Sunnuntaina heräsin tekstariin, jonka seurauksena pääsin hoitamaan ja liikuttamaan Easyn vielä neljännen kerran tälle viikolle. Aurinko suosi jälleen, mutta päätin silti jäädä kentälle ja ottaa revanssin peruutuksista. Alla ei tosin ollut Jussi, mutta halusinpa silti vielä miettiä, mikä kumma niissä peruutuksissa voi olla niin hankalaa. Alkuverryttelyssä annoin Easyn ravailla rauhassa uraa myöten ilman sen kummempaa. Yritin samalla asennoitua olemaan ratsastuksen ajan rento, mutta täsmällinen pyynnöissäni.
Aloitin tekemällä peruutuksia käynnistä pysähtymällä ja palaamalla sen jälkeen käyntiin. Easy pysähtyi aina mukavasti ja jäi seisomaan paikoilleen, mutta peruutusapujeni saaminen perille kesti aina pienen hetken. Easyä kiinnosti niin tarhakaverit kuin niiden päiväheinä paljon pyyntöjäni enemmän. Istuntaa keventämällä ja pienillä, mutta sinnikkäillä ohjasotteilla Easy lopulta lähti aina peruuttamaan. Maasta oli helppo katsoa, kuinka hokkien raapimisjäljet paljastivat peruutusaskelien olleen sangen laahaavia. Peruutus kuitenkin pysyi vielä tässä vaiheessa kohtuullisen suorana, vaikka Easy ei juuri pyöristynyt sen aikana. Käyntiin pääsimme palaamaan helposti peruutuksen jälkeen.
Seuraavaksi vaihdoin tehtävästä käynnin raviin ja jatkoin peruutuksien työstämistä. Easy pysähtyi ravistakin edelleen nätisti, mutta peruutus ei lähtenyt vieläkään kovin nopeasti, joskin paljon nopeammin kuin Jussin kanssa. Uutena pulmana peruutukseen tuli se, että Easy nakkasi sinnikkäästi takaosaansa oikealle riippumatta siitä, kummassa kierroksessa teimme peruutusta. Korjasin sitten oikealla pohkeella takaosaa parhaani mukaan suoraan, mutta jostain Easy löysi aina raon, josta pukata takaosa oikealle. Ilmeisesti ravi oli kuitenkin sen verran saanut tamman kavioihin ilmaa, ettei itse peruutus kuitenkaan ollut enää kentän kyntämistä, vaan jalat nousivat siinäkin kohtuullisesti. Takaisin raviin siirtyminen ei ihan onnistunut, sillä käyntiaskeleita mahtui aina yksi tai kaksi väliin. En ilmeisesti ollut saanut herkistettyä tammaa riittävästi tai sitten omalla ratsastuksellani estin tamman herkän reagoinnin. Muutamia sujuvampia peruutuksia saimme lopulta kuitenkin, vaikka en saanutkaan niitä ihan niin vaivattomasti kuin olisi voinut. Olisin myös halunnut Easyn vähän pyöristyvän niiden aikana, mutta sekin jäi saavuttamatta.
Laukkatreenin päätin ottaa isolla kahdeksikolla, jossa suunnanvaihdossa pyysin Easyn mahdollisimman nopeasti käyntiin ja nostin aina uuden suunnan laukan. Aluksi Easy ei ihan ollut perillä tehtävästä, mutta muutaman kierroksen jälkeen se hoksasi jujun. Minulla meni saman aikaa tajuta, että minun piti valmistella siirtyminen ajoissa eikä vain yhtäkkiä pyytää hevosta käyntiin. Lopulta saimmekin pari aika näpsäkkää siirtymistä laukasta käyntiin samoin kuin takaisin käynnistä laukkaan. Easy nosti laukan hyvin, ja kuvittelenpa sen käyttäneen tässä takaosaansa hyvin. Tuskin laukka muutoin olisi niin ponnekkaasti noussut käynnistä. Easy ei myöskään villiintynyt tehtävästä, vaan säilytti maltillisen laukan. Loppuun otin vielä laukkaa oikeassa kierroksessa kevyessä istunnassa ja annoin Easyn mennä rennosti eteenpäin. Laukassa Easy olikin tasaisin päänsä kanssa eikä tällä kertaa mielestäni valunut kuolaimen alle niin kuin joinain kertoina.
Loppuraveissa en taaskaan puuhannut kummempaa, vaan odotin, että Easy rentoutuu ja siirsin käyntiin. Hyppäsin satulasta alas, ja loppukäynnit kävimme käppäilemässä maastolenkin alkutaipaleella. Easy-reppana luuli, että raahaan sen vielä kunnon maastorääkkiin, sillä se tepasti sangen hitaasti perässä. Kotiinpäin kääntymisen jälkeen sen askel tosin alkoi taas vetää kivasti. Tällä kertaa se ei onneksi yrittänyt kiskoa minua perässään, vaan malttoi kävellä rauhassa. Joskus voisi tehdä ihan hyvää käydä käyntimaasto ihan itsekin kävellen. Sehän olisi melkein kuin koiran kanssa lenkkeilemistä. Mitä nyt narun päässä onkin muutaman kymmenen kilon sijasta muutamia satoja kiloja eläintä.
