Keskiviikon valmennusryhmän tunnilla oli odotetusti esteitä. Ratsukseni sain Jussin, jolle tunti oli päivän ainoa. Ratsukoita tunnilla oli kuusi, ja pääaiheena oli jumppasarjan hyppääminen. Yleensä rakastan jumppasarjoja, koska pääsen viilaamaan niillä omaa mukautumistani hevosen hoitaessa oman osuutensa. Tällä kertaa tosin jumppasarja osoittautui melko tuskalliseksi tehtäväksi.
Alkuverryttelyssä Jussi tuntui vähän tönköltä ja hitaalta. Niinpä annoin sen ravailla tovin pidemmällä ohjalla, jotta se saisi vähän rennommin lämmetä etenemään. Hiljalleen Jussi alkoi liikkua paremmin. Jossain vaiheessa muistin, että minun tulisi keskittyä ratsastamaan Jussi kantamaan itsensä edestä eikä painumaan alas. Yritin pistää pohkeeni töihin ja tehdä tarvittaessa kohottavia puolipidätteitä, mutta kunnon onnistuminen jäi puuttumaan. Jussi pääsi pilkkimään päänsä kanssa ja painumaan turhan alas. Seuraavassa hetkessä se olikin jo jännittynyt hirvi. Sellainen kompromissi noiden kahden väliltä jäi puuttumaan. Tajusin sentään jo ratsastaessani, että käsilläni oli oma, levoton elämänsä, jolle en voinut muka mitään.
Ennen kuin siirryimme jumppasarjalle, tulimme toisella pitkällä sivulla ollutta tehtävää molemmista suunnista. Oikeassa kierroksessa tultaessa oli ensin innariväleillä kolme kavalettia, sitten kolmen laukka-askeleen väli ja jälleen innarivälein kolme puomia. Ensimmäinen yritys oikeassa kierroksessa oli rämpimistä, kun Jussin laukka oli liian lyhyttä ja jäimme niin kavaleteilta kuin puomeilta kauas. Toinen kerta meni sujuvasti, kun laukka rullasi hyvin. Kolmannella yrittämällä jäimme ensimmäisestä kavaletista vähän kauemmas, mikä sekoitti rytmin, mutta lopulta Jussi harppoi tehtävän ihan ok. Vasemmasta kierroksesta puomit ylittyivät ok, mutta sitten herpaannuin välissä, ja Jussi jäi arpomaan, miten osua ensimmäiselle kavaletille. Se päätti jättää kolmannen askeleen ottamatta ja yllättäen ei päässyt kavaleteille hyvin. Rämpimällä niistä yli siis. Toisella kierroksella kävi samoin, ja opettaja neuvoi odottamaan rauhassa kolmannen askeleen, jotta Jussi ei lähtisi kaukaa. Kolmas kerta sitten onnistui, kun maltoin olla Jussin tukena, ja tehtävä meni kivasti.
Jumppasarjalla oli ponnistuspuomi, ristikko ja kaksi pystyä, ja väleihin meni yksi laukka-askel. Ensimmäisellä kierroksella tulimme pelkän ristikon pystyjen ollessa puomikasoja. Yritin hakea Jussia siihen laukkaan, jolla aikaisempi tehtävä onnistui, mutta sen sijaan sain Jussin vain pitkäksi. Niinpä askel ei sattunut ponnistuspuomille, ja loput tehtävästä menikin – yllätys, yllätys – rämpien! Saimme tulla tehtävän uudelleen samanlaisena. Nyt askel osui ponnistuspuomille, jolloin ristikko ja ensimmäinen puomikasa ylittyi just ja just hyvin. Sittenpä askel ei enää venynytkään, ja kolmas puomikasa jäi etujalkojen väliin. Seuraavaksi keskimmäinen puomikasa nousi pystyksi toisen pystyn jäädessä vielä puomikasaksi. Ja ei, ei onnistunut vieläkään. Askel ei sopinut alun alkaenkaan, joten ei se siinä kesken kaiken korjaantunut. Ongelma oli opettajan mukaan se, että nyt tulimme liian kovaa ja liian pitkänä. Toinen yritys tuotti sen verran tulosta, että ponnistuspuomi, ristikko ja pysty ylittyivät ihan ok, mutta viimeisenä olleelle puomikasalle Jussi joutui venyttämään kauempaa. Mutta mikä hienoa: sen seurauksena Jussin etupää oli ristilaukassa, mutta se korjasi sen ihan itse lennosta oikeaan laukkaan, jee! Lopuksi viimeinenkin puomikasa nousi pystyksi. Ensimmäisellä kierroksella pääsimme kohtuullisesti tehtävän läpi, mutta ei mitenkään ihanan sulavasti. Eipähän sentään ihan rämpimälläkään menty. Viimeisellä kerralla ponnistuspuomille tuli pieni haparointi, mutta Jussi tsemppasi hienosti ja pääsimme tehtävän kohtuullisesti.
Tunnin jälkeen keljutti niin monia asia. Sanoinkin opettajalle, etteivät omat taitoni riittäneet siihen, että olisin osannut tukea Jussia tarvittaessa. Opettaja yritti lohduttaa sanomalla, että jumppasarja paljastaa hevosen oman hyppytaidon ja -tekniikan eli en olisi saanut ottaa itseeni sitä, että tehtävät menivät niin kuin menivät. Voisin yrittää lievittää pahaa mieltäni ajattelemalla, ettei Jussi tosiaan ole hyppäämisen mestari, mutta syyn vierittäminen hevoselle tuntuu vain selittelyltä. Toki sillä on osansa asiassa, mutta miksi en osannut ratsastaa niin, että Jussi olisi saanut tarvittavaa tukea ja tehtävät olisivat menneet paremmin? Keljutusta varmasti lisäsi se, kun aikaisempi puomi-kavalettitunti oli mennyt niin kivasti. Taisin kuvitella itseni sen seurauksena sellaiseksi superratsastajaksi, ettei paremmasta väliä. Samalla näissä yli-itsetuntohuuruissa jätin ratsastamatta ja tässä tulos. Tunnin fiilis tiivistetysti: voi hyvänen aika! Hassua on silti huomata, että koulutunnit voin mennä ojasta allikkoon enkä nyt niin pahasti niitä murehdi. Mutta auta armias, kun estetunti ei suju. Itsesäälikieriskelyä riittää melkein aina siihen saakka, kunnes seuraava estetunti sujuu paremmin.
Videoista kiitos Alekseille!
