Maanantain Tallinmäen tunnilla oli odotetusti kisojen jälkeen koulua. Ratsunani oli Pave, ja ratsukoita tunnilla oli yhteensä neljä. Tällä kertaa kuu, tähdet ja muut elämän sujumiseen vaikuttavat tekijät olivat vinksallaan, ja huumorintajunikin oli jäänyt kelkasta. Turhautumismittarini pompsahti tänään jo ennen satulaan pääsemistä punaiselle. Pave kun keksi jumitella ja astahtaa aina sopivasti selkäännousujakkaran luota pois, jolloin sain ottaa useamman yrityksen ennen kuin pääsin edes sen selkään. Tässä vaiheessa tiedostin jo olevani turhautunut ja yritin liennyttää itseäni ties millaisilla tsemppipuheilla.
Alkuverkassa teimme siirtymisiä käynnin ja ravin sekä ravin ja laukan välillä. Pavella taisi edellispäivän kisat painaa, sillä se oli hieman laiska. Pave nihkeili niin siirtymisissä ylös- kuin alaspäin. Minä taas hermoilin, kun kaikki ei tapahtunut itsestään. Laukannostot ravista olivat ehkä surkeuden huipentuma. Pave vain kiihdytti ravia enkä saanut sitä juuri kuulolle. Niinpä ne laukannostot eivät juuri nostoja nähneetkään. Sen sijaan minä vaihdoin lajin soutamiseen, Pave taas varmaan kuvitteli olevansa jossain aivan muualla kuin hermoheikon kuskin ratsuna. Näillä tunnelmilla sitten siirryimme eteenpäin.
Tunnin varsinainen kuvio oli pitkän sivun keskelle pyöräytetty ravivoltti, jonka loppupuolella nostettiin laukka. Lyhyelle sivulle pyöräytettiin pääty-ympyrä ja toisen pitkän sivun keskellä siirryttiin raviin ja lähdettiin saman tien ravivoltille. Toiselle lyhyelle sivulle sai pyöräyttää pääty-ympyrän välimatkojen tasoittamiseksi ja muutenkin. En tosiaan ollut saanut Pavea juuri heräämään ja kuuntelemaan, joten sen saattoi luonnollisesti odottaa näkyvän tällä tehtävällä. Ravivolteilla Pave mieluummin seurasi kavereitaan ja yritti kipittää omin päätöksineen laukkaan. Minä taas sadattelin mielessäni kaikkea ja ratsastin niin surkeasti, että minut olisi saanut luvan kanssa viheltää satulasta katsomon puolelle. En tiedä, miten meninkin niin tiloihin, mutta enpä sieltä päässyt palaamaan takaisin. Minua kiukutti, mikä sai Paven kipittämään entisestään. Ravivoltit menivät vaikka millaisilla kuvioilla, ja laukannostot olivat jotain ihan älytöntä. Nostoja ne eivät kuitenkaan juuri olleet. Sentään laukassa tehdyt pääty-ympyrät menivät kohtalaisesti. Laukan jälkeinen ravi ja siinä pyöräytetty voltti menivät myös ihan pöpelikköön Paven kipittäessä ja minun vain kismiintyessä enemmän. Jotain hyvin minimaalista muutosta ehkä saimme, mutta alisuoriuduin nyt lahjakkaasti.
Lopputunnista ravasimme vielä koko maneesin kahdeksikkoa, jossa suunnanmuutokset tehtiin lävistäjillä. Niiden lopussa sai ajatella vähän pohkeenväistöä uralle palatessa. Tässä vaiheessa vanne pääni ympärillä hölläsi hieman, kun tajusin antaa turhan yrittämisen olla. Kun en enää ottanut niin pahasti paineita, sai Pavekin lopulta olla minulta rauhassa. Näin se pääsi menemään aavistuksen rennommin, kun en napsahdellut selässä joka asiasta. Loppukäyntien ajaksi hyppäsin satulasta pois, Pave kun oli saanut kestää minua jo liikaakin. Hoh, enpä muista, milloin viimeksi olisin ratsastanut näin hiiltyneessä
mielentilassa. Eniten harmittaa se, etten saanut rauhoituttua, vaan
lietsoin itseäni kerta toisen jälkeen yhä ärtyneemmäksi. Se siitä
mielenhallinnasta ja zen-fiiliksestä. Voi Pave-raukkaa. Tällaisessa mielentilassa ei kyllä pitäisi kivuta satulaan. Tai jos sinne päätyy, niin saisi kyllä laskea nollasta sataan niin monta kertaa, että se alkaa tehota. Muutoin tunnista ei tule kyllä mitään muuta kuin sanottavaa. Vaan tulipahan kerrattua tämä asia sen kuuluisan kantapään kautta.
