Neljän päivän tauko hevosteluista joululomailun merkeissä hurahti ihmeen kivuttomasti. Perjantaina oli kuitenkin ihana kivuta Jetin kyytiin ja köpötellä tovi menemään. Päätin mennä rennosti ilman kummempia suunnitelmia, kun askellajeina olivat käynti ja ravi. Käynnissä tein muutamia pohkeenväistöjä uralta keskemmäs ja takaisin sekä takaosan väistätystä sisemmäs ja ulommas. Väistöissä oli kiva huomata, kuinka helposti ne välillä lähtivät. Osasin olla nyhertämättä pohkeilla ylimääräistä, jolloin Jetti pääsi väistämään mukavan kevyesti. Väistöt oikealle olivat aika ok. Väistöissä vasemmalle sain muistaa tarkkailla, ettei takaosa päässyt johtamaan. Samalla sain huolehtia siitä, ettei Jetti päässyt kaulastaan mutkalle. Väistöissä tahti tahtoi vähän hiipua, mutta toistojen myötä meno tasottui.
Takaosan väistätyksiä tein käynnissä ratsastamalla kenttää kolmena isona ympyränä, joiden aikana siirtelin takaosaa vuoroin sisemmäs, vuoroin ulommas. Takaosan siirtäminen sisemmäs tuntui molempiin suuntiin helpommalta. Takaosan siirto ulommas puolestaan tahtoi ensin tökkiä, kunnes muistin taas ensin ottaa etuosan haltuun ennen kuin pyysin takaosaa minnekään. Pyrin tässä tehtävässä kiinnittämään erityishuomiota siihen, että muistin antaa aina ajoissa myöten enkä jäänyt näpertämään ylimääräistä. Välillä jopa mumisin puoliääneen, että pyyntö, rentous, pyyntö, rentous, etten jäisi vaikuttamaan turhaan. Paikoin tämä onnistuikin, mutta kiinnitin huomiota hyvin levottomaan sisäohjaan. Jos en ollut siinä turhaan kiinni, niin sitten nakkasin sen aina hetkeksi kokonaan löysälle ennen kuin kerin sen taas takaisin tuntumalle. Mitä ihmettä? Plussaa on toki se, että hiljalleen olen oppinut hellittämään sisäohjastakin, mutta ei sitä nyt noin dramaattisesti sentään tarvitsisi tehdä. Hienosäätö lienee paikallaan. Muutoin takaosan siirtely alkoi sujua ihan asiallisesti. Tätä olikin kiva treenata kevyesti pienen tauon jälkeen.
Ravissa en tehnyt mitään ihmeellistä, kunhan humputtelin menemään ja kiinnitin vähän huomiota omaan istuntaani. Keventäessä sain pohkeet paremmin tuntumalle, kun pyrin avaamaan polviani irti satulasta. Nyt koneen ääressä istuessa muistin keventäneeni taas turhan korostetusti eli etureisiä käyttäen sen sijaan, että olisin keventänyt eleettömämmin. Harjoitusravissa istuessa tunnuin valuvan jotenkin satulassa taaemmas ja jouduin korjaamaan asentoani muutamia kertoja. Huomasin myös helposti unohtavani hengittää rennosti ja antavani selän painua notkolle. Kun sain notkon pois selästä, keksivät puolestaan jalkani jännittyä. Olen melkoinen jumikimppu, mutta on kiva kuitenkin kyetä huomaamaan, miten yhden asian korjaaminen vaikuttaa muuhun kroppaan. Ravissa annoin Jetin edetä aika rauhassa. Lopussa pyysin vähän enemmän tarmoa lähinnä siihen, että jalat nousisivat, vauhdin ei niinkään tarvinnut kasvaa. Muutamina hetkinä kuvittelinkin saaneeni pohkeeni sen verran töihin, että Jetti pisti askeleisiinsa ilmavuutta ja pontevuutta. Kuvittelua tai ei, muutamat ravipätkät tuntuivat kivoilta.
Ratsastelun päätteeksi tajusin, kuinka vaivattomasti tunti oli mennyt. Emmehän me ihmeitä tehneet, mutta väistättelyt sujuivat aika kivasti eikä asioista tarvinnut kinastella. Oli ilo ratsastaa näin puolihuolimattomasti, kun asiat tuntuivat sitä myöten sujuvan paremmin. Jetin kanssa on niin kivaa mennä silloin, kun en itse ota mistään turhia kierroksia, jolloin ratsukin tekee asiat pitkälti muitta mutkitta. Kuten joku viisas on todennut: hevonen on ratsastajansa peili. Tänään oli mukavasti tyyntä puolin ja toisin, jolloin olin taas niin iloinen tästä harrastuksesta. On tämä vain niin mahtava laji!
