Se tunne

Onnea tänään kuusi vuotta täyttäneelle blogilleni! Näin se aika kuluu, niin siellä satulassa istuen kuin tässä näppäimistön äärellä niistä kerroista kirjoittaen.

Blogin merkkipäivä hurahti tuttuun tapaan Tallinmäen estetunnilla Jetin kanssa. Ratsukoita tunnilla oli tällä kertaa kolme. Alkuverryttelyssä olin tavallista topakampi, ja Jetti kyttäsikin todella vähän. Liekö topakkuudellani vai Jetin edellispäivän tuplaliikutuksella ollut osansa asiassa, mutta kivaa se joka tapauksessa oli. Verryttelyssä teimme raviväistöjä ja laukassa puolestaan tulimme kahta kavalettia, jotka olivat pitkän sivun alku- ja loppupuolella. Jetti laukkasi mukavan rullaavasti, jolloin saatoin olla ja antaa sen tehdä työnsä. Sen seurauksena kavaletit ylittyivät ongelmitta laukan säilyessä tasaisen sujuvana. Tässä kohtaa sain pitkästä aikaa kiinni siitä tunteesta, miltä hypätessä tulisi tuntua: sujuvalta ja vaivattomalta.

Sitten tulimme vasemmasta kierroksesta 14 metrin suoran linjan kaksi pystyä (ratapiirroksen esteet 7 ja 8) ja jatkoimme siitä vielä okserille (este numero 6). Alkuverryttelyssä saamani rentous katosi ihan itsestään, ja aloin säheltää. Miniaskeleita, huonoja teitä ja kerta kaikkisen kamalaa menoa. Hurautimme ensimmäisellä yrittämällä koko okserista vasemmalta ohi. Tätä en tosin ehtinyt edes ennustaa, mutta enpä tainnut myöskään ajatella esteen ylittämistä oikeasti. Suoran linjan sain toisella kerralla ratsastettua körötellen neljällä askeleella, vaikka siihen oli toivottu vain kolmelta askelta. Okseri oli edelleen hankala, ja pääsimme kunnon tukiopetukseen sen suhteen. Opettaja merkkasi hanskoillaan pisteen, jota kohti sai linjata tien ja menipä vielä itse seisomaan kierrettäväksi tötteröksi. Ensimmäisellä kerralla melkein keilasin opettajan, mutta onneksi Jetti tajusi väistää. Lopulta tajusin malttaa ratsastaa riittävästi suoraan ennen kuin käänsin estelinjalle ja tadaa, oikea tie löytyi. Ihmeellistä, miten ajatuksella ja rauhassa ratsastamisella saa muutoksia aikaan. Tulimme tehtävän myös toisinpäin edelleen vasemmasta kierroksesta aloittaen eli nyt hyppäsimme esteet 3-4 ja 1. Tiet pysyivät nyt aiemman tukiopetuksen seurauksena paremmin hallussa, mutta muuten oli melkoista räpeltämistä. Kiire ja hätäily eivät sovi Jetin kanssa yhteen. Jospa vielä oppisin sen.

Sitten tulimmekin radan muistaakseni kolmesti. Ensimmäinen kierros oli aika karmea. Ensimmäisellä esteellä yritin komentaa äänellä Jetin lähtemään hyppyyn kauempaa, mitä se ei uskonut puskemiseni takia ja möngersi miniaskeleella läpi. Opettaja pysäytti sähellyksemme ja käski aloittaa kokonaan alusta. Nyt en sentään huutanut kuin hinaaja, mutta ratsastin tosi huonosti. Minulla oli kiire puskea Jettiä kohti jokaista estettä enkä saanut annettua yhtään ohjalla myöten, mikä sai Jetin kiskomaan itselleen tilaa ja hyppäämään tosi varovaisesti mönkien. Ristilaukat kruunasivat koko kamaluuden, ja suorituksen jälkeen minua hävetti ja rehellisesti sanottuna keljutti pahasti.

Opettaja muistutti ratsastamaan rennommin ja odottamaan sitä hyppyä, sillä Jetti varmasti osaisi itse katsoa paikan. Vihdoin ja viimein sain nollattua oman pääni ja tajusin ottaa tehtävän paljon huolettomammin. Tällä tavalla ajateltuna toinen ja kolmas kierros menivät ensimmäiseen verrattuna todella paljon paremmin. Tiet ratsastin itsekseni melko mainiosti ja mikä parasta: en kiirehtinyt millekään esteelle, vaan odotin rauhassa. Kaikista hienointa oli tajuta, että kun en kiirehtinyt, ehdin myös tuntea hevosen ratkaisut. Niinpä minulle ei tullut yllätyksenä se, kun Jetti lähtikin suoralla linjalla kolmen laukan jälkeen hyppyyn, vaan pääsin mukaan. Pienempi askel ennen hyppyä ei myöskään aiheuttanut ongelmaa, sillä olin malttanut hienosti ja lähdin hyppyyn mukaan vasta, kun hevonenkin oli menossa. Tällä mielellä edes mukaan sattuneet ristilaukat eivät haitanneet, sillä korjasin ne rauhassa lennosta pois. Kaiken kaikkiaan fiilis näillä kerroilla oli kohdillaan ja rentous vihdoin ja viimein ratsastuksessani mukana. Ehdin radan aikana hengittää välillä ihan syväänkin, valmistautua tulevaan sekä jutella Jetille niitä näitä pitääkseni itseni rentona. Tämä oli hyvä parannus kaltaiselleni hätähousulle.

Ennen kahta viimeistä kierrosta olin paikoin jo melko synkissä fiiliksissä. Olen jo moneen otteeseen miettinyt, onko minun mitään järkeä yrittääkään hypätä Jetin kanssa, kun en saa muutettua omaa ratsastustapaani toimimaan Jetin tyylisen hevosen kanssa yhteen. Nämä onnistumisen kokemukset antoivat melkoisen ahaa-elämyksen siitä, millaista tunnetta minun pitäisi jatkossa tavoitella Jetin kanssa hypätessä. Jotenkin olen unohtanut, että Jetti on se konkari, jonka tehtävä on opettaa minua. Automaattihan Jetti ei ole, mutta kyllä se silti osaa asiat rutkasti minua paremmin. Minun ei siis todellakaan kuulu alkaa säätää niissä kohdissa, joita en vielä hallitse. Saan tietysti vaikuttaa, mutta kaikenlainen ylimääräinen säätäminen saisi jäädä pois. Meillä on varmasti edessä monta kömpelöä ja kamalaakin hyppyä vielä, mutta ainakin tiedän, mitä kohti yritän Jetin ratsastamisessa pyrkiä. Jospa se siitä hiljalleen.