Perjantaina lyöttäydyimme Jetin kanssa kuudenneksi ratsukoksi Tallinmäen rauhalliselle maastolenkille. Lähdimme kaikista tutuimmalle reitille, josta kävimme myös pyöräyttämässä viime kerralla tutuksi tulleen uuden metsälenkuran.
Käynnissä ja ensimmäisessä ravipätkässä Jetti oli oma itsensä: käynnissä jäi muista jälkeen, mutta ravissa juuri ja juuri pysyi kannoilla. Toisessa ravipätkässä Jetti alkoi heräillä. Se muka ei pysynyt ravissa muiden perässä, vaan sen piti vaihtaa hupaisan lyhyelle laukalle. Meinasikohan ruuna, ettei tällä viikolla ole päässyt laukkaamaan tarpeeksi, kun otti oman varaslähtönsä. Toppuuttelin sen raville, jossa se pysyi muiden mukana nyt hyvin. Kunnes taas käynnissä jäi jälkeen. Vinkkinä vaan Jetille, että käynnissäkin voi liikkua pontevasti.
Kun hevosten turvat osoittivat kotia kohti, innostui Jetti taas. Sillä ei olisi huvittanut mennä ravissa jonon toiseksi viimeisenä, vaan se nosti lyhyen laukan ja pääsi ohittamaan yhden hevosen, kun en ehtinyt tehdä muka mitään. Jetin temppu tietysti ärsytti ohitettua hevosta ja sai jonon viimeisenkin hevosen hätäilemään. Sen jälkeen saimmekin hetken nollata tilannetta käynnissä, ja minä laittaa Jetin pysymään pyydetyssä askellajissa. Sen jälkeen pääsimme jatkamaan ravia hyvässä järjestyksessä. Jetti tarjosi sangen pontevaa ravia enkä voinut olla mutisematta sille siitä, kuinka moista energisyyttä sietäisi löytyä myös kouluaitojen sisällä.
Kotimatkan tiestä oli hyvä pätkä sulanut laukkakelpoiseksi. Osa porukasta ei halunnut laukata, mutta itse lyöttäydyin laukkaajien porukkaan. Kunnon laukka oli paikallaan jo seuraavan päivän kotiestekisojakin ajatellen. Arvelin Jetin hieman pöllöilevän laukassa niin kuin se tekikin. Pidätteet tahtoivat kaikua kuuroille korville, kun Jetti olisi mieluusti hilannut itsensä kolmannelta paikalta toiseksi. Laukkasimme vajaan kilometrin pätkän, kunnes käännyimme takaisin ja laukkasimme vielä saman matkan. Opettaja pisti meidät Jetin kanssa keulille, jotta sen ei tarvitsisi ryykäillä ja yrittää muiden ohi. Jettihän sai johtopaikasta hieman lisäpöllövirtaa, kun laukkaamisen lisäksi sen piti pälyillä sapelihammastiikereitä. Se esittikin pari pientä koikkaloikkaa. Opettaja onneksi ohjeisti koko ajan istumaan satulassa ja ratsastamaan jokaisen askeleen, jotta Jetti ei päässyt pomppimaan omiaan. Tällä reissulla Jetin kanssa ei päässyt matkustamaan, vaan töitä sai tehdä kunnolla, jotta se pysyi kuulolla. Kaikkinensa selvisimme lopulta vetotehtävästä hengissä, vaikka olimme kyllä Jetin kanssa molemmat hiestä märkiä. Kuinka rankkaa laukkaaminen oikeasti onkaan, huh!
Loppuraveissa Jetti kehtasi vielä säikähtää tiessä olleeksi kuopaksi naamioitunutta sapelihammastiikeriä ja onnistui keikauttamaan minut tasapainosta. Onneksi pari sivuaskelta riitti sille, niin sain pysyttyä kyydissä. Hyvä tasapaino, mitä se on? Loppumatkan Jetti malttoi jo kulkea rennosti käynnissä. Kai se oli nyt saanut pomppia turhat kevätvirrat pois tältä kerralta. Rauhallinen maasto muuttuikin reippaammaksi ja jännittävämmäksi, mutta päästiinpähän laukkaamaan kunnolla. Se teki hevosilla varmasti oikein hyvää.
