Keskiviikon valmennusryhmän koulutunnin ainekset olivat kohdillaan: ratsukoita oli yhteensä viisi ja minulla ratsuna Pera. Olin mielissäni, sillä viimeksi olen mennyt Peralla marraskuun koulukisoissa eli pienen tauon jälkeen oli jo aika palata sen selkään. Jotenkin pääsin ennen tuntia ajattelemaan, että olisin oppinut yhtäkkiä ratsastamaan, joten kuuseen kurkottamisen seurauksena kapsahdin katajaan ja pyörin vielä sieltä ojasta allikkoon. Paluu maanpinnalle tuntui ikävältä, mutta oli taas aiheellinen. Treeniaiheina olivat pohkeenväistöt sekä vastalaukka.
Pohkeenväistöt tehtiin pitkän sivun alusta keskihalkaisijalle. Ensin niitä tultiin käynnissä ja lopulta niiden aikana tehtiin siirtymä raviin. Ensimmäinen pulma oli saada Pera odottamaan etuosallaan, jotta takaosa ehti mukaan. Opettaja neuvoi ratsastamaan pidätteet huolella läpi, jotta Pera ei valuisi pitkänä tehtävän läpi. Olin tainnut alkuverryttelyssä ratsastaa Peran etenemään, mutta vötkylänä pitkulana. Niinpä pidätteet eivät millään tuntuneet menevän läpi, ja Pera pääsi vetkuilemaan väistöt mielensä mukaan. Olipa vaikeaa! Jarruja sai käyttää aina melkoisesti ennen kuin Pera uskoi, ja silti seuraavassa hetkessä olin jo päästänyt sen valumaan pitkäksi. En muistanutkaan, kuinka vaikeita väistöt pahimmillaan voivat olla.
Kun tehtävään lisättiin vielä siirtymä raviin väistössä pysyen, oli tehtävä liki mahdoton. Pera ei siirtynyt suosiolla raviin kertaakaan. Opettaja ohjeisti tekemään siirtymän niin, että Pera pysyy lyhyenä ja alkaa polkea raviin. Mutta ei, kerta toisen jälkeen Pera venähti tavarajunaksi tai ei siirtynyt ollenkaan raviin. Voin vain kuvitella, millainen apujen sekamelska sillä oli siedettävänä. Oma turhautumismittarini oli jo tässä vaiheessa pahasti punaisen puolella, mikä varmasti vaikeutti hommaa entisestään. Raviväistöt jäivät myös aika onnettomiksi, sillä tasapainottavat avut eivät menneet vieläkään läpi. En muistanutkaan, että Pera voi kuuroutua näin hyvin pidätteille. Kaiketi ristiriitaisuus ratsastuksessani sai hevosen lopulta hämilleen. Olin ennen tehtävään ryhtymistä miettinyt, että onpas helppoa. Juu ei, eipä ollutkaan.
Vastalaukkaa otimme verryteltyämme ensin tovin myötälaukassa. Se toimi ihan ok, mutta Pera olisi edelleen saanut olla lyhyempi ja terävämpi. Välillä sain ratsastettua sitä moiseksi, mutta sitten jokin osa pääsi karkuun, ja homma lässähti. Vastalaukkaa teimme vaihtamalla suuntaa lävistäjän kautta. Siitä piti jatkaa normaalisti vastalaukkaa myös lyhyen sivun läpi. Juu ei, kamalan vaikeaa! Pera ei halunnut laukata rauhassa ja lyhyenä, vaan venyi ja reippaili omaan tahtiinsa. Samalla se pääsi pudottamaan raville, kun tuli vähänkin vastalaukkaa. Sain valmisteltua uudet vastalaukannostot käynnistä, mutta kaarteet sössivät aina kaiken. Lopulta Pera alkoi vaihtaa niiden aikana etuosansa lennosta myötälaukkaan, ja takaosa seurasi ravimökellyksen kautta perässä. Tässä vaiheessa korvistani taisi nousta jo savua, sen verran turhautunut olin siihen, etten saanut mitään otetta ratsuun. Opettaja yritti parhaansa mukaan auttaa, mutta fiilikseni oli niin pohjamudissa, etten osannut enää keskittyä. Taisimme ehkä kerran saada onnistuneesti parin metrin matkan vastalaukkaa kaarteessa, mutta siihen se pakka aina levisi. Heitin hanskat tiskiin enkä enää jaksanut ähertää enempää. Tiesin olevani jo niin luovuttanut, ettei hevosta kannattanut kiusata enempää. Loppuun otimmekin vain yhden vastalaukannoston suoralla uralla pysyen, ja tehtävä oli osaltamme siinä. Aika karmeasti epäonnistuneena, saanen lisätä.
Loppuraveissa yritin puhallella itseäni vähän rennommaksi ratsastajaksi, mutta ketutus oli aivan valtava. En muistakaan, milloin viimeksi koulutunti olisi mennyt näin lahjakkaasti päin mäntyä ja että olisin ottanut siitä vielä näin pahat fiilikset. Otteeni Peraan oli aivan armottomasti hukassa enkä yhtään tajua, mistä moinen johtui. Onhan minulla ennenkin ollut taukoa Peralla ratsastamisesta, mutta eivät sen jälkeiset tunnit ihan näin mudissa möyrien ole menneet. Olinko oikeasti kiepsahtanut normaalin itsevarmuuden yli suoraan suuruudenhulluuteen ja ratsastin sitä myöten sinnepäin ja ärsyynnyin, kun hevonen ei luonnollisestikaan toiminut itsestään? Sen kun tietäisi. Hyh, kamala ratsastus ja kamala kokemus, mutta toivottavasti myös opin tästä jotain. Edes sen, että jokainen ratsastuskerta on otettava omana kokonaisuutenaan.
