Lauantai meni taas tuplahevostelun parissa, kun tuli mahdollisuus osallistua Thulella Tallinmäen puomi-/kavalettitunnille. Se sopi mainiosti, sillä sain näin rästittyä väliin jääneen kerran sen lisäksi, että suunnitelmissa oli maasto Jetin kanssa. Matka maneesille Thulen kanssa taittui ripeästi kävellen. Thule oli kiinnostunut ympäristöstä, mutta oli muutoin aika rennosti. Ratsukoita tunnilla oli viisi. Kävelytin Thulea maneesissa parin kierroksen verran, kunnes kipusin selkään. Alkuverryttelyn ravissa jarrut olivat kadoksissa. Thule oli innokkaana menossa, mutta ei juuri halunnut kuunnella pidätteitäni. Huolestuin tästä hieman, mutta toisaalta arvelin menon tasoittuvan, kun tamma pääsisi uuden paikan kanssa sinuiksi. Ei se tosin ollut maneesia tai sen nurkkia kummemmin katsellut. Haeskelin jarruja sekä pyörittelin ympyröitä avuksi. Meno ei juuri tasoittunut.
Ensimmäisenä tehtävänä tulimme molemmista suunnista kahden puomin suoraa linjaa. Puomien välissä tuli tehdä siirtymä käyntiin ja jatkaa sen jälkeen matkaa. Myöhemmin samaan tehtävään yhdistettiin laukannosto toisen puomin jälkeen. Alussa hukassa olleet jarrut eivät löytyneet kovin hyvin, sillä puomien väli meinasi loppua kesken ennen kuin sain Thulen käyntiin. Raviin se kyllä ponkaisi innoissaan. Yritin saada pidätteet läpi ja rentoutua, mutta en osannut tehdä niitä oikein. Niinpä Thule ärsyyntyi ohjasotteistani ja jännittyi edestä. Toistojen myötä sain ehkä kerran Thulen siirtymään käyntiin oikeassa kohtaa, mutta muuten tehtävä meni päin prinkkalaa.
Tehtävä ei helpottunut, kun siihen lisättiin laukka. Lopulta se tultiin kokonaan laukassa. Thule hilpaisi vikkelästi laukkaan, jolloin minua alkoi jännittää. Ei Thule nyt kaahannut, mutta minusta tuntui, ettei minulla ollut yhtään jarrua käytettävissä. Tämä sai minun henkisen käsijarrun päälle, mikä ei tietysti auttanut. Opettaja yritti neuvoa ja sanoa, että minun pitäisi antaa Thulen laukata isommin, jolloin laukka vasta pääsisi pyörimään kunnolla. Käsijarruni söi kaiken energian ja teki laukasta kehnosti kulkevaa. Harmi vain, että olin jo tässä vaiheessa hyvin huolestunut menosta, johon en tuntunut olevan millään tavalla kykeneväinen vaikuttamaan. Thule protestoi jarrutuksiani olemalla päästään levoton. Yritin antaa kädellä aina myöten kuin saatoin, mutta samalla käsijarrun päällä pitäen tein yrityksistäni toivottomia. Laukkaa sain tehtyä vain ympyrällä, mutta en sielläkään nätisti. Thule pääsi painamaan sisäpohkeeni läpi, jolloin ympyrät olivat kaukana toivotusta kuviosta. Tulimme suoran linjan pari kertaa laukassa. Minun makuuni se oli taas liian vauhdikasta, jolloin jännitin entisestään. Kertaalleen Thule taisi nakata pienen innostuspukinkin, mikä lopulta heitti jännitykseni pelon puolelle. Tässä vaiheessa en enää luottanut siihen, että osaisin hallita tilanteen ja keskityin vääriin asioihin: pelkäämiseen ja jännittämiseen.
Työstin Thulea tovin sillä välin, kun muut tekivät toista tehtävää. Opettaja kysyi muiden suoritusten jälkeen, haluaisinko tulla saman. Olin jo ehtinyt todeta ääneen, että minua jännitti pahemman kerran ja ettei hommasta nyt tullut mitään. Päätin kuitenkin yrittää. Kysehän oli kuitenkin vain kavaletin ja pienen esteen suorasta linjasta. Thule ampaisi laukkaan reippaasti, ja minua yksinkertaisesti pelotti. Kavaletin yli pääsimme, mutta esteestä Thule meni oikealta ohi. Askel ei olisi sopinut enkä ollut kyllä itse yhtään menossa esteestä yli. Tamma ei voinut olla tuntematta sitä. Tässä vaiheessa yksinkertaisesti luovutin. En vain uskaltanut jatkaa. Itku kurkussa yritin selittää opettajalle, kuinka jännittämiseni ja pelkäämiseni pahensivat tilannetta eikä se ollut hevoselle reilua. Luovuttamista se silti oli, mutta en vain voinut jatkaa. Olin jo niin henkisesti luovuttanut, etten olisi saanut kerättyä yhtään ripausta rohkeutta jatkaakseni.
Tuntia taisi olla tässä vaiheessa vielä puolet jäljellä. Käytin loput siitä muita väistellen ja samalla Thulen kanssa työskennellen. Tein vähän siirtymiä, pyörittelin ympyröitä ja kokeilin muutamia väistöjä. Hetkittäin Thule rentoutui, kun sain oltua itse rento. Muuten menimme valtaosan ajasta edelleen hyvin jännittyneesti. Nieleskelin samalla rehellisesti sanottuna itkua, kun jännitys ja pelko alkoivat purkautua ja pettymyksen tunteet omasta epäonnistumisesta nousivat pintaan. Minä olen arka ratsastaja. Sitä ei karsita noin vain pois, vaikka haluaisin tietysti olla rohkeampi. Minä jännitän ja pelkään, jos en koe olevani kontrollissa. Jos jännitykseni valuu pelon puolelle, en osaa pelastautua sieltä pois. En ainakaan vielä. Silloin minä luovutan. Se ei tunnu hyvältä, mutta niin minä vain teen. En halua aiheuttaa hevoselle pahan mielen tunteja sen takia, että en yksinkertaisesti saa kasattua itseäni.
Kaikki nyt kirjoittamani asiat kuulostavat niin tekosyiltä. Näin jälkikäteen kirjoitettuna suurimmat tunteet ovat jo väljähtyneet ja välillä jopa mietin, oliko meno muka niin pahaa. Mutta kyllä se minun kantilleni oli. Ensimmäinen vaihtoehtoni kun ei ole luovuttaa heti. Minä yritän, kunnes vastaan tulee seinä, jota en sillä hetkellä voi ylittää. Tämä oli todella pahan mielen kerta, mutta ei hevosen takia. Reipas hevonen on se, mitä monet toivovat. Itsekin olen monesti naureskellut hitaille hevosille ja vinkkaillut niille reipastumisesta. Kun sitten saan reippaan hevosen, olen melkein heti vääntämässä itkua. Kyllä maailmankaikkeus osaa olla vitsikäs. Ps. Ei jaksa naurattaa vielä. Minulla lienee kaksi vaihtoehtoa: opetella ratsastamaan erilaisia hevosia tai sitten valikoida alleni vain sellaisia hevosia, joiden kaviot juurtuvat enemminkin maahan kuin liihoittelevat kepoisasti menemään. Kumman valitsen? En vielä tiedä. Nähtäväksi jää.
