Laukkaverryttelynä tulimme kavalettia pyöräyttäen sen yli aina kaksi kertaa samaan suuntaan ympyrän, kunnes vaihdettiin hypyssä suuntaa ja tultiin toisesta suunnasta kavaletti samoin kahdesti yli. Tästäpä ne vaikeudet sitten alkoivat. Taisimme päästä kertaalleen kavaletista yli oikeassa laukassa ongelmitta, kun sen jälkeen vilahtelimme siitä ohi tai lähdimme hyppyyn ihan ihmeellisestä kohdasta. Vaihtoa yrittäessä taidettiin mennä taas ohi. Yritin sisuuntua ratsastamaan, mutta aloin vain jännittää. Aikaisemmin Aku ei ole tällaista esittänyt, joten tämä tuli ihan puskista. Lopulta taisimme saada järkevät vaihdot molempiin suuntiin ja pääsimme huoahtamaan. Yritin kovasti järkeillä itseäni nollaamaan tilannetta, hengittelemään syvään ja rauhoittumaan, mutta niin vain se jännitys oli jo ehtinyt alkaa kyteä.
Seuraavaksi tulimme suoraa linjaa vasemmassa laukassa (ratapiirroksen esteet 5 ja 4). Aku laukkasi ihan kivasti, mutta itse olin omissa, jännittävissä maailmoissani. Askel ei tuntunut sopivan, ja Aku lähti aina eri kohdasta kuin ajattelin. Ohjasotteeni oli kuitenkin sopivan kevyt, jolloin ohjat pääsivät valumaan sormieni läpi Akun lähtiessä yllättävästä kohdasta, niin en kiskaissut sitä sentään suusta. Henkinen käsijarruni oli niin pahasti päällä ja lamauttamassa, että keskityin vain jännittämään. Tässä tehtävässä tosin aivan suotta, sillä hassuista paikoista huolimatta Aku viipotti tasaisesti menemään ja vaihtoi hienosti toisessa hypyssä itsensä aina oikeaan laukkaan. Yritin edelleen saada itseäni rentoutumaan ja uskomaan, että kyllä tämä tästä. Olen ilmeisen kehno vakuuttelija, kun en edes itse uskonut itseäni.
Vielä ennen rataa tulimme vasemmassa laukassa musta-valkoisella, kiinteällä portilla varustetun okserin (este numero 7). Akulle este oli tuttu, joten en jännittänyt tätä erikseen, vaan luulin ratsastaneeni ihan asiallisesti. Ja pah! Aikamme stoppailimme Akun kanssa esteelle, ja oma jännitys sen kuin paheni. Ei ihme, ettei Aku hypännyt, kun tunsi varmasti kuskin olevan ainakin puoliksi kauhuissaan selässä. Lopulta sain kaivettua rippeen tarmokkuutta, ja Aku ponkaisi esteen yli melkein paikoiltaan. Kehuin sitä vuolaasti, ja seuraavalla yrittämällä pääsimmekin esteestä kerralla yli ja ihan asiallisesti. Itseä harmitti puuttunut päättäväisyys. Sen sijaan aloin arpoa jo hyvää tovia ennen estettä kaikkea mahdollisesti sattuvia tilanteita, jolloin aivan varmasti muutuin passiiviseksi matkustajaksi. Miksipä hevonen näkisi vaivaa, jos kuskikaan ei näe? Niinpä. Olisipa hauska joskus hypätä niillä myyntiestehevosilla, joita kaupataan lausahduksella "vie vaikka perunasäkin maaliin". Vähän epäilen, ettei sellaista hevosta ole, joka menisi kokonaan vailla kuskin tukea. Tai jos on, niin lähettäkää yksi sellainen minulle, kiitos!
Meno oli kuitenkin sen verran haparoivaa, että opettaja pisti meidät tulemaan koko radan uusiksi. Pakko myöntää, että olisin hyvilläni jättänyt tunnin hyppelyt siihen. Opettajalta se oli kuitenkin hyvä veto, sillä ei se jännitys itsestään katoa. Ohjeena oli tulla kaikin puolin reippaammin. Niinpä pistin Akun liikkeelle, ja sehän liikkui, kun sitä siltä oikein pyysi. Ykkönen ylittyi hyvin, ja kakkossarjalle tulimme paljon edelliskertaa paremmin. Sen jälkeen tullut kolmonen ylittyi noin vain ilman mitään tuijotteluita. Neloselle kaartaessa muistin säilyttää laukan, jolloin pääsimme viitoselle neljällä askeleella. Laukka vaihtui siinä hienosti, ja muistin ratsastaa kuutoselle paremman tien. Nyt Aku pääsi hyppäämään sen hyvästä paikasta, ja laukka vaihtui puolestaan oikeasta vasemmaksi. Sitten edessä oli se vihulainen eli seiska. Hoin itselleni varmasti puoliksi ääneenkin, että pohkeet, pohkeet, pohkeet. Yritys oli hyvä, mutta stoppi tuli. Keräsin itseni ja pistin Akun nopeasti uudelleen lähestymään estettä. Tällä kertaa napsautin raipalla vielä ajoissa, jolloin Aku ei enää epäröinyt, vaan hyppäsi vaivatta seiskan yli. Siitä matka jatkui asiallisesti kasille, joka ylittyi ihan mukavasti. Huomattavasti parempi rata, kun vain uskalsin edetä ja yritin ratsastaa rohkeammin. Silti tietysti jännitti, mutta oli kiva huomata, että kai se nyt vähän nujertui, kun pääosin rata meni ihan hyvin.
Loppuraveissa sai mennä omaan tahtiin ympyröitä pyöritellen. Pyrin saamaan Akua vähän pyöristymään asetusten ja taivutusten avulla, ja pieniä hyviä hetkiä ehtikin pilkahdella. Huomasin taas, kuinka jään helposti nyhertämään ohjilla, kun oikea ratkaisu olisi ratsastaa pohkeella. Loppukäynnit menimme puolestaan mukavasti peltolenkin kautta. Siinä ehdin taas miettiä, kuinka tarpeettoman ison roolin jännitys saa ratsastuksessani ja samalla pohdiskelin, miten siitä pääsisi eroon. Jotain todellakin tarvitsisi tehdä, sillä lamaantuminen ratsastaessa aiheuttaa vain lisäkatastrofeja. Hetkessä asia ei varmasti muutu, mutta jos edes aina vähän kerrallaan. Keskiviikkona tosin edessä on melkoinen tulikoe, mutta jos vain maltan ottaa hetken ja hypyn kerrallaan ja ennen kaikkea rauhassa, niin jospa se menisi ainakin viime kertaa paremmin.
