Aiemmin tallille saapunut tuntilainen oli halunnut vaihtaa hevostaan. Minulle oli alun perin merkattu Manta, mutta tämän vaihdoksen myötä sain Kaapon. Harmittelin ennen tuntia vaihdosta vähän, mutta ylioptimistisena kuvittelin, että meillä saattaisi Kaapon kanssa mennä ihan kivasti. No joo, yllättäen tauko kyseisestä hevosesta ei ole tehnyt yhtään hyvää keskinäiselle ymmärryksellemme, päinvastoin. Jos ennen tuntia harmitti vaihdos, tunnin aikana tuon tunteen sai ainakin kymmenkertaistaa. Kuski pitäisi laittaa kyllä tukiopetukseen, jotta se alkaisi viimein tajua tämän hevosen ratsastamisen päälle.
Tunnin treenailut aloitettiin käynnissä pyörittelemällä päätyihin ympyröitä, joissa hevosen etupäätä tuotiin vähän sisemmäs ja takapäätä väistätettiin. Koska jarrutustaitoni tämän pollen kanssa on hyvin kadoksissa, en saanut Kaapon etupäätä hallintaan, jolloin takapääkin oli tavoittamattomissa. Opettaja antoikin meille tukiopetusta kädestä pitäen ja korostikin sitä, että ensin oli otettava etupää haltuun. Kun se on hyppysissä, voidaan alkaa ajatella takapäätä. Uskalsin sitten paremmin alkaa vaatia, jolloin Kaapo alkoikin pätkittäin kuunnella paremmin ja tarjosi homman tajuttuaan mukavaa pyöreyttä. Vaivalloista tämä oli kuitenkin, mutta ne parit onnistumiset ilahduttivat kuitenkin.
Tämän jälkeen jatkettiin ravissa. Tarkoituksena oli pyöritellä ympyröitä ja saada hevosta koottua. Opettaja ohjeisti kokoamaan Kaapoa enemmän istunnalla kuin ohjalla ja jos polle yritti lähteä kaahaamaan, ulko-ohjalla saattoi ottaa pidätteitä. Homma meni valtaosan ajasta taas kinasteluksi pollen kanssa siitä, mitä nyt pitikään tehdä. Kaapo olisi halunnut ravailla harja hulmuten oman mielensä mukaan, ja minä halusin saada sitä kuuntelemaan ja pyöristymään. Yritin pitää itseni tiukkana pakettina, jolloin en antaisi hevoselle mahdollisuutta vetää minua mukanaan. Muutaman kerran onnistuinkin, jolloin Kaapo löysi itsestään pyöreän, rennosti etenevän hevosen. Sitten taas keskittymiseni herpaantui, ja hevonen lässähti pannukakun tavoin pitkäksi kaasuttelijaksi.
Laukassa haettiin myös pyöreyttä ja tasaisuutta. Minä lähinnä keskityin siihen, ettei Kaapo puskisi sisäpohkeestani läpi mielensä mukaan ja että se pysyisi suunnilleen hallinnassani. Vasen kierros meni ihan mukavasti. Kaapo laukkasi tasaisesti, minä pystyin pitämään itseni ryhdikkäänä ja vauhti pysyi hallinnassa. Jes. Mutta sitten kaikki liki nollaantui, kun vaihdettiin oikeaan kierrokseen. Se on hevoselle selvästi vaikeampi ja se puski häikäilemättä sisäpohkeeni läpi. Lopulta taisin istua selässä miten sattuu, nykiä ohjia joka suuntaan ja muutenkin hötkyillä päättömästi. Kun unohdin kaiken tuon ja otin rauhassa, sain Kaapon vähän parantamaan. Hyvin vähän, mutta kuitenkin.
Hyvää tunnissa oli se, että opettaja pyrki auttamaan meitä eikä jättänyt pyörimään oman onnen nojaan. Tärkeämpänä korjauksena opettajalta tuli se, että ulkopuoleni tahtoo lähteä omille teilleen. Etenkin käteni kyynärpääkulma katoaa ja lisäksi vielä painan käden lähelle hevosen kaulaa. Ei hyvä. Kaiken kruunaan sillä, että lysähdän ulkopuolelta myös kasaan. Riittää ainakin korjattavaa.
Jostain syystä ratsastan Kaapoa aina alussa silkkihansikkain. En uskalla vaatia siltä suoraan kunnolla, vaan tyydyn puolittaiseen suoriutumiseen. Siitä sitten tietenkin koituu vaikeuksia, kun hevonen ehtii tottua lepsuiluuni. Onneksi tunnin aikana sain sekä käynnissä että ravissa parit oikein nätit, pyöreät ja yhteistyöhaluiset hetket hevosen kanssa. Vaikka suurin fiilis tunnista oli pettymys omaan osaamattomuuteen, nuo pari hetkeä nostivat mieltä sieltä maasta kuitenkin vähän.
