Jarrut hukassa vaihteeksi

Perjantain pienryhmätunnille toivoin mielessäni jokeriratsua, ja vähän sellainen ratsuarpajaisista sattuikin. Nimittäin seitsemännen kerran pääsin Aten selkään. Taukoa viime kerrasta olikin kertynyt reilun viiden kuukauden edestä. Olen seurannut sivusta Aten hienoa menoa muiden ratsastamana, joten lähdin mielenkiinnolla tunnille. Tunnin treeniaiheina olivat avotaivutukset ja takaosan väistättäminen ympyrällä ulommas. Ratsukoita tunnilla oli yhteensä viisi.

Tunti aloitettiin suoraan laukkaverryttelyllä. Atte laukkasi hieman nelitahtisesti aluksi, joten hyödynsin kevyttä istuntaa. Opettaja neuvoi hakemaan Attea ympyröiden avulla vähän lyhyemmäksi. Huomasin aika nopeasti, että Aten liikkeet vaativat tasapainoista, jämäkkää istuntaa, jota minulla ei vielä kovin ole. Opettaja neuvoi istumaan tiiviisti satulaan ja lyhentämään Attea. Paikoin se onnistui, paikoin taas en saanut oltua itse jämäkkä, jolloin Atte saattoi jatkaa oman mielensä mukaan. Alkuverryttelyn jälkeen sormiani kivisti ikävästi, joten olin jäänyt roikkumaan ohjaan, ja Atte puolestaan sen takia mieluusti roikkuikin siellä.

Takaosan väistättämiset ulommas tehtiin käynnissä pääty-ympyröillä. Suurin haaste oli saada Atte ensin odottamaan, jotta saatoin pyytää sitä väistämään takaosallaan. Monta kertaa Atte vain jyräsi pidätteistäni läpi eikä siten lähtenyt väistämäänkään. Opettaja komensi kerta toisen jälkeen ottamaan sellaiset pidätteet, että Atte uskoo niitä. Yritin kyllä, mutta valaistuin vasta tunnin jälkeen, mikä meni aina pidätteissä pieleen. Jäin jälleen kerran ratsastamaan vain ohjalla enkä piitannut istunnan saati pohkeiden osuudesta mitään. Attehan tietysti ajatteli, että kuski haluaa nyt leikkiä vetokisaa ja lähti siihen puuhaan mieluusti. Niinpä siinä sitten kaksi suomalaista jästipäätä sisupussia mittelivät voimiaan, ja yllättäen hävisin. Lopulta sain aina kerran tai pari ympyrän aikana pidätteet läpi, jolloin Atte väisti takaosallaan kivasti. Innostuin näistä hetkistä sen verran, että lässähdin matkustajaksi, ja Atte olikin jo seuraavassa hetkessä kipittämässä karkuun. Vaikeaa! Tuskailin selässä pahemman kerran eikä keskittymiskykykään ollut parhaimmillaan, kun hyttyset pitivät minua liikkuvana buffettinaan.

Avotaivutukset tai etäisesti sen kaltaiset liikkeet onnistuivat vähän niin ja näin. Paikoin sain jarruteltua Attea taas odottamaan sen verran, että sain pyynnöt läpi. Paikoin taas pidätteet eivät menneet läpi, jolloin Atte eteni oman mielensä mukaan, ja minä jälleen kerran hurjan tehokkaasti vain tuskailin ratsastamisen vaikeutta selässä tekemättä juuri mitään hyödyllistä. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, ettei Atella ollut kovin suuria puolieroja, joten sain keskittyä korjaamaan omaa istuntakierouttani vähän paremmin. Koetin muistaa olla nakkaamatta pohjettani väärään paikkaan ja pitää kädet omilla paikoillaan. Taisimme tehtävän aikana saada muutamia ihan hyväksyttäviä avotaivutusaskeleita, mutta pääosin meno taisi olla enemmänkin suoraan kävelyä kaula turhan mutkalla. Jotenkin hahmotan asettamisen ja taivuttamisen väärin, jolloin molemmat tarkoittavat minulle vain kaulan vääntämistä liioitellusti mutkalle. Ihan kuin en tajuaisi, että siinä kaulassa ja niskassa on enemmänkin liikkuvia kohtia kuin vain se yksi.

Ravi- ja laukkatyöskentelyssä jatkui koko tunnin kattanut teema eli jarrujen puute. Atte olisi mieluusti edennyt kilometrin mittaisena ja vielä vähän vyörynyt päälle, kun en osannut ratsastaa sitä lyhyeksi. Pohkeille olisi ollut tarvetta, mutta edelleen arastelin käyttää niitä valmiiksi reippaan hevosen kanssa. Tiedän kyllä, etteivät ne tarkoita hevoselle ainoastaan kaasua, mutta näemmä se tieto ei ole vielä uponnut omaan ymmärrykseeni. Opettajakin huomautti tunnin aikana pitämään pohkeet tuntumalla, vaikka Atte olikin kiireinen. Siitä huolimatta olisi pitänyt päästä istumaan hevosen ympärille kunnolla, jolloin siihen olisi voinut vaikuttaa paremmin. Sinnillä taisimme Aten kanssa saada ravissa ja laukassa muutamat järkevät pätkät, mutta niiden tarjoama ilo ei riittänyt peittoamaan suurta ketutusta oman ratsastuksen kehnoudesta.



Loppuraveissa Atte vielä höyryjunaili menemään, ja olin ihan pulassa. En enää saanut sitä järkevästi malttamaan, joten vaihdoin loppukäynteihin heti, kun Atte sekunnin verran mietti rauhoittumista. Opettaja näki parhaaksi käydä Aten selässä, ja saatoin vain ihailla, kuinka höyryjuna muuttui kuuliaiseksi ratsuksi osaavan ratsastajan käsittelyssä. En voinut olla ajattelematta, kuinka paljon helpompaa olisi, jos osaisi ratsastaa. Mutta siihen ei taida päästä vain haaveilemalla (vieläkään!), joten ei auta muu kuin tahkota lisää tunteja alle.

Videoista kiitos Noralle!