Keskiviikkona vuorossa oli tuplaratsastuspäivä, jonka aloitin ratsastamalla Jetin päivällä auringon paistaessa (kesäkesäkesä!). Pää löi hieman tyhjää koulutunnin aiheen kanssa, mutta ennen satulaan nousemista valaistuin: siirtymät ja niissä huomio istuntaan. Nerokasta, tarpeellista ja ah, niin vaikeaa. Ideana oli siis harjoitella siirtymiä niin, että Jetti vastaa pyyntööni riittävän nopeasti enkä ala tuupata sitä istunnalla. Viime aikoina olenkin huomannut, kuinka paljon ylimääräistä ehdin tehdä nimenomaan siirtymisissä.
Tunnin aikana minulla ei ollut mitään erityistä kuviota, vaan tein niin peruutuksia kuin siirtymiä käynnistä raviin ja takaisin sekä käynnistä laukkaan ja siitä ravin kautta käyntiin. Arvelin onnistuneiden siirtymisten avainsanoina olevan riittävän aktiivisuuden sekä oman istunnan rauhallisuuden. Halusin myös saada Jetin reagoimaan siirtymään nopeasti, sillä usein istuntatuuppimiseni alkaa juuri silloin, jos hevonen vastaa pyyntöön hitaasti. Toisin sanoen halusin oppia tekemään pyynnön niin, että hevosella olisi mahdollista vastata siihen helposti.
Tunnin keskeisin huomio oli se, että siirtymästä riippumatta toistin samoja virheitä. Niin siirtymisissä ylös kuin alas jännitin istuntani ja sitä myöten itseni irti satulasta. Kuvittelin tekeväni niissä kohdissa istunnan jämäköittämisen, mutta oikeasti menin kokovartalokipsiin. Huomasin tämän jo ratsailla ollessani ja välillä sain vähän rentouduttua. Keskeisin syy tähän lienee se, että haen jämäkkää istuntaa enemmänkin pyöristämällä alaselkää, jolloin pakarat jännittyvät sen sijaan, että kääntäisin lantion alavatsalihaksilla alle.
Toinen huomio oli se, että käteni lähtivät omille teilleen etenkin siirtymisissä ylöspäin. En vieläkään tajua, miten ihmeessä ne eivät voineet pysyä paikoillaan, vaan nousivat aina siirtymää tehdessä vähän ylemmäs. Tämä luultavasti johtui siitä, että muu kehoni jännittyi, joten kädetkään eivät voineet jäädä rennoiksi. Tasaisen ohjastuntuman säilyttäminen muutenkin on aika vaikeaa. Lisäksi istunnassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, joten siinäpä onkin melkoinen pulma ratkottavana.
Miten ne siirtymät sitten? Tunnin onnistumiset taisivat tulla peruutuksissa siinä mielessä, että ne lähtivät kohtuullisen rennosti ja aika suorina. Peruutuksissa sain korjattua istuntaani aika mukavasti eikä minulla ollut kiire niitä tehdessä. Sen seurauksena en tuuppinut tai pusertanut, vaan maltoin olla aika hiljaa istunnalla. Siirtymisissä ylöspäin jäin melkein aina tuuppimaan ja pusertamaan, jos Jetti ei reagoinut riittävän nopeasti. Yritin kyllä tehdä apuketjua selkeämmäksi ja tarvittaessa muistuttaa raipalla pusertamisen sijaan, mutta jokin tökki vastaan etenkin alussa. Voisin kuvitella, että kaiken takana oli jälleen kerran – yllätys, yllätys – istuntani. Toistojen avulla siirtymät kuitenkin paranivat, ja Jetti teki muutamia ihan mukavia siirtymiä ravista pysähdyksiin ja takaisin raviin. Parit laukannostot käynnistä Jetti teki sen verran nopeasti, etten edes osannut odottaa niitä enkä siten pysynyt matkassa. Jetti tietysti pudotti sen takia heti raville. Kun tajusin noston voivan lähteä niin helposti, onnistuin pari kertaa olemaan mukana, ja laukka nousi aika sulavasti. Kuvittelen jopa tunteneeni, että nosto lähti takaosalla, ei etuosalla raahautumalla.
Siirtymät istuntaan huomiota kiinnittäen olivat enemmän kuin paikallaan, vaikka ne ovatkin vaikeita. Tietynlaisen rennon jämäkkyyden säilyttäminen tuntuu kinkkiseltä, ja yleensä pystyn vain toiseen. Rentouteenkin enemmän vahingossa kuin tarkoitetusti. Istuntaan keskittyminen tekee kyllä hyvää, sillä niin monet pulmat johtuvat siinä olevista virheistä. Jetti on hyvä opettaja tässä treenissä, sillä se kyllä reagoi istuntavirheisiin, mutta ei vedä niistä herneitä turpaansa. Sen kanssa onkin hyvä opetella istumaan. Voin vain kuvitella, mitä lajia harrastamattomat miettivät, kun ratsastajat murehtivat istumisongelmiaan. Eihän siinä mitään tarvitse tehdä, sen kuin vain on. Niinpä, vielä kun löytäisin sen olemisen ja vaikuttamisen täydellisen yhtälön.
