Pitkästä aikaa oli vuorossa sellainen ratsastuskerta, joka saa miltei itkemään, ajaa raivon partaalle ja lopulta opettaa, jos osaa kuunnella. Minä en tällä kertaa osannut, joten keskityin ensimmäiseen ja toiseen määritelmään enemmän. Treeniaiheena oli esteitä, hevosena ikisuosikkini (kyllä, näistäkin huonoista kerroista huolimatta) Hilanteri.
Tunnin alkuverkka alkoi ihan normaalisti. Kiinnitin torstain oppien mukaisesti huomiota käsiini, pohkeiseen ja hevosen liikkumiseen. Sitten jokin vinksahti pahemman kerran. Hilanteri tökkäsi seisomaan keskelle maneesia eikä hievahtanut siitä minnekään, ei hyvällä ja vielä vähemmän pahalla. Pari askelta sain taas puskettua sitä eteenpäin, kunnes se teki saman tempun uudelleen. Sinnikkäästi komensin sitä eteenpäin raipan avustamana, mutta mitään järkevää tulosta ei syntynyt. Puhti ehti loppua kuskilta ennen hevosta, mistä tulikin suurin virhe: luovutin. Aloin jo epäillä sitä, että hevosella on jokin paikka kipeänä, mutta opettaja ei ollut huomannut mitään moista. Tässä vaiheessa jumituksen jo jatkuttua pidemmän aikaa ei itku ollut kaukana. Tunsin itseni eläinrääkkääjäksi, joka potkii ja piiskaa hevosta osaamatta oikeasti ratsastaa sitä. Lopulta opettajan osallistuessa hevosen nohitukseen sai Hilanteri taas liikkumiskykynsä takaisin. Siihen onneksi loppuivat sen tunnin jumitukset, mutta niistä syntynyttä pahaa mieltä ei enää tunnin aikana saatu korjattua.
Sitten päästiin vähän kokeilemaan estehyppelyä. Hilanteri liikkui edelleen aika tahmeasti ja puski mielensä mukaan. Korjauspyynnöt eivät jo taistelutahtonsa menettäneeltä kuskilta tulleet kovin vakuuttavasti. Päätyyn pyöräytetty kavaletti meni töksähtävillä hypyillä yli ja siitä pystylle jatketulla reitillä polle puolestaan kiihdytteli oman tahtinsa mukaan. Siitä toki seurasi myös töks-hyppyjä, kun polle pääsi liian lähelle estettä.
Sitten yritettiin löytää ratatempo menemällä kolmen esteen suora, jossa ensimmäiseen väliin piti tulla vain yksi laukka-askel, toiseen neljä. Kuski ei vieläkään ollut käsittänyt, miten hevonen saadaan vauhtiin, joten parit kierrokset välit mentiin kahdella ja viidellä, jopa kuudella. Sitten pontevien pohje-, raippa- ja ääniapujen saattelemana sain pollen taas töihin, jolloin välit menivät pyydetysti. Ja se, joka ei usko ratsastuksen olevan oikeaa liikuntaa, voi käydä testaamassa samanlaisen tunnin. Kyllä hiki virtaa ja hengästyttää!
Seuraavaksi kokeiltiinkin laukanvaihtoja. Oikealta lähdettiin, hypättiin ristikko, kaarrettiin vasemmalle ja hypättiin ristikko, josta piti saada vasen laukka taas oikeaksi. Tehtiin Hiltsun kanssa uusi ennätys: yksikään laukka ei vaihtunut. Vauhtia ei ollut tarpeeksi, mutta opettaja sentään kehaisi, että avut annoin silti oikein. Lisäsi vielä sen, että jonkin toisen pollen kanssa olisivat vaihdot tulleet. Hilanterilta vaihtoihin vaaditaan oikeasti kunnon liikettä, jota ei yllättäen tällä kertaa löytynyt.
Lopuksi hurautettiin vielä pari kertaa rata. Olihan se naurettavaa menoa. Yritin kannustaa ja komentaa, mutta suurin puhti oli jo kulutettu. Väleihin tuli liikaa askelia eivätkä laukat vaihtuneet. Oikeastaan ainoa onnistuminen koko tunnin aikana oli se, että kestin osaamattomuuttani ja istuin selässä. Muita onnistumisia en edes asioita kaunistelemalla löydä. Kuten toinen ratsastustunnilla ollut tuumasi: tällaiset hevoset opettavat. Minä tosin keskityn aina mieluusti surkuttelemaan osaamattomuuttani, joten haasteellisimpina hetkinä taidan luovuttaa liian herkästi. Ja kyllä, tiedän, ettei pitäisi. Aina ei vain jaksa. Murehdin opettajalle tunnin kulkua, jolloin hän sanoi huomanneensa, että pollella on taas alkamassa huonompi motivaatiokausi. Kesän se taisi humputella aika kivasti (todisteena on ainakin se yksi kerta, jolloin minäkin onnistuin pollen kanssa), mutta nyt on taas vissiin akut hevoselta vähissä.
Hassua on se, että oikeasti rakastan tätä hevosta ja sen luonnetta, mutta se sama asia toisinaan saa minut onnettomaksi. Hilanterilla on luonnetta parin muun hevosen puolesta, jolloin epäonnistumiset tuntuvat pahoilta, mutta onnistumiset taas monin verroin makeammalta.
