Sunnuntaina lähdimme pitkästä aikaa Tallinmäen maastoihin kahdestaan Kaisan kanssa. Me Jetin kanssa otimme vetovastuun. Keli oli viimeisen päälle kohdillaan: aurinko helotti siniseltä taivaalta ja lämpöasteita oli noin +20. Tarkeni siis vallan mainiosti, turvaliivin kanssa tietenkin enemmänkin kuin hyvin.
Matkan ensimmäinen ja ainoa kunnon tenkkapoo sattui heti kotinurkilla. Jetti totesi lukemattomia kertoja kuljetun polun muuttuneen ansaksi, joka varmasti napsisi suihinsa pienet, kimot ruunapolot. Minä taasen näin ihan tavallisen reitin vailla mitään kyttäämisen arvoista. Jetti luokittelikin minut täysin höhläksi ihmiseksi, joka ei tajunnut paeta selvää vaaraa. Niinpä se päätti lähteä peruuttamaan ja kiepsahtaa siitä urhean Vaken taakse turvaan. Jetti on esittänyt näitä tenkkapoita minun kanssani aiemminkin ja useimmiten juuri lenkin alkupuolella. Olen tähän mennessä antanut periksi, mikä on vienyt meitä väärään suuntaan. Jetti on loogisesti päätellyt, ettei minua ole pakko totella, jos ei juuri sillä hetkellä huvita. Tänään kuitenkin päätin viimein, että nyt saa riittää. Kävimme Jetin kanssa hyvin tiukkasanaisen neuvottelun siitä, tulisiko sen mennä eteenpäin vai yrittää kiemurrella omille teilleen. Lopulta voitin neuvottelun ja sain tyyrättyä Jetin muka jännien kohtien ohi ja pääsin kehumaan sitä oikein kunnolla. Hoh, olipa siinä melkoinen aloitus maastolenkille! Olin kuitenkin todella hyvilläni sinnikkyydestäni. Ei siitä tule oikeasti mitään, jos Jetti saa aina keksiä omiaan ja viedä minua mennessään. Minun on osattava olla jämäkkä, mutta reilu. Sillä pääsee paljon pidemmälle.
Tämän episodin jälkeen pääsimme jatkamaan matkaa. Samoilimme tuttuja teitä ja metsäpolkuja laukkabaanan alkuun. Hurruuttelimme sen aluksi mummoillen, mutta hieman loppua kohti paremmin sujuen. Sen jälkeen etenimme käynnissä ja ravissa, kunnes otimme toisen laukkapätkän metsäpolulle. Siinä Jetti laukkasi mukavan sujuvasti ja helposti. Toki sen piti muka vähän katsella kuoppia ja kantoja, mutta niin maltillisesti, ettei se matkantekoa häirinnyt. Sen sijaan selässä pääsin fiilistelemään, kun Jetti rohkean rennosti laukkasi menemään. Niin kivaa! Loppumatkan taitoimme vähän ravaten ja pääosin kävellen. Tallille saavuimme taas hyvillä mielin. Alkuvaikeuksien jälkeen reissu taittui sujuvasti ja erityisesti toinen laukkapätkä toi hyvät fiilikset. Jetistä on kyllä moneksi: niin pieneksi ja pelokkaaksi poniksi kuin rohkeammaksi ja reippaammaksi ruunaksi. Onneksi tällä reissulla Jetti lopulta löysi itsestään tämän paremman puolen.
