Harmillisesti perjantain pienryhmätunnilla oli taas käynyt kato, jolloin tunti yhdistettiin aikaisemman C-B-ryhmän kanssa. Niinpä ratsukoita oli yhteensä yhdeksän, mikä tuntui turhan isolta määrältä pitkästä aikaa. Olin ennakkoon arvellut saavani Hilanterin tai ehkä Manun, mutta opettaja oli jakanut minulle Jussin. Ei yhtään hullumpi valinta, sillä Jussi on useimmiten sopivan mutkaton ratsastaa. Tunnin aiheena olivat siirtymät, joista olinkin hyvin mielissäni. Ne kun ovat yksi lempitehtävistäni kouluväännössä.
Alkuverryttelyssä sai mennä itsenäisesti ensin käynnissä ja sitten ravissa. Jussi oli ollut jo aiemmalla tunnilla, joten se oli sopivasti lämmitelty hommiin. Käynnissä koetin ratsastaa Jussia liikkumaan ilman, että se jäi roikkumaan ohjalle. Hetkittäin onnistuin ja hetkittäin taas en. Vaikka ratsastin ihmeen paljon normaalia enemmän pohkeilla, en tainnut tarjota Jussille tasaista tuntumaa, jolle jäädä. Ravissa meno helpottui hieman, mutta Jussi puski sisälle molemmissa kierroksissa mielestäni normaalia enemmän. Ehkä se oli jäänyt aiemman alkeistunnin fiiliksiin ja arveli, että riittää, kunhan etenee jonnekin. Minä taas jäin ihmettelemään menoa enkä korjannut puskemista riittävällä tarmokkuudella. Keskittymiskyky, kai se on jotain syötävää?
Alkuverryttelyn aikana otimme jo muutamat käynti-pysähdys-peruutus-käyntisiirtymät. Jussin kanssa minulla on aina ollut ongelmana saada se pysähtymään riittävän näppärästi. Yleensä pysähtymistä edeltää pieni jarrutusmatka, ja hiljalleen Jussi valuu pysähdykseen. Arvelenko oikein, jos väitän käynnin olevan vailla aktiivisuutta, jolloin pysähdyskään ei suju riittävän napakasti? Toinen vaihtoehto on tietysti se, etten vain osaa pysäyttää hevosta. Joka tapauksessa saimme kuitenkin aina pysähdyttyä, ja ensimmäisen hankalan peruutusyrityksen jälkeen Jussi muisti osaavansa myös tämän asian. Niinpä se peruutti ihanan kevyesti pyöreänä pysyen ja vieläpä suoraan. Olin ihan fiiliksissä tietysti, sillä peruutus oli niin vaivaton ja helppo.
Sitten siirryimme ensimmäiseen varsinaiseen tehtävään. Maneesin keskiosa rajattiin siirtymisalueeksi ja peilipäädyssä ratsastettiin ravissa oikeassa kierroksessa ja katsomopäädyssä puolestaan vasemmassa. Kun hevosen sai ravissa hyväksi, sai siirtyä maneesin keskiosaan, jossa tehtiin ravista pysähdys, siitä peruutus ja sen jälkeen siirtyminen suoraan raviin. Alun perin pääty-ympyröillä piti olla harjoitusravissa, mutta päädyin lopulta keventämään. En saanut Jussia juuri rentoutumaan, jolloin se meni hirviravia eikä istumisestani tullut mitään. Jussi jännittyi istuntayrityksistäni ja viskasi päänsä noina hetkinä ihmeellisesti ylös. En ole tähän törmännyt aiemmin ja jäin ihmettelemään tätäkin. Lopulta näin järkevämmäksi valita keventämisen, jotta hommat eivät menisi ihan penkin alle jännittymisen takia. Se auttoi jonkin verran, mutta ravityöskentely oli silti kaukana hyvästä.
Siirtymiä lähdin tekemään muista hankaluuksista piittaamatta enkä osannut ennakoida yhtään tulevaa. Sain Jussin vielä jotenkuten pysähtymään, mutta peruuttaminen ei alkanut onnistua nimeksikään. Jussi joko pyrki eteen tai jommallekummalle sivulle, mutta ei taakse. Jouduimme ähräämään tämän saman asian kanssa miltei joka kerta, kun tulimme sitä tekemään. Opettaja muistutti pitämään pohkeet pysähdyksissä tuntumalla, sillä ne lennähtivät aina hevosesta irti. Lisäohjeena tuli, että Jussilta pitää täsmällisesti sulkea kaikki muut reitit paitsi taaksepäin liikkuminen. Kuulostaa helpolta, mutta enpä osannut sitä toteuttaa. Jussi löysi aina jonkin muun reitin, ja minulla kesti tuhottoman kauan ennen kuin sain suunnilleen tavaamalla kerrottua Jussille, että haluan sen pe-ruut-ta-van, kii-tos. En voi vieläkään käsittää, mikä ihme teki aiemmin sujuneesta tehtävästä näin pirun vaikeaa. Kun lopuksi aina saimme jonkinlaisen peruutuksen, onnistui siirtyminen siitä raviin lähinnä vain tyydyttävästi. Väliin mahtui aina pari käyntiaskelta, mutta olin jo lannistunut enkä jaksanut tsempata kunnolla. Buu luovuttamiselle!
Seuraavaksi teimme peilipäädyssä sopivasta kohdasta käynnistä pysähdyksen, siitä peruutuksen ja sen jälkeen laukannoston. Meillä oli edelleen Jussin kanssa mielipide-eroja siitä, mitä peruuttaminen on, mutta vähitellen pääsimme yksimielisyyteen hieman aiempaa nopeammin. Laukka ei aluksi noussut peruutuksesta kovin hyvin, mutta toistojen myötä Jussi pääsi tehtävästä kärryille, ja nostot paranivat. Oikea laukka oli samanlaista kuin ennenkin eli Jussi yritti olla edestä raskas, ja minä taas koetin saada sitä sieltä kevyeksi. Jäinpä tietysti sitten nyhertämään ohjan kanssa liikaa, joten oikeassa laukassa emme saaneet muuta mainittavaa kuin kertaalleen pienenevän ympyrän avulla tehdyn hyvän siirtymisen laukasta suoraan käyntiin. Vasemmassa kierroksessa sitten lopulta saimme yhden tai kaksi peruutusta yhdistettynä pontevaan ja hyvään laukannostoon, joten viimein tähdet ja kuu sattuivat loksahtamaan oikeaan asentoon. Laukannoston jälkeen Jussi tosin ampaisi ihmeellisesti menemään ja sitä sai jarrutella tovin rauhoittumaan. Opettaja neuvoi säätämään istunnalla tahdin laukalle ja huolehtimaan pohkeilla, että laukka on aktiivista. Opettajan silmän alla sainkin Jussia hieman oikeinpäin laukassa, mutta muualla meno oli kaukana kauniista.
Loppuraveissa Jussi sentään vähän tasoittui ja oli enemmän oma itsensä. Ei se silti ihan parasta siinäkään näyttänyt enkä kyllä tainnut sitä siltä pyytääkään. Niin kuin en pyytänyt koko tunnin aikana, vaan vedin itse hernepellon nenääni, kun hevonen kehtasi olla toimimatta. Kumman tasaisesti Jussi silti humputteli edeltävästä tunnista sen, minkä ehdin nähdä, joten tajusinpa viimein itse aiheuttaneeni hankaluudet. Tunnista jäikin vahvasti masentava en vain osaa -fiilis, jonka kanssa oli ikävä lähteä kotiin. Tämän siitä saa, kun herneilee eikä malta nollata tilannetta ja ratsastaa paremmin, ähäkutti!
