Pääsimme viimein kaverini kanssa Tallinmäelle maastoreissulle. Olin haaveillut saavani mukavalaukkaisen Uunon, mutta sainkin Jetin. Mikäpä siinä etenkin, kun opettaja sanoi, ettei Jetille todellakaan tarvitse raippaa maastoon. Tunnin maastoon lähti opettajan lisäksi viisi muuta ratsukkoa. Keli suosi jälleen kerran, sillä pilvetön taivas yhdistettynä noin -5 pakkasasteeseen oli likipitäen täydellinen. Ainoana pienenä miinuksena kylmähkö tuuli, mutta kaikeksi onneksi toppasin itseni varmuuden vuoksi kunnolla.
Alkupätkän menimme hiljaista tietä myöten. Samalla otimme sen aikana ensimmäisen laukkapätkän. En ehtinyt kissaa sanoa, kun Jetti oli jo muita hevosia seuraten ampaissut laukkaan. Suoran tiepätkän ja hyvän näkyvyyden takia saatoimme laukata hieman jonomuodostelmaa vapaammin. Niinpä Jetti ampaisi johtohevosen rinnalle ja jäi siihen laukkaamaan tyytyväisenä. Kaikki reissun hevoset käyttäytyivät laukassakin todella järkevästi eikä kilpailuvietti naksanut yhdelläkään päälle. Kehtasinpa vähän aluksi säikähtääkin vauhtia, sillä moista en ole Jetistä kentällä koskaan saanut irti. Rauhoituin kuitenkin, kun Jetti jäi tyytyväisenä ykköshevosen vauhtiin eikä enää pyrkinytkään kovempaa. Oli huippua olla kevyessä istunnassa ja antaa hevosen mennä rennon reipasta laukkaa.
Tieosuuden jälkeen pääsimme hiihtoladun viereen tehdylle ratsastuspolulle kävelemään ja ravailemaan. Jetissä oli vieläkin hyvin virtaa, joskin porukan sennu eli 1993 syntynyt Poku-ruuna oli kaikista terhakkaimpana. Se ei olisi enää millään halunnut kävellä, vaan ehdotti reipasta ravia ja kun sai luvan kanssa mennä sitä, jätti muut ratsut taakseen. Jetin kanssa tohdin mennä käynnissä ja ravissa pidemmällä ohjalla, sillä niin tasaisesti se puksutti menemään. Toisen laukkapätkän otimme pienelle metsätielle, ja Jetti ampaisi siinä liikkeelle jälleen innokkaasti. Nyt se yhdisti menoonsa vielä sen, että nyki tarmokkaasti ohjaa pidemmäksi niin, että keikahdin useampaan otteeseen etukumaraan pahemman kerran. Kertaalleen uskoin jo muksahtavani kyydistä, kun kenotin etukumarassa, ja Jetti vain kiihdytti tavoittaakseen johtohevosen. Sain kuitenkin työnnettyä itseni taas pystyyn, ja hiljalleen vetohevosen läheisyydessä Jetti rauhoittui rennompaan laukkaan. Lopulta porukan isoin eli Jetti ja pienin, joka sattui olemaan säkäkorkeudeltaan noin 120-senttinen poni, laukkasivat rinta rinnan tyytyväisenä.
Loppumatka mentiinkin rauhallisesti ravaten ja lopulta hyvissä ajoin käyntiin siirtyen. Kameraa ei valitettavasti sattunut mukaan, mutta eiköhän jokainen osaa kuvitella lumisen metsätien, hevoset ja auringonpaisteen muutenkin. Sisäinen nynnyni pääsi kyllä taas hetkittäin muka jännittämään vauhtia, mutta reippaampi ratsastajani oli vain onnessaan. Kaikista eniten mieltä lämmitti se, kuinka tyytyväiseltä hevoset vaikuttivat. Niiden kun ei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin liikkua, johon ne onkin luotu. Hataran muistikuvan perusteella hahmottelin reitin karttaan, ja se väitti lenkin mitaksi noin kymmenen kilometriä. Lenkki oli kuitenkin reipas, ja oli noin kolme kertaa tavallista koulutuntia rankempi. Silti talliin palatessa ratsut näyttivät ainakin kymmenen kertaa iloisemmilta kuin kouluväännön parista palatessaan. Maastolenkit ovatkin ennen kaikkea hyvää hoitoa niin ratsastajan kuin ratsun pääkopalle.
