Se pieni, tärkeä hetki

Torstaina oli luvassa kenraaliharjoitus Tallinmäellä Jetin kanssa lauantain estekisoja varten. Estetunnilla oli yhteensä kolme ratsukkoa, ja opettaja kasasi meille oikein mukavan radan, joka sisälsi myös muutaman erikoisesteen. Jos nyt siis porteilla ja tynnyrillä varustettuja esteitä lasketaan moisiksi. Alkuverryttelyssä Jetti oli pitkästä aikaa todella tahmea, jopa opettaja naureskeli hevosensa hitaudelle. Yritin sinnikkäästi malttaa ja olla puskematta hevosta liikkeelle, mutta välillä sorruin varmasti siihenkin. Hiljalleen sain Jetin uskomaan, että liikkuminen olisi hyvästä ja pyörittelin sitten erilaisia kaarevia teitä. Laukassa tein opettajan neuvosta vaihtoja lennosta. Jälleen oikea laukka vaihtui näppärästi vasempaan, mutta vasemmasta oikeaan vaihtuminen oli tihkasta. Saimme kuitenkin vaihdot aina aikaiseksi.

Ennen kertaalleen tultua rataa teimme yksittäisiä tehtäviä. Keskimmäiset ongelmat olivat samat vanhat: ristilaukka tai väärä laukka sekä sunnuntaihölkyttely. Uutuutena tuli se, kun tunnistin konkreettisesti sen askelta tai paria ennen hevosen lähtemistä hyppyyn päähäni pälkähtävää ajatusta "jaa'a, mitenhän tässä käy?". Samalla hetkellä, kun ajattelen noin, jähmetyn ja heittäydyn matkustajaksi. Tätä ei onneksi esiinny silloin, kun asiat ovat kunnossa, mutta jos hevonen ei etene toivotusti tai edessä on jotain minua jännittävää, pälkähtää ajatus ja sitä seuraava toimintatapa automaattisesti päähäni. Toisin sanoen lamaannun hieman, lakkaan ratsastamasta ja annan hevosen päättää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tällä kertaa tämä tapahtui ensimmäisen kerran tullessamme okseria, jossa oli uusi musta-valkoinen, kiinteä portti. Opettaja muistutti pitämään pohkeet kiinni, jotta Jetti ei jäisi pällistelemään, vaan hyppäisi. No, ajatus oli melkein tämä, mutta sitten huomasin Jetin epäröivän, ja annoin sen tarttua minuun. Eli jäin ajattelemaan seurauksia tekemättä itse mitään. Niinpä Jetti pyörähti vikkelästi vasemmalle. Ei onneksi jatkanut samalla vauhdilla, sillä pelkkä käännös oli Jetiksi sangen nopea. Pysyin kyydissä ja jatkoin mutkan kautta esteelle uudestaan. Tällä kertaa menimme esteestä yli, mutta oma jäätymiseni ärsytti pahasti. Aina pitäisi ajatella, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä yli. Mitä jos -ajatukset eivät yleensä auta, ainakaan tällaista arkajalkaa.

Päivän rata näytti suunnilleen tältä, ja tulimme Jetin kanssa sen noin 85 sentin korkeudella. Ykköselle suuntasimme Jetin kanssa ihan ajatuksissamme, ja hyppy menikin mönkimiseksi. Opettaja pisti meidät aloittamaan homman alusta, ja nyt tsemppasin hieman, ja ykkönen ylittyi asiallisemmin. Kakkoselle tie oli vähän kehno, kun annoin Jetin puskea vasemmalle. Yhden askeleen sarja kuitenkin ylittyi järkevästi. Kolmosokserin alla oli tuttu tynnyri, ja taas mietin, että o-ou. Sain onnistuneesti pidettyä Jetin vasemman puolen kurissa, mutta en oikeaa. Sieltäpä se sitten livahti esteen ohi. Huoh! En onneksi jäänyt sadattelemaan asiaa kuin mielessäni, vaan otin uuden lähestymisen, ja taas Jetti loikkasi esteen yli kuin ei mitään. Mene, niin ratsusikin menee. Valkoisella portilla varustetun nelosen ja viitosen linja meni sentään asiallisesti, joskin viitosen jälkeen olimme ristilaukassa. Jetti korjasi itsensä kuitenkin myötälaukkaan ennen kuutostuplakavalettia, jonka yli pääsimme myös kohtuullisesti. Sitten olikin jännittävä este eli musta-valkoisella portilla varustettu seiska edessä, mutta nyt olin hereillä ja ratsastin, jolloin Jetti meni yli ongelmitta. Muistin kiittää sitä heti hyvästä valinnasta, ja pääsimme jatkamaan vielä kasille. Se ylittyi ihan hyvin myös, ja rata oli siinä. Ei mennyt ihan nappiin ei. Opettaja onneksi pisti meidät tulemaan vielä kakkossarjan ja kolmosen uudelleen, kun siinä oli ollut hämminkiä. Nyt olin sen verran hereillä ja menossa, ettei Jetti kyseenalaistanut mitään ja toimi hienon estehevosen tavoin hypäten kaikki.

Tunnin jälkeen juttelin opettajallekin tuosta epäröintihetkestä, joka näyttää iskevän silloin tällöin ja aiheuttavan kaikkea turhaa. Hän sanoi, että Jetin kanssa on tärkeää pystyä ajattelemaan aina, että kaikesta mennään yli. Silloin ratsukin on menossa mukana. Oman ajattelutavan muuttaminen on kuitenkin työlästä, mutta varmasti vaivan arvoista. Ajatus saisi olla sopivasti aina seuraavassa esteessä eikä jäädä jumittamaan liikaa siinä juuri käsillä olevaan hyppyyn. Lisäksi pitäisi osata ajatella, ettei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin hypätä. Korkeushan ei ole minun tasollani Jetille ongelma, mutta hassusti jännitän itse erikoisempia esteitä siinä, missä ratsukin. Jatkossa täytyy ajatella, että esteitä nekin ovat ja niidenkin yli voi yksinkertaisesti vain hypätä. Mielenkiinnolla kyllä odotan, millaiset esteet lauantain kisoissa meitä odottaa. Onneksi kisavire saa minut yleensä tsemppaamaan sen verran, että jospa saisin valettua sitä kautta luottamusta ja rohkeutta itseeni ja samalla Jettiin.