusin Jussin kyytiin ilman satulaa. Onneksi sillä on kohtuullisen miellyttävä selkä istua, joten ei tullut tuskallista tuntia. Leikkitunti kuitenkin muuttui noin kolmen vartin kouluväännöksi, ja vasta viimeinen vartti meni leikkiessä. Tunnilla tuli taas huomattua, kuinka kannattaisi mennä ilman satulaa useamminkin.

Tunnin tehtävänä oli aika pitkälti sama kuin edellispäivän tunnilla eli hevosen askeleeseen ja muotoon vaikuttamista etenkin ympyröiden avulla. Käynnissä sain taas patistella Jussia liikkumaan, sillä se yritti edelleen tarjota kauniisti pyöristynyttä kaulaa aktiivisuuden sijaan. Myönnän, että monet kerrat olen jäänyt ihastelemaan moista, mutta sentään hiljalleen alan huomata, kun hevonen puijaa minua sen avulla. Takapään aktivoimiseen auttoi se, kun pyysin etupäätä vähän lyhyempään askeleeseen, jotta takapääkin ehti mukaan. Asetukset oikealle olivat edelleen aika takkuisia, vaikka koetinkin vaikka millaisilla sisäpohkeen liikkeillä ja sisäohjan otteilla saada Jussia kantamaan itsensä siltäkin puolen. Hetkittäin kuitenkin Jussi löysi takapäänsä ja pyöristyi ilman, että jäi etupainoiseksi. Niinä hetkinä koetin olla nyhräämättä mitään ylimääräistä ja kiittää hevosta oikeasta teosta siten.

Ravissa keskityin ensin kikattelemaan kuin mikäkin, kun meno tuntui aluksi niin hassun ilmavalta. Jussi-reppana yritti ravata ja hämmästeli kuskiaan, joka ei yhtään ollut mukana, vaan keskittyi hihittämään. Näemmä ilman satulaa ratsastaminen toimii minulla myös nauruterapiana. Lopulta maltoin taas yrittää pysyä kyydissä hytkymisen sijaan, vaikka melkoisen hankalaahan se oli. Jussin ravi ei edes ollut pahimmasta päästä, mutta pohkeeni eivät millään saaneet tuntumaa hevosesta ilman, että muu istunta jännittyi, ja päädyin pomppimaan. Pohkeilla vaikuttaminen jäi siis aika olemattomaksi, mutta Jussi tuntui reagoivan sentään siihen, kun sain istuntaani vähän korjattua. Silloin se malttoi ravata rennommin ja pyöristyä, jolloin saatoin istua ravissa paremmin. Ravissa ehdin harmitella sitä, etten ollut älynnyt yhtään venytellä jalkojani vetreämmäksi, sillä ilman satulan tukea ja sen osittaista apua muun muassa jalkojen sijottelussa en jäykistelyiltäni päässyt itse oikeinpäin kyydissä. Pysyinkin Jussin kanssa melkoisen rauhallisessa ravissa, sillä reippaamassa ravissa Jussi alkoi leikkiä hirveä ja minä mukana hytkyvää perunasäkkiä. Tulipahan taas hyvin huomattua, kuinka meno ilman pohkeita on melkoisen onnetonta.

Ensimmäistä laukkaa jännitin jonkin verran, kun pelkäsin jääväni kyydistä. Jussi onneksi nosti laukan helposti ja siinä olikin varsin mukava istua. Pohkeenikin jopa pääsivät omille paikoilleen paljon ravia paremmin. Oikeassa kierroksessa pyöräytetyillä ympyröillä sain Jussin etu- ja takaosan toistensa kohdille, jolloin asettaminen sujui paremmin, ja Jussi tarjosi mukavan rentoa ja pyöreää laukkaa. Pohkeilla sai edelleen ratsastaa aika paljon, joten onneksi sain ne toimimaan. Oli mukava nähdä, kuinka Jussi teki parhaansa ja tuntea omalla istunnalla, kun se alkoi laukata paremmin takaa käyttäen itseään oikein. Vasen kierros olikin sitten työläämpi. Opettaja hoksautti Jussin valuvan oikealla lavalla ulos, jolloin sain ajatella huolellisesti hevosen pitämistä suorana. Asetukset eivät menneet kovin hyvin läpi, ja laukka tuntui sammuvan useammin. Muutamia kertoja sain itseni kasaan ja siinä samalla hevosen, jolloin Jussi esitti vähän parempaa laukkaa tähänkin suuntaan. Kovasti se tuntui yrittävän, mutta en saanut autettua sitä ihan toivottuun suoritukseen asti muutamia pieniä hetkiä lukuun ottamatta. Oli kuitenkin mukava muistaa taas, että kyllä siellä laukassakin pysyy kyydissä, vaikka ei olekaan sitä satulaa.

Tunnin lopuksi ehdimme vielä leikkiäkin. Jaoimme leikkiin osallistuneet kahdeksan ratsukkoa kahteen joukkueeseen vähän teemalla ponit ja hevoset. Meidän joukkueessamme oli tietysti Jussi sekä lisäksi Hessu, Atte ja Kaisan ratsastama Pera. Toisessa joukkueessa puolestaan Elmo, Eetu, Dille ja Rappen, joka sai leikkiä ponia. Leikkinä oli viesti, jossa täytyi ensin pujotella kolme tötteröä ja osua niiden jälkeen kahden kavalettipalan välistä. Sen jälkeen sai kääntyä takaisin maalia kohti. Askellaji oli alusta alkaen vapaa. Tulimme ensin kertaalleen kierroksen ja sitten kaksi kierrosta putkeen. Aloitin Jussin kanssa suoraan laukalla. Jussi ei ihan ollut länkkätyylisessä laukannostossani mukana ja tulkitsi "jiihaa, pohkeet kylkiin" -usutukseni vain raviksi, mutta nosti vikkelään laukan. Pääsimme tötteröt hyvin, mutta enpä sitten enää raville siirtymisen jälkeen osunut kavalettipalojen välistä. Ei muuta kuin uusi yritys käynnissä, jolloin pääsimme niistäkin. Sitten vain laukassa takaisin. Ensimmäisen kierroksen voitto meni omasta viivyttelystäni huolimatta meille eli hevosjoukkueelle. Toisella kerralla Jussi oli paremmin menossa, ja pääsimme kerralla tötteröiden välistäkin, ja uskalsin usuttaa sitä laukkaamaan. Viimeisellä kierroksella pääsin peräti laukassa palojenkin välistä, ja Jussikin innostui. Ilmeisesti se nosti takajalkojaan noin pari senttiä maasta ennen kuin ampaisi takaisin maaliin. Hurjaa vauhtia emme menneet, mutta ilman satulaa sekin tuntui vauhdikkaalta. Hävisimme kuitenkin toisen erän, joten joulun henkeen sopivasti saimme tasapelin ponijoukkueen kanssa.

Tunti oli hurjan kiva! Oli ihanaa mennä rennommalla asenteella ja tohtia olla ilman satulaa. Etenkin loppupuolen leikki oli kiva, vaikka ilmeisesti porukan hevosista kovin moni ei ole tuttu näky leikkitunnilla. Tuntuivatpa ne silti puuhasta innostuvan, kun pääsivät vähän juonesta kiinni. Olipahan mukavaa vaihtelua kerrankin. Ilman satulaa meneminen piti myös mukavasti lämpimänä, vaikka maneesissa olikin vain -10 ulkona ollessa -18. Pitää kyllä toistekin uskaltaa jättää satula matkasta, niin saapahan treenata tasapainoa oikein kunnolla.

Palasia hetkittäin kohdillaan

Ensinnäkin pienimuotoinen tuuletus: pidin maanantain aivan tallittomana, jihuu! Tänään kuitenkin piti päästä ratsastamaan. Tyrkkäsin itseni kuudenneksi ratsastajaksi C-B-tunnille ja sain ratsukseni Jussin. Tunnin tehtävänä oli vaikuttaa hevosen askeleeseen pidentämällä ja lyhentämällä sitä. Tavoitteena tämän avulla oli saada aikaiseksi hyvässä muodossa kulkeva hevonen, joka tarjoaa laadukasta liikettä. Käynnissä ja ravissa pyörittelimme pääty-ympyröitä, joiden aikana säädettiin pääosin hevosta vähän lyhyempään askeleeseen ja muotoon, kun taas pitkillä sivuilla haettiin pidempää askelta ja rennompaa muotoa. Laukassa puolestaan mentiin pääty-ympyrällä, jossa vasta-asetuksen avulla pyrittiin suoristamaan hevosia ja saamaan ne kantamaan itsensä laadukkaammassa laukassa.

Käynnissä Jussia sai aluksi patistella liikkumaan, kun se tuntui vain notkauttavan kaulansa pyöreäksi ja alkavan laahustaa. Lyhennysympyröillä se puolestaan ei ensin halunnut lyhentää käyntiään, mutta sitten muistin taas, ettei pelkällä ohjalla päästä mihinkään. Sain ratsastaa Jussia ensin pohkeella, jonka jälkeen saatoin vasta alkaa ajatella lyhentämistä. Yritysten ja erehdysten kautta aloin saada apuja kohdilleen, jolloin Jussi tuntui lyhentävän askelta ilman, että aktiivisuus katosi kokonaan. Hetkittäin se myös pyöristyi niin, että keveni edestä ja kantoi itsensä rehellisemmin. Pitkillä sivuilla yritin saada Jussia pidempään askeleeseen, mutta en tainnut juuri onnistua. Ilmeisesti pohkeet eivät menneet riittävän selvästi läpi, jotta muutosta olisi tapahtunut. Ehkä annoin myös hevosen samalla valua edestä pitkäksi, jolloin aktiivisuus katosi samoin kuin mahdollisuus vaikuttaa askeleeseen. Paljon arvailuja, vähän tietoa.

Ravissa ongelmaksi tuli oman istuntani perusvirheet, jotka vaikuttivat Jussin liikkumiseen. Kun minä jännityin, jännitty Jussikin, ja pyöreys katosi. Opettaja neuvoi ajattelemaan taas itselle häntää, jonka päällä yrittäisi istua. Näin alaselän notko saataisiin pois. Samalla piti myös ajatella vatsalihaksia aktiiviseksi ja huolehtimaan siitä, etten yläkropalla keikahda liikaa taakse. Sain myös samalla liikkua satulassa vähän eteenpäin, sillä olin päässyt valumaan siinä turhan taakse. Korjauksia tuli taas paljon, mutta kun sain niitä edes hieman sinnepäin tehtyä, muuttui Jussin liikkuminen takaisin rennon pyöreksi. Yhteys oli niin välitön, että sain kerrankin hyvin nopeaa palautetta hevoselta siitä, milloin tein oikein ja milloin en. Jussi menikin hetkittäin niin, että harjoitusravissa istuminen oli ihanan pehmeää ja lyhentäminen onnistui hyvin helposti. Lyhyemmästä askeleesta Jussi palasi myös ihan näppärästi perusraviin, mutta pidempi askel jäin myös ravissa uupumaan.

Laukkaa otimme pääty-ympyrällä vasta-asetuksia apuna käyttäen. Opettaja muistutti kiittämään hevosia aina, kun ne yrittivät taputtamalla niitä sisäkädellä. Näin varmistettiin samalla se, ettei vasta-asetuksessa sisäohja jäänyt turhaan liian tiukaksi. Jussi laukkasi pääosin kohtuullisen mukavasti, vaikka opettaja tuumi sen välillä jäävän mukavuusalueelleen ja vaati meiltä muhkeampaa menoa. Oikeassa kierroksessa vasta-asetukset tuntuivat aika hankalilta ja näytti, että Jussi painuu etupäällään ulos ja takaosallaan sisälle. Yritin sitten korjata pohkeella etuosaa takaosan eteen, mikä hetkittäin auttoi. Vasemmassa kierroksessa taas vasta-asetus sujui helpommin, mutta nyt Jussin etuosa pyrki valumaan sisälle. Pohkeet sain pistää taas kunnolla töihin saadakseni hevoseen liikettä. Oli mukava huomata, että Jussi kyllä yritti, kun sain pyydettyä siltä oikein. Niinpä hetkittäin laukka muuttui pontevammaksi ilman, että tahti kiihtyi tai Jussi yritti kulkea väärinpäin. Muistin olla kiittämässä sitä aina, kun mahdollista, jolloin sain myös itse jätettyä sisäohjan rauhaan. Hyvien hetkien eteen piti tehdä kyllä töitä, mutta onneksi ne palkitsivat niin paljon, että jaksoin keskittyä ja nähdä vaivaa, vaikka pohkeeni tosin yrittivät muka heittää leikin kesken ja valittaa väsymystä.

Loppuraveissa Jussi kulkikin rennommin ja paremmin pyöreänä pysyen kuin alussa eli teimme ilmeisesti tunnin tehtävissä asioita oikein. Tällainen tunti oli taas hurjan mielenkiintoinen, vaikka se olikin "vain" perusratsastusta ja olisi näyttänyt lajista tietämättömän silmissä sangen tylsältä ympyröillä ähertämiseltä. Jussia on mukava ratsastaa, sillä vaikkei se nyt olekaan ihan liitokavio, se yrittää kyllä ja tsemppaa, kun siltä osaa sitä oikein pyytää. Tällä tunnilla tuntui myös, että pystyin ihmeen hyvin keskittymään sekä hevoseen että itseeni. Vaikka jäihän sitä korjattavaa molempiin, mutta eipähän mennyt ihan pakka sekaisin niin kuin yleensä, jos yritän keskittyä useampaan asiaan kerralla.

Pyörittelyä ja väistättelyä

Sunnuntain olin malttanut jättää tallittomaksi päiväksi, mutta suunnitelmat menivätkin uusiksi. Lähdinkin ratsastamaan Easyn, tällä kertaa paljon kiireettömämmällä aikataululla kuin viimeksi. Easyllä oli edellisenä päivänä käyty estevalmennuksessa, joten omistaja toivoi kevyen liikutuksen. Päätin sitten ottaa volttien pyörittelyä käynnissä ja ravissa keskihalkaisijalla sekä käyntipohkeenväistöistä suoristuksen jälkeen otettuja laukannostoja.

Ensimmäisenä tehtävänä käännyin lyhyeltä sivulta keskihalkaisijalle ja pyöräytin sen aikana voltit molempiin suuntiin. Käynnissä pelkästään suorana keskihalkaisijalla pysyminen tuntui haasteelliselta. Easy pääsi ottamaan sivuaskelia molempiin suuntiin enkä saanut jostain syystä pidettyä sitä suorana. Meno tuntui välillä melkoiselta kiemurtelulta, ja nyt vasta tajusin, että ilmeisesti hevoselle jäi liikaa omaa aikaa sen sijaan, että olisin pistänyt sen aktiivisesti töihin. Voltit menivät vähän samaan tapaan, ja ne olivat aika kaukana pyöreästä muodosta. Easy otti avut vastaan herkästi, jolloin se taisi myös reagoi tahattomiin apuihini eli esimerkiksi painon valumiseen. Oikealle asetus meni kohtuullisesti läpi, mutta vasemmalle oli takkuisempaa. Hetkittäin Easy rauhoittui tasaisemmalle tuntumalle, mutta aika nopeasti se oli taas vähän jännittyneempi ja tuntui pureskelevan kuolainta. Ravissa keskihalkaisijalla suoraan meneminen helpottui käyntiin verrattuna. Ilmeisesti nyt hevonen keskittyi etenemään eikä jäänyt miettimään kaikkea muuta. Volteilla vaivasivat samat ongelmat eli ne tahtoivat olla vaikka minkä muotoisia pyöreyden sijaan. Ravissa Easy myös pysyi helpommin päänsä kanssa rauhassa.

Tuossa tehtävässä huomasin omiksi virheiksi muun muassa pienoisen etukenotuksen ja käsien jäämisen turhan alas. Etenkin volteilla käteni hakeutuivat selvästi alemmas ihan kuin se auttaisi hevosta rentoutumaan tuntumalle. Havahduin kerta toisen jälkeen siihen, että muka kantamani kädet olivatkin valahtaneet takaisin tutulle paikalle ja jouduin taas muistuttamaan itseäni niiden kantamisesta. Volteilla yritin ajatella myös sitä, että annan sisäpohkeella tilaa hevoselle kääntyä silti varmistaen, ettei se pääse valahtamaan sisemmäs. Koetin myös yrittää pyytää asetukset selvästi enkä jättää tehtävää puolitiehen, ellei hevonen sattunut heti lukemaan ajatuksiani. Vasemmalle pyöräytetyillä volteilla tajusin, kuinka ulkokäteni ei pysy tuntumalla, vaan valahti aina eteenpäin. Se varmasti vaikeutti osaltaan hevosen saamista ohjan tuelle. Oikealle tehdyillä volteilla käteni pysyivät tuon osalta paremmin, jolloin Easykin asettui sujuvammin.

Toisena tehtävänä väistätin Easyä muutaman metrin pitkän sivun alusta keskemmäs ja nosti kierroksen suuntaisen laukan. Easy väisti todella kevyesti, ja sen ottamat väistöaskeleet oli helppo tuntea. Huomasin kuitenkin sen pääsevän vähän mutkalle, kun en huolehtinut väistön vastaisesta puolesta. Pitämällä pohkeen sieltä tuntumalla samoin kuin ottamalla tarvittaessa pidätteitä sisäohjalla tasoittui Easy taas suoremmin väistöihin. Väistön jälkeen suoristin hevosen ja nostin käynnistä laukan. Nostot onnistuivat helposti, mutta Easy tahtoi lähteä laukkaan hieman ampumalla. Huomasinpa myös, kuinka päästin tuntuman valumaan, jolloin ratsu pääsi halutessaan venymään pitkäksi. Jostain syystä en osaa sekä pitää ohjia käsissäni että käyttää pohjetta, vaan jompikumpi tuntuu aina kärsivän. Laukassa pyöräytin vielä aina tarpeen mukaan pääty-ympyrän. Niitä tekemällä Easy palasi aina rauhallisempaan laukkaan ja kulki aika mukavan rennosti. Kertaalleen se tosin otti väistöstä oman lähtönsä, kun säikähti maastopolulle ilmestynyttä hevosta taluttajineen. Onneksi sille riitti vain muutama laukka-askel, jonka jälkeen se malttoi siirtyä käyntiin. Kivaa oli se, ettei väistöissä tuntunut kummempia eroja eri suuntiin tehtyinä, ja laukatkin nousivat helposti molempiin suuntiin.

Loppuraveissa houkuttelin Easyn venyttämään ohjan perässä, mutta en saanut mainittavaa onnistumista. Easy laski päätään hieman, mutta ei juurikaan alkanut venyttää. Se kuitenkin ravasi alun kipityksen jälkeen mukavan rauhassa, jolloin työstin vielä hieman ympyröillä asetuksia. Vasen kierros tökki edelleen, mutta asetukset menivät kuitenkin jo piirun verran paremmin, kun vielä hetken aikaa niitä käynnissä työstin. Tämä kolmas kerta Easyllä oli rauhallisin, mutta ratsu oli silti ihanasti itse eteenpäin menevä. Tarkeninpahan ratsastaa tälle talvea jo kolmannen kerran ulkona, hurjaa. Elämää ja ratsastamista on siis olemassa myös ilman maneesia.

Easyn ratsastuksen jälkeen kipasin oman tallin pikkujouluihin. Harmillisesti myöhästyin katrillista, josta näin vain lopputervehdyksen. Pikkujouluissa jaettiin myös ratsastusseuran cupin sarjojen voittajille palkinnot, ja niinpä sain tällaisen sennutuntiratsastajien sarjasta. Kiitos siis Peralle ja Potterille, joiden ansiosta sain kerättyä 20 pistettä, jotka riittivät voittoon. Niin ja älkää antako kuvan hämätä, tämä pokaali on todellisuudessa noin 12 sentin korkuinen.

Pitkästä aikaa maastossa

Suuntasin tallille myös lauantaina, kun C-B-tunnilla sattui sopivasti olemaan tilaa. Mietin tosin hetken aikaa, osallistunko sittenkään tunnille, kun luvassa olikin maastoreissu. Muutenhan asia ei olisi mietityttänyt, mutta matkaan lähdettiin pimeällä. Tai no pimeällä ja pimeällä, milloin kaupunkialueella oikeasti on pimeää. Lopulta päätin, että enpähän ole sitäkään kokeillut ja lähdin sopivasti pukeutuneena (-8 astetta) tallille. Ratsukseni sain Elmon ja epäilin hetken aikaa, että poni kiikuttaisi minua miten sattuu innoissaan. Opettaja onneksi ehätti kertomaan, että Elmo oli jo ehtinyt käydä aiemmin jo alueen maastoissa ja käyttäytyi fiksusti. Yhteensä kymmenen ratsukon jonossa Atella maaston vetänyt opettaja pisti meidät järkipäisen Hilanterin taakse.

Koska pimeä oli tosiaan ehtinyt laskeutua, menimme maastossa vain käyntiä ja ravia. Olikin aika hauskaa mennä pitkästä aikaa turvallisessa letkassa antaen hevosen huolehtia etenemisestä ja istua itse kyydissä pilvien raosta kurkkivia tähtiä tuijotellen ja lumisista näkymistä nauttien. Alussa tosin jännitin vähän, kun Elmo tuntui tepsuttelevan sangen reippaasti ja pälyilevän hieman. Hiljalleen aloin huomata, ettei sille ollut temppu eikä mikään mennä tasaisesti letkan mukana. Tosin jos se jäi vähäänkään Hilanterista, otti se välimatkan nopeasti ravilla kiinni. Maastolenkin aikana Elmo näki kertaalleen ravissa joitain mörköjä ja otti pari hyvin maltillista sivuaskelta, kunnes huomasi tuijottelunsa turhaksi ja jatkoi matkaa. Aloinkin hiljalleen luottaa ratsuuni ja annoin sen tepsuttaa menemään. Oli kivaa pistää välillä silmät kiinni ja fiilistellä matkantekoa tuntien hevosen keinahtelevat käyntiaskeleet oikein kunnolla.

Maastossa vierähti noin 40 minuuttia, ja palasimme maneesille ottamaan vielä pätkät laukkaa. Opettaja pisti meidät ensin hakemaan hevoset kuulolle ravissa, sillä letkassa tehdyn reissun jälkeen moni ratsu olisi voinut kuvitella, ettei kuskia välttämättä tarvitse enää kuunnella. Elmokin oli alussa tätä mieltä ja vänkäsi kummasti oikealle. Kun sain oikean pohkeen läpi, malttoi se jäädä tasaisemmalle raville. Suurimmat menohalut olivat kuitenkin jääneet metsään, joten ponia sai pyydellä liikkumaan. Laukan kanssa tuskailimme molempiin suuntiin nostoissa. Elmo ei halunnut ymmärtää, mitä laukka-apuni tarkoittivat ennen kuin olin toistanut niitä turhan monta kertaa. Tulipahan ainakin kerrattua selvien apujen antamista. Kun lopulta saimme laukattua molempiin suuntiin, oli ilo huomata Elmon laukan pyörivän jo paljon sutjakkaammin. En alkanut viilailla laukassa ylimääräistä, vaan minulle riitti, että Elmo pysyi laukassa ja eteni itse.

Tunnin jälkeen oli hyvä mieli eli kannatti hyvinkin lähteä mukaan. Vaikka tunnissa ei juuri kunnon maastoiluun pääse kiinni, on se kuitenkin väliin hyvin virkistävää. On myös hauska nähdä, kuinka kentällä tai maneesissa kavionsa maahan liimaavat hevoset nostelevat kinttujaan maastossa varsin rivakasti ja siitä nauttien. Onneksi ensi viikolla pääsee vielä toistamiseen metsään samoilemaan ennen kuin hevoset pääsevät muutaman päivän joululomalleen.

Vaikuttamisen ja olemisen suhde

Perjantain kolmen ratsukon pienryhmätunnin piti poikkeuksellisesti käsittääkseni tallin ponipoppoita vetävä opettaja. Ratsukseni sain Loren, mistä en ollut alkuun kovin iloinen. Sen lohikäärmeilyt viime aikoina ovat tympineet enkä muutenkaan ole aivan ymmärtänyt sen päälle koulupuolen jutuissa. Tyydyin kääntämään mutinani päättäväisyydeksi ja sainkin harjattua ja varustettua Loren niin, että se napsaisi hampaillaan vain kertaalleen takinhihasta kiinni. Tämäkin tapahtui oman tyhmyyden vuoksi, sillä unohdin kiinnittää satulavyön paremmin silloin, kun Lore oli vielä sidottuna kiinni. Lore kuitenkin lohikäärmeili aiempia kertoja vähemmän, joten tällä kertaa taisivat kuu ja tähdet olla sen puolesta suotuisammassa asennossa.

Alkuverryttelyssä saimme mennä itsenäisesti opettajan samalla katsellessa, miten ratsastamme. Hetken aikaa menin käynnissä, jossa Lore tuntui pyöristyvän tuntumalle mukavasti. Ravissa se vähän jännittyi ja palasi tuttuun jäkitysmuotoonsa, joten päätin verrytellä vähän pidemmällä ohjalla houkutellen sitä venyttämään ohjan perässä. Lorea sai houkutella aika paljon ennen kuin se venytti yhtään ohjan perässä. Vaikka miten yritin, se ei suostunut lopulta laskemaan päätään kovin paljoa sään alapuolelle. Se tuntui kuitenkin rentoutuvan, jolloin uskalsin alkaa kerätä ohjia vähän lyhyemmäksi. Opettaja hoksauttikin sen jälkeen, että saisin kantaa kädet hieman ylempänä, pitää kyynärpäät kyljissä kiinni ja pysyä ylävartalollani suorassa. Hän sanoi Loren vaivihkaa vetävän itseään pidemmäksi, jolloin minä valuin samalla vähän etukumarampaan asentoon. Sain korjattua itseni vaaditusti, mutta asennon pitäminen ei ollutkaan niin vaivatonta. Kädet tahtoivat aina asetuksia pyytäessä laskeutua alas, kyynärpääkulma kadota, kun myötäsin ja ylävartalo muuten vain keikahtaa eteen heti keskittymisen kadotessa. Onneksi opettaja jaksoi sinnikkäästi huomautella, jolloin muistin korjata asentoani parempaan malliin. Otimme myös alkuun laukkaa vasemmassa kierroksessa. Lore laukkasi hyvin eikä sitä tarvinnut patistella. Se tosin valui kaarteissa sisemmäs eikä juuri korjaantunut, vaikka yritin sisäpohkeella sitä vaatia kantamaan itsensä myös siltä puolelta.

Tunnin raviosuudet työstettiin seuraavalla kuviolla: lyhyeltä sivulta käännyttiin keskihalkaisijalle, pyöräytettiin voltit molempiin suuntiin ja jatkettiin halkaisija loppuun. Kuvioon lisättiin myös volttien välissä halkaisijalle tehdyt siirtymät käyntiin. Aluksi tulin tehtävää ilman jalustimia harjoitusravissa, jossa oli hetkittäin ihan hyvä istua. Sitten Lore alkoi taas jännittyä, jolloin istuntani antoi periksi ja jännittymällä yritin pysyä kyydissä. Siitä nyt ei tietenkään mitään tullut, joten nappasin jalustimet takaisin. Sekään ei lopulta pelastanut, ja pyysin opettajalta luvan keventää, jolloin saatoin vaikuttaa Loreen ilman, että se jännittyi turhaan pomppimiseni takia. Lore kääntyi keskihalkaisijalle aika mukavasti suorana pysyen, jolloin volteille oli helpompi lähteä. Oikealle pyöräytetyillä volteilla sain Lorea vähän rentoutumaan, mutta vasemmalle sama ei onnistunutkaan. Opettaja kommentoi, että pyysin Lorea asettumaan hyvin varovaisesti, jolloin pyyntö ei mennyt juuri perille. Opettaja kehotti pyytämään täsmällisemmin niin, että hevonen myös reagoi. Ilmeisesti halusin välttää Loren bravuurin eli hampaiden narskuttelemisen, jolloin jätin pyyntöni puolitiehen sen pelon varjolla. Niinpä Lore ei varmaan tajunnut, mitä yritin sille vihjailla, jolloin mitään ei tapahtunutkaan. Kun uskalsin pyytää vähän rohkeammin myös ohjalla samalla pohkeella ratsastaen, paranivat voltit myös tähän suuntaan. Huomasin kuitenkin, että ulkokädelläni oli vasemmalle pyöräytetyillä volteilla täysin oma elämänsä, jolloin se ei pysynyt aloillaan eikä Lorelle jäänyt tuntumaa, jolle jäädä.

Laukkatehtävänä oli tulla keskihalkaisijalle käynnissä ja nostaa tulosuuntaan nähden vastainen laukka. Eli mikäli keskihalkaisijalle kääntyi oikeassa kierroksessa, oli nostettava vasen laukka. Ennen keskihalkaisijan loppua tuli myös pyrkiä siirtymään laukasta joko suoraan käyntiin tai ainakin mahdollisimman nopeasti. Lore suosii vasenta laukkaa eli sen saimme nousemaan kerta toisen jälkeen oikein ja helposti käynnistä. Oikean laukan ensimmäisessä nostoyrityksessä Lore tarjosi vasenta. Uusintayrityksellä oikea nousi näppärästi. Kertaalleen itse töpeksin ja valmistelin vasemman laukan ja nostatin sen Lorella hienosti, vaikka olisi pitänyt nostaa oikea. Muilla kerroilla oikeakin laukka nousi helposti. Lore on aika näppärä nostamaan laukat käynnistä, mutta ei niin näppärä ainakaan minun kanssani siirtymään laukasta käyntiin. Niinpä siirryimme käyntiin aina siten, että väliin mahtui turhan monta raviaskelta. Opettaja hoksautti miettimään edelleen omaa vartaloa jämäkän suorana, jolloin en valuisi etukumaraan ja haittaisi siirtymistä siten. Toisena hoksautuksena oli se, että myötäsin jo turhan reilusti, kun Lore siirtyi raviin. Niinpä hevonen erehtyi luulemaan, että oli tehnyt pyydetysti. Korjailin sitten asioita opettajan neuvojen mukaan, ja jarrutusmatka lyheni hitusen. Ei kovin monella raviaskeleella, mutta kuitenkin niin, että alkuperäiseen yritelmään oli kuitenkin vähän eroa. Nyt mietittynä unohdin pitää istuntani syvällä satulassa, kun keskittymiseni meni yläkropan hallintaan. Niinpä taisin irrota satulasta ja viestiä taas ihan muita asioita hevoselle kuin jarruttamista.

Loppuraveissa yritin taas saada Lorea venyttämään ohjan perässä. Vieläkään se ei ihan innostunut hommasta, mutta ravasi kuitenkin rennosti pää vähän matalampana. Tunnin keskeisin anti minulle oli se, kun opettaja kertoi hevoseen vaikuttamisesta. Hän korosti sitä, ettei hevoseen pitäisi olla vaikuttamassa joka hetki, vaan sen pitäisi antaa tehdä osansa. Ratsastajan tehtävänä olisi siis olla apuna ja tukena, mutta ei olla säätämässä jokaisena hetkenä. Hevosta ei kuitenkaan jätetä yksin, vaan sille annetaan rauha tehdä pyydetty asia. Itse huomaan ajoittain sortuvani siihen, että varmistelen liikaakin. Aina en luota siihen, että hevonen tekee asian pyydetysti, vaan huomautan sille kerta toisen perään, mitä oikein halusinkaan. Tällä kertaa sain muutamia hetkiä, joissa maltoin olla rennosti mukana, kun Lore teki pyydetysti ja korjasin vasta sitten, kun meno sitä vaati. Uuden opettajan silmän alla oli myös mukava mennä, ja hän huomasikin hyvin peruspulmani alkaen istunnasta päättyen ylikorostetun varovaiseen vaikuttamiseen. Tunnin tehtävät olivat meille Loren kanssa sopivia: niissä oli riittävän vähän palikoita pähkäiltäväksi, mutta silti riittävästi tekemistä keskittymisen takaamiseksi.

Monenlaisia muotoja

Koska tallin vakiotunteja ei järjestetä 21.-26.12., aloin kerätä ratsastuksia loman varalle varastoon. Niinpä lyöttäydyin torstaina C-B-tunnille, jolla oli mukavasti aiheena esteet. Toivoin saavani Peran, arvelin todennäköisimmäksi Lorea ja pelkäsin hieman Elmon mahdollisuutta. Tallille päästyä tosin selvisi, että esteet olivatkin vaihtuneet kouluun. Ratsuarvelunikaan eivät menneet kohdilleen, vaan listassa nimeni kohdalla oli Potter. Toinen tuntilainen kuitenkin kysyi, vaihtaisinko hänen kanssa päittään, ja niinpä lähdin koulutunnille Rappenin kanssa. Tunnin aiheena oli hevosen muodon säätelyä lyhyemmästä aina pidempään venytykseen eteen alas.

Aluksi mentiin vähän pidemmällä ohjalla käynnissä ja ravissa hakien hevosia venyttämään pyöreinä eteen alas. Aluksi Rappen pyöristyi, muttei lähtenyt venyttämään ohjan perässä. Tuntuman pitäminen samalla, kun ratsastin pohkeella eteen auttoi kummasti, jolloin Rappen tuntui tulevan takaa etupäätä kohti ja seurasi pyöreämpänä ohjan perässä alemmas. Opettajan neuvo oli saada hevosen pää laskeutumaan ainakin sään alapuolelle. Välillä innostuin löysäämään ohjaa liikaa, jolloin Rappen pysyi kyllä alhaalla, mutta kadotti pyöreyden ja venyi pitkäksi. Niinä kertoina opettaja neuvoi hakemaan Rappenin jälleen pyöreäksi pää vähän korkeammalla ja saamaan se taas venyttämään ohjan perässä pyöreys säilyttäen. Vasemmassa kierroksessa sisäpohkeella sai tehdä enemmän töitä, sillä Rappen koetti valua sisemmäs. Enkä kyllä ihmettele, valuin taas niin pahasti itse vasemmalle, että jopa tunsin sen. Ihan kuin istuntani olisi vinksahtanut entistä pahemmin vasemmalle, kun se on häirinnyt minuakin ennen kuin opettaja on ehtinyt hoksauttaa asiasta. Huomasin istuntani valuvan vasemmalle etenkin, kun käytin sisäpohjetta estämään Rappenin valumisen sisemmäs. Jatkossa saan huolehtia istunnan säilyttämisen keskellä pohkeiden käytön yhteydessä.

Ravissa Rappen meni aika helposti pää rennosti alempana, mutta pyöreys katosi käyntiä useammin. Tajusin taas ratsastaa pohkeella rohkeammin, jolloin pyöreyttäkin alkoi löytyä. Hassua, miten unohdan käyttää pohkeita järkevästi, jos hevonen on itsestään liikkuvaa mallia. Välillä ravaillessa iski lännenratsastusfiilis, kun Rappen meni ihanan tasaisesti ja kyydissä sai nauttia menosta pidemmillä ohjilla. Välillä tosin jouduin ravissakin käyttämään ohjia lyhyempänä, kun Rappen katosi tuntumalta venyen pitkäksi. Se kuitenkin palautui aika helposti takaisin. Opettajalta tuli kehu siitä, kuinka rennosti ja tasaisesti Rappen ravasi, mutta toivoi samalla, että Rappenia saisi ottamaan vielä vähän pidempää askelta. Tätä kannatti pyytää silloin, kun se kulki pyöreänä alhaalla, jolloin selänkin oli helpompi olla työssä mukana. Yritin tehdä pyynnön mahdollisimman rauhassa, ettei Rappen jännittyisi sen takia. Yritys oli hyvä, mutta vaati toistoja useamman ennen kuin mitään tapahtui. Rappen ei tahtonut kovin noteerata pyyntöäni pidentää askelta, vaan tepsutti samaa askellusta kuin aikaisemmin. Äänellä kannustamalla tapahtui muutosta, mutta samalla Rappen nosti päänsä ylös. Sopivasti apuja hienovaraistamalla saimme muutamia hetkiä, joissa ravi rullasi pidemmällä askeleella ilman, että tahti kärsi.

Laukassa työstimme hevosen muotoa pääty-ympyröillä. Keskiympyrällä puolestaan sai ottaa käyntiä ja ravia tai huilata hetken, mikäli sellaista tarvitsi. Opettaja toivoi hevosten ensisijaisesti menevän vähän pidemmässä muodossa ja venyttävän ohjan perässä ja jos se onnistuisi, voisi hakea vähän lyhyempää muotoa. Minun tavoitteenani oli vain saada Rappen laukkaamaan rennosti ja pyöreänä ilman enempää muodon säätämistä. Aloitimme oikeasta kierroksesta. Rappen nosti laukan aika mukavasti ja oli kuulolla. Opettaja neuvoi pyytämään hevosen ulkotakajalkaa töihin ja ottamaan sisäohjalla hieman johtavia otteita. Aluksi jäin perusvirheeseeni eli nypläämään ohjalla, kunnes muistin pohkeideni olemassaolon. Sitten älysin jättää ohjastuntuman tasaiseksi ja pyytää Rappenia pohkeilla laukkaamaan tuntumaa kohti. Näistä avuista Rappen ymmärsi homman jujun ja tarjosi mukavaa pyöreää laukkaa, mistä yritin kehua sitä niin paljon kuin vain ehdin. Muutamia kertoja Rappen pääsi pudottamaan raville tai laukkasi jännittyneenä, mutta aina saadessani itseni paikoilleen, palasi Rappen pyöreään laukkaan.

Vasemmassa laukassa ongelmana oli ensin Rappenin pienoinen kipitys, jolloin se ei malttanut rentoutua. Se samalla pyrki vähän kaatumaan sisälle, joten ulkojalan nohittamisen lisäksi sain pistää sisäpohkeeni töihin estämään valumisen. Opettaja neuvoi äänellä kehumisen lisäksi myös rapsuttamaan aina nopeasti sisäkädelläkin, kun Rappen teki oikein. Niitä hetkiä tulikin mukavasti ja laukassa oli todella makea istua. Opettaja kehui Rappenin muodon olevan hyvä ja että se käytti selkäänsä mainiosti. Laukka tuntuikin siltä, että nyt hevonen oikeasti teki sen eteen jotain sen sijaan, että olisi vain humputellut menemään. Itsensä kantaminen väsytti Rappenia, joten pidin laukkapätkät kohtuullisen lyhyinä, jotta saimme mieluummin pieniä hyviä hetkiä kuin pitkiä epätasaisia kohelluksia. Onneksi maltoin näin, sillä nyt taisin saada parhaimmat laukkahetket Rappenin kanssa tähän mennessä. Ihana huomata, kuinka se on kehittynyt ratsuna hurjasti ja toivottavasti kehittyy jatkossakin. Rappen ei ilmeisesti ole kaikista paras säätämään laukkaansa, mutta jos se hiljalleen alkaa jaksaa kantaa itsensä oikein laukassa, oppii se varmasti pian senkin.

Loppuraveissa sitten venytettiinkin hevosia taas eteen ja alas. Rappen venytti aika mieluusti ja vaikutti siltä, että oli paiskinut hommia hyvinkin heiniensä edestä. Olin todella tyytyväinen tuntiin ja siihen, kuinka Rappen malttoi pääosin keskittyä ja yrittää parhaansa. Laukassa koetut hetket tuntuivat niin hyviltä, että en edes harmitellut enää estetunnin vaihtumista tähän treeniin. Ja tuo on jo melkoinen tunnustus minulta. Mutta niinhän se opettaja tuumasikin, että esteratsastus on kouluratsastusta esteiden välissä. Tolppien ja puomien parissa sen vain toisinaan unohtaa sangen helposti. Oli mukava lähteä tallilta hymyillen, ja enpä pistä pahakseni, vaikka pääsisin piakkoin toistekin Rappenin kanssa treenaamaan.

Vyörymistä koko tunnin edestä

Keskiviikon omalle tunnilleni arvelin saavani Elmon jälleen. Arvaukseni meni metsään, sillä sain jokin aika sitten toivomani Aten. Olin innoissani, sillä tämä suomenhevosruuna on väläytellyt monen ratsastajan kanssa hienoja tunteja. Kaivelin myös muistini kätköistäni (eli blogia selaamalla) sen, että joskus meilläkin on sattunut Aten kanssa askel tai toinenkin kohdalleen. Ennen tuntia ehdin vielä kertailla mielessäni, kuinka Atte tulee ratsastaa etenkin vasemmalta huolellisesti, jotta se ei jää sieltä puolen ohjaan kiinni, vaan kantaa itsensä tasaisesti. Tunnin aiheena olivat laukannostot pohkeenväistön avulla sekä sulkutaivutukset.

Harjoitukset aloitettiin heti väistön ja sitä seuranneen laukannoston treenauksella. Kuviona oli väistättää hevosta käynnissä pitkän sivun alusta noin pari metriä sisemmäs ja nostaa siitä myötälaukka. Atte liikkui mukavan reippaasti, mutta sitten huomasinkin, etten saanut pidätteitä hyvin läpi. Niinpä pohkeenväistöissä etuosa jyräsi menemään eivätkä takajalat päässeet mukaan. Atte tykkäsi myös jäädä kierroksesta riippumatta oikealle asettuneeksi. Opettaja hoksautteli pitämään hevosta paremmin suorana ja hidastamaan menoa hieman, jotta jalat ehtisivät tehdä ristiaskeleet. Sain kinastella Aten kanssa melkoisesti siitä, tarvitsiko pidätteitäni kuunnella vai ei. Kun se päätti kuunnella niitä, sain sen myös väistämään, jolloin yritin rentoutua. Atte kuitenkin tulkitsi rentoutumiseni luvaksi marssia reippaammin, jolloin väistö taas väljähti käsiin. Eri kierroksissa ei ollut väistöjen suhteen varsinaisesti eroa. Atte roikkui sinnikkäästi vasemmassa ohjassa kiinni, vaikka opettajan ohjeiden mukaan koetin ratsastaa sitä sieltä pidätteillä ja pohkeilla sieltä irti. Hetkittäin tein jotain oikein, ja Atte tuli tasaisesti tuntumalle, mutta sitten se taas jumiutui vasemmalle kiinni.

Väistön jälkeen nostetut laukat menivät myös vähän niin ja näin. Jäin hölmösti tappelemaan hevosen kanssa vetokilpailun merkeissä, jolloin en piitannut takapäästä nimeksikään. Niinpä laukannostot onnistuivat vasta muutaman raviaskeleen kautta, kun en ollut saanut ratsastettua Attea aktiiviseen ja terävään käyntiin. Laukassa Atte meni edelleen sangen reippaasti, jolloin raviin siirtymisen jälkeen kaahotettiin hetki ennen kuin sain Aten uskomaan, että päämääränä oli siirtyä käyntiin. Koko tehtävän aikana taisimme saada ehkä yhden, korkeintaan kaksi siedettävää laukannostoa, joka ei lähtenyt kovin pahasti ravimökellyksen kautta. Laukan jälkeen Atte oli aina tuplasti innoissaan, joten väistöjen hakeminen niiden jälkeen oli taas työläämpää. Harmitti kyllä, kun suunnitelmistani huolimatta annoin hevosen keikahtaa etupainoiseksi ja vetää minut mukanaan, jolloin tehtävät eivät ottaneet sujuakseen.

Sulkutaivutuksia tehtiin pitkillä sivuilla käynnissä ja ravissa sekä ilmeisesti myös hetkittäin pääty-ympyröillä tavoiteltiin vähän liikkeen kaltaista menoa. Meillä oli Aten kanssa edelleen rutkasti erimielisyyksiä etupainoisuudesta, vasemmalla roikkumisesta sekä vauhdista, joten emme loistaneet tässäkään tehtävässä. Ärsyttävää, kuinka heikko keskittymiskyky minulla toisinaan on ja kuinka helposti annan periksi, jos asiat eivät parane taikaiskusta. Käynnissä tehdyissä sulkutaivutusyrityksissä huomasin, että Atte liikuttaa takapäätään aika helpostikin sisemmäs. Ongelmaksi tahtoi tulla vain se, että Atte yritti kävellä koko tehtävän läpi tai valua etuosankin kanssa takaosan perässä. Helpompi suunta oli taas oikea kierros, vaikka siihenkään ei kovin loistavia suorituksia saatu, kun en osannut keskittyä ja olla selkeä apujen kanssa. Istuntanikin tuntui tökkivän pahasti ja valuin aiempaakin pahemmin vasemmalle. Ravissa en alkanut sulkutaivutuksia edes yrittämään, vaan koetin saada Attea pelkästään kuulolle. Pääty-ympyröillä se hetkittäin malttoi kuunnellakin, jolloin opettajan neuvosta ajattelin siinä vähän sulkutaivutuksen kaltaista menoa. Kun sain itseni ja apuni kohdilleen, loksahti Atte ravissa hetkittäin pyöreäksi kantaen itsensä molemmilta puolin. Ai, että se tuntui kivalta siihen verrattuna, että olin valtaosan tunnista sortunut kantamaan sen etupäätä etenkin vasemmalta.

Loppuraveissakin Atte vyöryi vielä hetkittäin menemään, kun en osannut asiaan järkevästi puuttua. Onhan se hyvä, että hevosella on menohaluja, mutta osaisinpa käyttää ne hyväkseni. Nyt jäin vain kinastelemaan, jolloin Atte vyöryi, ja minä vikisin. Opettaja hoksauttikin, että Aten muuttuessa etupainoiseksi sai se kiskottua minut etukumaraan ja alaselkäni notkon pahenemaan. Noina hetkinä olisi pitänyt pystyä pitämään selkä pyöreämpänä ja sitä kautta suorempana keskivartalon lihaksia käyttäen. Tunnin aikana en keksinyt sitä, miten Aten reippauden saisi sopivasti hallintaan. Kokeilin kipityshetkinä peruutuksia, jotka Atte teki varsin kevyesti, mutta en saanut niillä vaikutusta menoon. Tunnin lopussa tuumasinkin opettajalle, etten osaa ratsastaa Attea näemmä yhtään ja vitsailin, että voin taas noin kolmen kuukauden päästä yrittää uudelleen. Samanlainen taukohan minulle oli Atesta tullutkin ennen tätä kertaa.

Tarkkojen apujen tunti

Kerran maanantaina pääsin jo ratsastuksen makuun, en voinut tiistaina olla kyselemättä tuntia omalta tallilta. Alun perin mahduin mukaan C-B-tunnille, mutta ryhmäkokojen tasaamiseksi vietin tallilla yhden ylimääräisen tunnin ja ratsastin B-tunnin seitsemäntenä ratsastajana. Olin arvellut ratsuni oikein, sillä Elmohan sieltä tuli. Olin aika iloinen, sillä kuten varmasti on tullut selväksi, pidän tästä ponista. Se ei tosin ollut mennyt yhtään tuntia alle, joten arvelin sillä pahimmassa tapauksessa olevan sen ja edellispäivän loman takia ylimääräistä virtaa. Karsinassa Elmo oli edelleen ihanan helppo laittaa kuntoon, mitä se nyt hieman lähti satulaa karkuun. Toivottavasti poni ei opikaan hapannaamaksi, vaan pysyy lupsakkana.

Tällä kertaa sain maneesissa säädettyä jalustimet ja kiristettyä satulavyön maasta siten, että Elmo pysyi kiltisti paikallaan. Sen sijaan selkäännousujakkaran luo Elmo ei suostunut pysähtymään ennen kuin toisen ihmisen avustuksella. Sen jälkeen se puolestaan taas malttoi kivasti seistä tehdessäni säätöjä. Opettaja kertoi tunnin aiheeksi sulkutaivutukset ja mietin, että olen pulassa. En enää muistanut, minkä verran sulkuja Elmolla on ennen tehty, mutta toisaalta ne ovat itsellenikin vielä haastavia etenkin ravissa tehtynä. Onneksi sulkutaivutuksia tehtiin pitkille sivuille ensin hyvä tovi käynnissä ja välillä aina suoristaen. Elmo oli tunnin alussa taas vähän malttamaton ja tarjosi ravia. Yritin pitää itseni rauhallisena, jotten lähtisi mukaan toisen intoiluihin. Elmo tasoittuikin hieman, muttei rentoutunut kovin hyvin.

Sulkutaivutukset aloitettiin oikeassa kierroksessa. Suurimpana ongelmana oli saada Elmon takaosa sisemmäs ilman, että etuosa pullahti matkassa. Asetuksen saaminen oli myös vaikeaa, sillä Elmo tuntui haluavan mieluusti asettua vastakkaiseen suuntaan. Opettaja neuvoi lyhentämään käyntiä, mikä auttoi antamalla lisäaikaa saada avut kohdilleen. Aloin tajuta pitää sisäpohkeen hieman edempänä estämässä hevosen etuosan pullahtamista ja tehdä pidätteitä ulko-ohjasta, jolloin ulkopohkeella pyytämällä sain hetkittäin Elmon takaosan sisemmäs. Muutamia kertoja Elmo jopa pyöristyi sulkutaivutuksen kaltaisen liikkeen aikana eli sekin löysi palikkansa kohdilleen. Monena muuna hetkenä se tosin kulki jännittyneenä, kun säädin apujen kanssa turhan paljon enkä ollut riittävän herkkänä myötäämään. Teimme sulkutaivutusta oikeaan kierrokseen myös ravissa. Oma pakkani levisi aina niin pahasti, etten saanut Elmoakaan vaaditusti. Parhaimpana tuloksena sain Elmon kulkemaan kolmella uralla, mutta oikeasta asetuksesta tai aktiivisesta ravista saattoi vain haaveilla. Elmosta silti huomasi, että se yritti ymmärtää epämääräisiä apujani, mutta ei kyennyt ajatustenlukuun. Elmosta pidänkin juuri sen takia, että se yrittää parhaansa.

Vasemmassa kierroksessa tehdyt sulkutaivutukset olivat jo käynnissä hankalia. Vasemmalle valuva istuntani sai aikaan sen, että Elmo yritti oikeaakin kierrosta ahkerammin valua kokonaan vasemmalle sen sijaan, että olisi pitänyt etuosansa uralla ja takaosan sisempänä. Opettaja huomauttikin Elmon olevan selvästi jäykempi tähän suuntaan, jolloin omat istuntavirheeni tekivät entisestään hallaa. Kun en saanut omia palikoitani paikoilleen, oli varsin vaikea saada Elmoakaan toivotunlaisesti. Aika monena kertana sain komentaa itseni rauhoittumaan ja ottamaan homman alusta, sillä häseltämisellä en päässyt minnekään. Puolipidätteiden ja rauhallisten pohjepyyntöjen avulla sain Elmoa hetkittäin tähänkin suuntaan menemään jotain sulkutaivutuksen kaltaista liikettä, mutta selvästi epätasaisemmin kuin oikeaan kierrokseen.

Tulimme tehtävää myös vasemmassa kierroksessa siten, että sulkutaivutuksen sai tehdä käynnissä tai ravissa. Kun sulkutaivutus onnistui, sai nostaa vasemman laukan ja laukata pääty-ympyrän tai pari. Valitsin suosiolla käynnin ja jatkoin sulkujen työstöä. Välillä Elmo ymmärsi, mitä hain takaa ja teki parhaansa, välillä taas väänsin hevosen monelle mutkalle. Eniten harmaita hiuksia aiheuttivat kuitenkin laukan epäonniset nostoyritykset. Elmo tulkitsi lukemattomia kertoja minun haluavan laukan sijasta ravia, jolloin sain palauttaa sen käyntiin ja yrittää uudelleen. Opettaja neuvoi pitämään hyvän tuen edestä, sillä annoin sen monilla yrittämillä venähtää olemattomiin. Kun sain etuosan pidettyä hallinnassa, nosti Elmo muutaman kerran varsin näppärästi vasemman laukan. Siitä se tosin ehti innostua ja keskittymiseni retkahtaessa kehtasi ottaa tilaisuudesta vaarin ja laukkasi hirveällä kylkimyyryllä ympyrältä ulos omille teilleen. Näemmä Elmo alkaa kotiutua jo sen verran, että kehtaa alkaa esittää aiemmilta kerroilta tuttuja testailujaan. Kun sain Elmon taas uskomaan, että ympyrällä laukataan ihan siinä kuviolla pysyen, se malttoi taas vähän keskittyä. Laukka myös tuntui pyörivän paljon paremmin kuin viimeksi. Ihan niin sujuvinta se ei kuitenkaan ollut, mutta eiköhän se ala rullata taas hyvin.

Otimme myös oikean laukan nostoja samalla kuviolla eli sulkutaivutuksen avulla. Oikea laukka on Elmolle epämieluisampi, joten sen nostamisessa sai olla moninverroin tarkempi. Tarkkuudessani ei tosin ollut kehumista, sillä esitin hävettävän monta ampaisua raviin laukkaan siirtymisen sijaan. Tulipahan harjoiteltua siirtymisiä ravista käyntiin, kun palautin Elmon aina lähtöpisteeseen. Lopulta huomasin, että oikea laukka tai ylipäänsä laukka nousee parhaiten, kun olen selvästi kääntymässä. Niinpä en jäänyt nihkeilemään suoralle uralle, vaan odotin vastaantullutta kaarretta, jonka aikana yritin nostoa. Jos en silloin onnistunut, jatkoin tyynesti pääty-ympyrälle ja kokeilin uudelleen. Lopulta saimme muutamat järkevät oikean laukan nostot käynnistä, jolloin pääsin taas kehumaan Elmoa. Välillä kyllä meinasi oma pinna loppua pahasti kesken, kun muka luulin tehneeni kaiken oikein, mutta Elmo silti tarjosi ravia. Opettaja tuumasikin Elmon tarvitsevan tarkat avut, mikä tietysti oli omalta osaltaan hyvä juttu. Jouduinpahan kerrankin keskittymään, kun hevonen ei puoliautomaattisesti tehnyt niin kuin kaverit tai hyväntahtoisesti tulkinnut sinnepäin sattuvaa apuani vahingossa oikein.

Elmo tuntui tämän kerran aikana aika jännityneeltä eikä kulkenut niin helposti oikeinpäin kuin yleensä. Opettaja hoksauttikin tunnin aikana usein huolehtimaan Elmon vasemman puolen hallinnasta, jotta se työskentelisi myös siltä puolen. Tämän vinkin toteuttaminen auttoi aina hetkittäin, jolloin Elmo kantoi itseään taas paremmin. Loppuraveissa Elmoa sai myös houkutella normaalia enemmän ennen kuin se alkoi venyttämään eteen ja alas. Opettaja muistutti hakemaan niinä hetkinä Elmolle vähän isompaa ravia, jotta se ei pääsisi hiippailemaan suosimassaan miniravissa. Muutamina kertoina sain Elmoon liikettä, jolloin opettaja kehui sen ravaavan varsin rennosti ja arveli sen perusteella siitä löytyvän mainiota liikettä, kunhan se vain jaksaa sitä esittää. Näytin ilmeisesti maani myyneeltä, kun opettaja lohdutti sanomalla, että tunnin aikana oli hyviäkin hetkiä. Tuumasin siihen, että toisaalta Elmolla on ihana mennä, kun sen kanssa joutuu keskittymään tarkkoihin apuihin. Toisaalta taas oma pinnani on joskus niin armottoman lyhyt, etten malta keskittyä riittävästi, vaan alan säheltää. Sen tuloksena on omia kuviotaan esittävä ratsu ja ratsastaja, joka miettii, että nyt jokin ei mene ihan putkeen. Onneksi pienetkin onnistumiset ilahduttavan sen verran, että haluan mieluummin yrittää uudelleen kuin luovuttaa kesken.

Näppärä jättiläinen

Viikon ensimmäinen ratsastustunti hurahti hieman yllättävällä tallilla, nimittäin Turkan ratsurinteellä. Harmittelin hieman hevosetonta maanantaita, sillä takana oli kuitenkin reissun takia peräti kolme tallitonta päivää. Niinpä tartui innolla syöttiin, kun talli ilmoitti Facebook-sivuillaan heidän koulutunnillaan olevan tilaa. Lopulta tunnille tuli lisäkseni vain yksi junnuratsastaja, joten pääsin varsin edullisesti hyvin pienelle tunnille. Ratsutoiveeksi esitin testausmielessä jonkin muun kuin jo kokeilemani Hissun, jolloin sain tallin suurimman ratsun eli Salvador B:n. Sauli on 1999 syntynyt ruuna, jonka säkäkorkeus on kunnioitettavat noin 180 senttiä. Koostaan huolimatta se on varsin lempeä. Tallin sivuilla Saulin koulutustason kerrotaan olevan koulussa helppo A ja esteillä metri. Ruunan kehutaan myös toimivan hienosti niin pienillä kuin isoilla ratsastajilla ja olevan miellyttämisenhaluinen ratsu.

Tallilla ei ole maneesia, mutta onneksi pakkasta oli vain noin -8 astetta eikä tuullut. Alkuverryttelyssä pyörittelimme aluksi isoja ympyröitä jokaiseen kulmaan ensin käynnissä, sitten ravissa keventäen ja lopuksi ympyrät harjoitusravissa istuen. Sen jälkeen teimme muutamia siirtymiä käynnistä ja ravista pysähdyksiin pyrkien tekemään jarruttaminen uloshengityksen avulla oma lantio pysäyttämällä. Sauli liikkui ja asettui käynnissä aika mukavasti pyöristyen, jolloin ympyrät oli helppo tehdä. Välillä huomasin hevosen olevan oikealla kiinni, jolloin opettaja kertoikin sen joskus tekevän sitä. Opettaja kertoi, että kun Saulin saa uskomaan, ettei ratsastaja aio kantaa sitä sen puolesta, kevenee se siltäkin puolen. Ravissa ympyrät olivat työläämpiä, sillä Sauli yritti jäädä oikealta raskaaksi. Opettaja neuvoi viemään sisäohjaa reilusti sisälle kuin avaisi oven. Tein näitä ovenavausliikkeitä kerta toisen jälkeen, ja hetkittäin Sauli irtosikin oikealta. Muutoin se ravasi pääosin ihan kivasti, mutta yritti välillä jäädä hiippailemaan. Välillä pyytäessäni raviin aktiivisuutta nosti Sauli hyvin lyhyen laukan. Tätä tapahtui turhankin monta kertaa, joten ilmeisesti en sitten kontrolloinut hevosen etuosaa, kun se pääsi venymään sieltä omille teilleen.

Siirtymisissä alaspäin Sauli oli näppärä. Käynnistä päästiin pysähdyksiin aika hyvin ilman ohjaa. Opettaja hoksautti vetämään vatsalihaksia uloshengityksen aikana sisään, jolloin selkä pääsisi vähän pyöristymään. Ravista Sauli siirtyi hyvin helposti käyntiin, mutta pysähdykseen vaadittiin hieman ohjan apua. Näistä kokeiluista huomasi kuitenkin, kuinka hyvin ratsu olisi totellut istuntaa, jos olisin sitä osannut paremmin käyttää. Isoksi hevoseksi sen harjoitusravi oli yllättävän helppoa istua, jolloin ravissa pyöräytetyt ympyrät ilman keventämistä sujuivat ilman kauheaa pomppimista. Aktiivisuus taisi kuitenkin niiden aikana hieman hiipua, joten taisin silti jäädä jaloillani vähän pusertamaan varmistaakseni tasapainon säilymisen.

Seuraavaksi opettaja pisti meidän tulemaan muutamia kertoja sulkutaivutusta molemmissa kierroksissa niin käynnissä kuin ravissa. Mietin jo, että nyt mennään turhan vaikeille vesille vieraan hevosen kanssa, sillä en ole aikoihin tehnyt sulkutaivutuksia. Oikeassa kierroksessa sulkutaivutukset käynnissä onnistuivat silti aika kivasti. Sauli tuntui huomaavan varsin näppärästi, mitä pyydän, ja se oli helppo saada sulkutaivutukseen noin reilun puolikkaan pitkän sivun ajaksi. Etupää pysyi uralla ja takaosa kiltisti vähän uran sisäpuolella. Oma istuntani pysyi kumman hyvin paikoillaan, jolloin Sauli puksutti aika helposti menemään. Viilausta opettajalta tuli siitä, ettei tahti saanut hidastua. Ravissakin oikea kierros sujui kohtuullisesti, mutta aktiivisuus hiipui silloin aika paljon. Ihmeen hyvin Sauli kuitenkin reipastui, kun opettajakin oli äänellä avittamassa. Vasen kierros oli itselleni vaikeampi, jolloin Saulikaan ei päässyt loistamaan. Käynnissä minulla oli vielä kohtuullisesti aikaa järjestellä palikoita ja saada vähän sulkutaivutuksen kaltaista menoa, mutta ravissa pakka levisi kunnolla. Sauli tarjoili monet kerrat lyhyttä laukkaa, kun kuvittelin itse pyytäväni sitä sulkutaivutukseen. Se tahtoi myös päästä itse säätelemään vauhtia, kun puolipidätteeni eivät menneet läpi. Niinpä hevonen ei pysynyt kuulolla eikä apuni menneet perille. Kun taas sain pidätteen läpi, ja Sauli alkoi kuunnella, saimme vasempaankin kierrokseen ainakin pari sulkutaivutusta etäisesti muistuttavaa askelta.

Ravissa tehtyjen sulkutaivutusten jälkeen nostettiin laukka, jossa Sauli tykkäsi hitailla paljon. Raipalla muistuttamisen seurauksena oli hyvin usein pukki, jos toinenkin, mutta ei juuri reippaampaa menoa. Opettaja tuumasi, että Saulin pukit irtoavat onneksi hyvin minimaalisesti maasta eikä se esitä koskaan yhtä pukkia enempää. Hevoskuiskaustaitoni olivat hyvin vinksallaan, sillä päädyin esittämään tunnin aikana muutamia sarjapukkejakin Saulin kanssa. Opettajakin ihmetteli Saulin käytöstä, sillä yleensä se on laukassakin ihan reipas. Liekö sitten parin päivän vapaa saanut hepan jäämään lomafiiliksiin vai mikä ollut, mutta jäin aika nynnyksi laukassa enkä pukkien pelossa juuri rohjennut pyytää Saulia laukkaamaan reippaasti. Muutamia piirun verran rullaavampia hetkiä saatiin, mutta nekin olivat melko tiukassa.

Tunnilla ehdittiin vielä tehdä pohkeenväistöä käynnissä ja ravissa. Kuviona oli pyöräyttää puolikas voltti, suoristaa hevonen ja väistättää se sitten takaisin uralle, jonne päästyä siirryttiin käyntiväistön jälkeen raviin ja raviväistön jälkeen laukkaan. Väistöt käynnissä ja ravissa sujuivat, kunhan muistin huolehtia puolipidätteiden läpimenosta. Ilman niitä Sauli vain harppoi itsensä takaisin uralle ilman, että matkaan mahtui väistöaskelia. Kun taas pidätteet sai läpi, väisti Sauli ihanan helposti ja siten, että tunsin väistöaskeleet istunnallakin. Muistin jopa silloin olla rento ja antaa hevosen tehdä työt sen sijaan, että puskin sen jokaisen askeleen läpi. Hetkittäin väistöt olivatkin ihanan helppoja, ja saatoin fiilistellä, millaista ratsastus helpoimmillaan on. Onneksi raviväistöjen jälkeen tehty laukkaosuus palautti minut taas napakasti maanpinnalle. Laukat nousivat kyllä, mutta tarmokkuus niistä oli hyvin kaukana. Hoputin ja nohitin, välillä tohdin napsauttaa raipallakin pukin vastineeksi useimmin saaden, mutta Sauli ei vain halunnut syttyä hommaan. Huomasin könöttäväni itse etukumarassa, sillä edestä raskaammaksi laukassa muuttunut Sauli veti minut helposti sinne. Koetin tätä korjaten samoin kuin polviani aktiivisesti satulasta irroittaen saada hevoseen aktiivisuutta, mutta se jäi nyt kokonaan matkasta.

Loppuraveissa pyörittelimme vielä pidemmällä ohjalla ympyröitä mahdollisimman vähän ohjaa käyttäen. Sauli kuunteli istuntaa ja pohkeita taas kivasti, jolloin sen kanssa sai pyöriteltyä aika hyvin ympyröitä ilman ohjan apua. Oikea kierros oli minulle helpompi, kun taas vasemmassa en saanut niin näppärästi hevosta kääntymään, vaan välillä jouduin käyttämään ohjaakin. Tämän tunnin perusteella menisin mieluusti Saulilla vielä joskus toistekin koulutunnin. Se vaikutti mukavan herkältä, ja sillä oli sangen tasaiset askeleet kokoonsa nähden. Etenkin hyvin lyhyt laukka tuntui siltä, että olisin voinut huristella koko tunnin siinä askellajissa. Seuraavalla kerralla olisi tosin kiva oppia ratsastamaan Sauli aktiiviseksi myös normaalissa laukassa. Joka tapauksessa oli hauska käydä uuden ratsun selässä ja vieläpä ihan ulkona ratsastaen.

---

Sain Ponipulinaa-blogin Kirsiltä haasteen (kiitos!), johon innostuin naputtelemaan vastaukset. Jospa niistä olisi iloa satunnaisille kävijöille tai lukijoille, jotka eivät ole jaksaneet kahlata yli 700 kirjoitustani läpi. Olen saamaton haastamaan muita, mutta napatkaa toki kysymykset tästä omaan blogiinne, jos haluatte.

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Olen aina tykännyt kirjoittamisesta ja hevosista, joten niiden yhdistäminen tuntui loistavalta ratkaisulta. Yritän myös kovasti oppia asioita kertailemalla tuntien antia näin koneen ääressä naputellen. On myös kiva saada lukijoilta kommentteja samoin kuin vinkkejä mahdollisesti pohtimiini pulmiin.

2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
Yritän käydä seurani kisoissa aina, kun niitä järjestetään. Koulukisoissa ilmoittaudun helpon B:n luokkaan ja estekisoissa puolestaan korkeintaan 80 sentin luokkaan.

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Säännöllistä ratsastusta on nyt takana reilut kuusi vuotta.

4. Koulu vai esteet?
Esteet, vaikka sisäinen kouluratsastajani herää toisinaan henkiin. Jostain syystä jaksan keskittyä paljon paremmin treenaamaan esteillä kuin vääntämään koulua vakavissani.

5. Valmennus vai kilpailut?
Mieluusti ottaisin molemmat, jos vain olisi mahdollista. Valmennuksiin ei nyt ole mahdollisuutta, mutta osallistun tosiaan seurani kisoihin, jos vain suinkin pääsen.

6. Poni vai hevonen? Perustele.
Hevonen, sillä tällä 179,5 sentin pituudellani harva poni sopii alleni.

7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
On ollut kaksi vuokrahevosta, Helvi ja Verona.

8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
Olen hypännyt, viimeksi tämän kesän leirillä. Ne tuppaavat kuitenkin jännittämään vielä melkoisesti.

9. Lempihevosrotusi?
Kyllä se suomenhevonen on. Hilanterilla lienee osuutta asiaan ja paljonkin.

10. Korkein hyppäämäsi este?
105 sentin pysty.

Melkein kaikki nappiin

Itsenäisyyspäivänä sattui olemaan niin kivasti tunneilla tilaa, että ymppäsin itseni C-B-tunnille puomien pariin. Tunnille tuli vain neljä ratsukkoa, joten pääsimme nauttimaan kunnon pienryhmähenkisestä menosta. Ratsukseni olin kehdannut toivoa Peraa, sillä halusin päästä hyvin menneen estetunnin jälkeen työskentelemään sen kanssa myös puomeilla. Opettaja toteutti toiveen, ja ilosta hyristen kipusin Peran selkään. Pera oli alkuverryttelyssä varsin mukava. Ratsastin käyntiä vähän pidemmällä ohjalla, ja Pera hakeutui tuntumalle sangen helposti. Tein sitten siirtymiä samalla ohjastuntumalla yrittäen säilyttää Pera rentona pää alhaalla. Aluksi Pera nosti päätään siirtymisissä, mutta alkoi sitten varsin hyvin siirtyä käynnistä raviin länkkähenkisesti pää alhaalla pysyen. Ravissa pää alkoi nousta vähän useammin ylös, mutta aikani muistutettuani Pera malttoi pysyä päänsä kanssa aloillaan ja ravata rennosti eteen. Tässä vaiheessa aloin melkein toivoa, että edessä olisi ollut tunnin verran lännenratsastuksen perehtymistä. Pera tuntuu toimivan helposti pidemmällä ohjalla, jolloin se myös rentoutuu minun kanssani paljon helpommin kuin kunnon ohjastuntumalla työskennellen.

Ensimmäiseksi tulimme vasemmassa kierroksessa puomit harjoitusravissa. Niiden ylittämisen jälkeen siirryttiin käyntiin ja nostettiin vasen laukka, jolla ylitettiin vähän matkan päässä ollut puomi ja jatkettiin uraa myöten tehtävän alkuun. Pera tahmaili ravissa hieman ja meinasi jopa hidastaa puomeille. Nohittamalla se kuitenkin jaksoi nostella jalkansa niistäkin kohtuullisesti yli. Vasemmat laukat nousivat käynnistä ihan ok, mutta aktiivisuutta olisi saanut olla enemmän. Laukka ei noussut siis pontevimmin, mutta pääsimme kuitenkin aina yksittäisen puomin yli siten, että askeleet sopivat ihan näppärästi. Vastoin kuin yleensä, olisin voinut tahkota ravipuomeja vähän enemmän. Olisin halunnut hinkata niitä sen verran, ettei Pera vain valu niistä yli, vaan alkaa koukistella ja nostella jalkojaan, jotta selviytyy niistä helposti ja ilman, että tahti kärsii.

Seuraavaksi tulimme oikeassa kierroksessa laukaten ympyrällä kahta puomia. Tarkoituksena oli saada sujuva laukka, jonka avulla puomit ylittyisivät ilman ongelmia. Oikea laukka nousi vasenta paremmin, ja Pera oli helposti säädeltävissä. Menimme kolme kierrosta, joissa kaikki puolikkaat viimeistä lukuun ottamatta menivät tasaisesti kymmenellä askeleella. Viimeisellä puolikkaalla opettaja halusi minun vähän ratsastavan kaarta pienempänä, sillä toiseen kaareen verrattuna se oli valunut vähän isommaksi. Ratsastin sitten turhan jyrkästi, jolloin yksi askel jäi pois, ja tulimme sen puolikkaan yhdeksällä askeleella. Muutoin Pera kääntyi ja laukkasi niin tasaisesti, ettei minun juuri tarvinnut tehdä töitä. Opettajakin kehui suoritustamme, ja välitin kiitokset Peralle. Se oli laukassa jälleen niin säädeltävissä ja kuulolla, että menosta sai pääosin vain nauttia. Ihanaa, kun hevonen tekee niin kuin pyydetään eikä kyseenalaista ihan kaikkea.

Tämän jälkeen ratsastimme pääty-ympyrän laukassa, suuntasimme siitä suoralle linjalle ja sen jälkeen pyöräytimme vielä pääty-ympyrällä olleiden kahden puomin yli. Suoran linjan 13 metrin välein olleiden puomien väleihin tuli saada neljä askelta. Ensin arvelin, että höpöksi menee, sillä osaan yleensä pääosin mennä vain vauhdikasta laukkaa. Alkuun pyöräytetty pääty-ympyrä antoi kuitenkin hyvin aikaa hakea sopiva laukka, jolloin tulimme molemmat kerrat suora linja vaaditusti neljällä askeleella. Sen jälkeen pyöräytetylle pääty-ympyrälle puomit ylittäen ei myöskään tullut ongelmaa. Opettaja tuumasikin, että tehtävä näytti ihan liian helpolta meille. Onneksi siihen tulikin meille muutos, kun sitä tultiin vastakkaisesta suunnasta eli vasemmassa kierroksessa pyöräyttäen ensin alle pääty-ympyrä puomien yli ja sitten suora linja. Opettaja antoi meille tehtäväksi tulla suoran linjan välit kolmella ja neljällä askeleella. Ympyrä puomien yli meni edelleen hyvin, mutta innostuin turhankin paljon kolmen laukan välistä. Kiihdytin Peraa siis turhaan, jolloin ensimmäinen väli meni kyllä kolmella askeleella, mutta toiseen väliin ei ollut enää toivetta saada neljää askelta. Opettaja hoksautti, että Peran askel venyy ilman kummempaa eteenratsastusta, joten voisin ottaa rennommin. Toinen yrityskään ei mennyt nappiin, vaan olin vuorostaan myöhässä kiinniottamisen kanssa ja taas toiseen väliin hurahti neljän sijasta kolme askelta. Kolmannella ja samalla viimeisellä yrittämällä saimme kolme ensimmäiseen väliin ja toisessa välissä neljäs laukka-askel tuli siten, että puomi jäi Peran etujalkojen väliin.

Loppuraveissa Pera yritti vähän kiihdytellä, kun oli päässyt innostumaan laukkaosuuksista. Toppuuttelemalla ja ympyröitä pyörittämällä se rauhoittui kuitenkin aika hyvin ja lähti venyttämään eteen ja alas. Jälleen tunti Peran kanssa oli erittäin kiva, vaikka vaikeampi tehtävä ei meiltä mennytkään nappiin. Nyt jälkikäteen miettiessäni tehtävän epäonnistumisen syytä, huomasin jääneeni istunnalla hyvin jännittyneeksi puomien ensimmäisessä välissä. Jännitin viimeiseen askeleeseen sitä, pääsemmekö ensimmäisen välin kolmella askeleella, jolloin tietämättäni puskin Peraa vielä toista väliä kohti. Ei siis ihme, että hevonen hämmentyi, kun istuntani komensi eteen ja ohjilla puolestaan yritin toppuutella. Enpä älynnyt tätä tehtävän aikana. Jos olisin tajunnut, olisin ehkä saanut asian korjattua paremmaksi. Joka tapauksessa tämä tehtävä osoitti sen, että samoilla askelmäärillä pelaaminen onnistuu, mutta kun väleihin aletaan pistää erilaisia määriä, olen hukassa. Tällaista saisi siis treenata enemmänkin, jotta oppisin kontrolloimaan hevosta nopeammin sen sijaan, että pistän sen yhteen vauhtiin, sähellän viime hetkellä jotain tai mikä pahinta, jään vain toivomaan parasta.

Tallin uusimman ponin kyydissä

Ja niin siinä kävi, kuten toivoin. Nasse siis muutti Tallinmäeltä meidän tallillemme, ja Poku palasi sinne entisen omistajansa hyvään huomaan ja kevyempään tuntikäyttöön. Ehdin jo toivoa opettajalta, että ratsastaisin varsin mieluusti Nassella keskiviikon tunnin, ja tämähän järjestyi. Opettaja oli toivonutkin voivansa laittaa sen sellaisille ratsastajille, jotka olivat sillä jo aiemmin menneet eivätkä jännittäisi uutta ratsua. Nasse, kröhöm, siis nykyisin Elmo oli hieman jännittynyt karsinassa, mutta toisaalta onhan sillä kotiutuminen vasta käynnissä, sillä se tuli tallille sunnuntaina. Se oli kuitenkin mukavan kiltti, ja helposti sujuneen varustamisen jälkeen suuntasimme maneesiin. Siellä Elmo jännittyi enemmän eikä malttanut seistä paikoillaan kunnolla, vaikka sillä oli pitelijäkin. Sähellyksen jälkeen sain jalustimet säädettyä ja satulavyön kiristettyä, ja pääsimme käveleskemään.

Elmo tarjosi jännittynyttä ravisteppailua, mutta malttoi aina siirtyä käyntiin sitä pyytäessäni. Sitä se ei tosin kestänyt, kun Dille säikähti peilipäätyä ja ampaisi laukkaan. Ennen kuin tajusin, oli Elmo pyörähtänyt vastakkaiseen suuntaan ja kirmasi laukassa menemään. En osannut odottaa tätä, joten keikahdin kaulalle hukaten molemmat jalustimet. Kaikeksi onneksi Elmo hidasti aika nopeasti ja kääntyi katsomaan peilipäätyä. Siinä sain työnnettyä itseni vikkelästi suoraksi, vaikka olin jo hetken aikaa uskonut, että luvassa oli taas maakosketus. Ei muuta kuin jalustimet takaisin ja syvien hengitysten avulla sekä Elmoa että etenkin itseäni rauhoittelemaan. Tulipahan aloitettua tunti vauhdikkaasti. Alkuverryttelyn saimme tehdä oman mielemme mukaan, ja keskityinkin hakemaan Elmon käynnissä kuulolle. Se vaikutti kovasti jännittyneeltä ja kyttäsi peilipäätyä. Hetkittäin se vielä siirtyi itsekseen raviin, mutta alkoi hiljalleen tulla kuulolle. Käynnissä se kulki tuttuun tapaansa kohtuullisen helposti oikeinpäin, vaikka välillä jännittyi katselemaan maneesia ja uusia heppakavereitaan. Ravissa opettaja toivoi Elmoa pyöristymään pidemmän ohjan perässä, jotta selkä pääsisi töihin. Hetkittäin tämä onnistuikin, mutta koska minua ja varmasti Elmoakin jännitti vielä, ei meno ollut tasaisimmasta päästä.

Alkuverryttelyn jälkeen pääsimme tunnin varsinaisen tehtävän eli sekä käynnissä että ravissa tehtyjen avotaivutusten pariin. Avotaivutuksia tehtiin pitkien sivujen alusta puoleen väliin, jonka jälkeen suoristettiin ja siirryttiin raviin. Ravissa tehtyjen avojen jälkeen puolestaan nostettiin laukka. Käynnissä tehdyissä avoissa Elmo ensin oli aika levoton päänsä kanssa. Opettaja muistutti ottamaan pidätteitä ulko-ohjalla ja rentouttamaan sisäohjaa. Helpommalta suunnalta tuntui tällä kertaa oikea kierros. Elmossa tosin tuntui olevan peramaisesti ainakin sata liikkuvaa osaa, joita oli välillä mahdoton hallita. Eniten avotaivutuksen valmistelussa auttoi puolipidätteen käyttö. Kun Elmo tuli kuulolle, saatoin järjestellä apuni paremmin, jolloin Elmokin pyrki niitä toteuttamaan. Välillä tosin Elmo väänsi itsensä turhan mutkalle, jolloin sain taas palautella sitä vähän paremmin oikeaan asentoon. Välillä taas itse jäin säätämään montaa apua kerralla, jolloin Elmokaan ei enää ymmärtänyt, mitenpäin sen piti olla. Vasemmassa kierroksessa ongelmana oli saada etupää pysymään vähän sisempänä. Vasemmalle valuva painoni taisi vinkata ratsulle turhankin hyvin, että tulehan tänne vasemmalle. Opettaja huomautti, että Elmo pitäisi saada kantamaan vasen puolensa paremmin. Molempiin suuntiin auttoi hienosti ulko-ohjan tuntumalla pitäminen. Sisäohjassa roikkuminen kun vain pahensi tilannetta. Avotaivutusten jälkeen Elmo siirtyi mukavasti raviin ja alkoi rentoutua siinäkin alkutuntia paljon paremmin.

Ravissa tehdyt avotaivutukset jäivät meillä Elmon kanssa enemmänkin avotaivutuksen kaltaiseksi menoksi. Liikkuvia palasia alkoi olla minulle liikaa enkä ole varma, onko Elmolla aiemmassa elämässä juuri raviavoja edes tehty. Jälleen puolipidätteiden avulla sain Elmoa odottamaan, jolloin sain aina yhden palasen avotaivutuksesta kohdilleen. Elmosta huomasi, että se kyllä yritti kovasti, ja saimmekin muutamia askeleita avotaivutustakin lopulta tehtyä. Välillä Elmo taas sekosi epämääräisistä avuistani ja siirtyi käyntiin. Niinä hetkinä huomasin taas itse rauhoittua, jolloin Elmokin oli paremmin kuulolla. Ravissa en opettajalta juuri saanut kommenttia, mutta yhden hyvän hetken hän kuitenkin ehti huomata. Siinä olin juuri saanut Elmon ehkä raviavoa eniten muistuttavasti järjesteltyä, jolloin Elmo liikkui helposti ja pysyi toivotusti ilman ylimääräistä säätämistä. Jostain syystä nyt ravissa oli helpompi järjestellä Elmo avotaivutuksen kaltaisesti vasemmassa kierroksessa, mistä lie moinen johtui.

Laukannostot avotaivutuksesta suoristumisen jälkeen olivat aika nihkeitä. Elmo nosti usein oikeassa kierroksessa suosikkilaukkaansa eli vasenta. Oikean laukan nostoa sai valmistella paljon tarkemmin, jotta sen sai nousemaan. Laukkapätkien aikana opettaja kehotti kokeilemaan kevyttä istuntaa, jotta nyt jotenkin pätkittäisesti pyörivä laukka rullaisi paremmin. Napsautin myös yhdessä kohtaa vähän raipallakin, johon Elmo reagoi tarjoamalla pukin. Ei muuta kuin toinen napsautus perään, ja johan Elmokin ymmärsi, että raippa tarkoittaa eteen, ei takapään nakkaamista ilmaan. Kevyestä istunnasta huolimatta laukka ei alkanut rullata tunnin aikana juurikaan. Opettaja kertoikin, että Elmolla ei ole laukattu kunnolla noin kuukauteen kelien ja maneesittomuuden takia. Ei siis ihme, jos laukka on aluksi vähän jäykkää.

Loppuraveissa opettaja toivoi hevosten venyttävän eteen ja alas. Elmo oli sangen hyvä tässä, ja se venytti helposti pitkälle ohjan perässä. Niinä hetkinä sen vähän hidasta ravia sai pyydettyä isommaksi ilman, että tahti kärsi. Elmo oli tässä vaiheessa ollut jo pidemmän aikaa rento eikä enää häseltänyt päänsä kanssa saati jaksanut kyttäillä mitään. Opettajakin kehui, kuinka hyvin se alkuhäslingin jälkeen rauhoittui. Nyt siinä olikin enemmän sitä rauhallista ja mukavaa Elmoa, johon olin aiemmin tottunutkin. Niinpä tunnin jälkeen tuumasin, että menen sillä mieluusti jatkossakin. Kunhan Elmo pääsee kotiutumaan kunnolla ja osaksi muuta laumaa, niin uskon siitä tulevan jälleen näppärä tuntiponi.