Kolmen ratsukon pienryhmätunnin treeniaihe tuli enemmän kuin tarpeeseen. Niin paljon kuin sen treenaamista inhoankin, saisin treenata sitä monin verroin enemmän. Niinpä en mutissut kertaakaan, kun opettaja ilmoitti tunnilla treenattavan tällä kertaa istuntaa. Ratsuarpajaisissa sattui kunnon voitto kohdalleni, sillä opettaja oli jakanut minulle iki-ihanan Hilanterin. Jostain syystä tämä toisinaan turhankin hyvin oman päänsä pitävä suomenhevosruuna on onnistunut hiippailemaan yhdeksi minulle tärkeimmistä hevosista. Hilanterissa on vain sitä jotain.
Alkukäyntien jälkeen siirryimme ravaamaan siten, että ensin kevennyksessä pysyttiin kaksi askelta ylhäällä ennen kuin yhden askeleen ajaksi istahdettiin alas. Sitten homma vaihdettiin toisinpäin eli istuttiin kaksi askelta harjoitusravissa ja kevennettiin yhden askeleen ajan. Sekään ei vielä riittänyt, vaan sitten vielä kevennettiin viisi askelta ja istuttiin viisi askelta alas. Parhaiten minulta sujui yhden askeleen ajaksi istuminen alas ja kahden askeleen ajan irti satulasta pysyminen. Valtaosan ajasta sain sekä noustua satulasta että laskeuduttua takaisin hallitusti, jolloin en häirinnyt Hilanterin ravaamista. Muutamia kertoja pohkeeni eivät pysyneetkään hevosen kyljissä tuntumalla, vaan pääsivät heilahtamaan eteenpäin, jolloin tasapainoni petti ja lässähdin lässähdin satulaan. Kahden askeleen ajan istuminen alas ja yhden askeleen kevennyksessä ongelmana oli harjoitusraviosuus. Hilanteri meni vielä melkoisessa hirvimeiningissä, jolloin pari askeltakin ehti pomputtaa minua melkoisesti, jolloin ne hetket eivät olleet kauhean kauniita katsottavia.
Viiden askeleen kevennyksen ja alasistumisen aikana pääsin vähän työstämään istumista harjoitusravissa. Siinä istuessani Hilanteri tahtoi samantien hidastaa, ja opettaja huomautti jalkojeni puristuvan satulaan, johon Hilanteri reagoi välittömästi hidastamalla. Pääsinkin rentouttamaan jalkojani hyvin, sillä Hilanteri ilmaisi heti, jos kuvittelinkaan tarraavani jaloillani kiinni. Harjoitusravissa istuminen ei aivan muuttunut luontevaksi, mutta alaselän notkoa pyöristämällä hieman sain parempia hetkiä. Pohkeeni eivät kuitenkaan halunneet pysyä aloillaan noina kertoina, jolloin istunta ei kuitenkaan muuttunut kovin tukevaksi. Opettaja ohjeisti myös suoristamaan ylävartaloa, joka tahtoi olla hieman turhan etukenossa. Hilanterikin venkoili hieman arvatenkin huteraa istuntaani protestoiden. Hilanterin yksi parhaita puolia onkin se, ettei se juuri ala sietää kokeneempien ratsastajien virheitä, vaan osoittaa ne korostetusti.
Näiden tehtävien jälkeen nakkasimme jalustimet kaulalle ja viritimme ohjat puolipitkiksi. Ensimmäiseksi saimme haahuilla pitkin maneesia pyöritellen mitä tahansa kuvioita. Tavoitteena oli saada hevonen kääntymään ja liikkumaan toivottuun suuntaan paino- ja pohjeapujen kanssa. Ohja piti jättää niin rauhaan kuin mahdollista. Välillä sain Hilanterille kerrottua hyvin, minne toivoin sen menevän, mutta sitten yhtäkkiä se ei enää tajunnutkaan minua ja meni minne halusi. Yritin kovasti pähkäillä, mitä muutin ratsastuksessa, mutta en keksinyt sitä. Nollasin sitten tilanteen aina mielessäni ja aloin yrittää uudelleen, jolloin Hilanteri taas hetken aikaa ymmärsi minua. Mahdollisesti saatoin liioitella apujani, jolloin istuntani levisi eikä ratsu enää voinut tietää, mihin oikein halusin. Ehkä taas yksi osa avuistani sanoi, että tuonne, mutta kaikki loput sanoivat, että tänne. Tästä tehtävästä tykkäsin, sillä siitä tuli mukavasti länkkäfiilikset. Enää olisi tarvinnut stetsonin ja lasson, niin paketti olisi ollut (ratsastustaitoa vaille) valmis.
Sitten pysyimme edelleen puolipitkällä ohjalla ja aloimme treenata siirtymiä. Teimme käynti-seis-, ravi-käynti- ja käynti-laukka-käyntisiirtymiä. Käynnistä pysähdyksiin siirtymiset onnistuivat, kun nojasin aavistuksen taaksepäin ja pyöristin notkon selästäni pois. Aivan kuin seinään Hilanteri ei seisahtunut, mutta sinnikkäästi liikettä mukailematta ja tiiviisti istumalla Hilanteri aina lopulta pysähtyi ja ilman ohjaa. Melkoinen saavutus minunlaiselleni ohjan halaajalle. Ravi-käyntisiirtymiset olivat samoin varsin helppoja, ja siihen riitti oikeastaan vain pieni jarrutus istunnalla. Hilanteri taitaa muutenkin tykätä käynnistä sen verran, että saattaisi tarjota sitä, vaikka kukaan ei edes pyytäisi. Sen sijaan käynti-laukka-käyntisiirtymät olivat puolipitkällä ohjalla ja muutenkin istuntaongelmieni vuoksi hyvin vaikeita. Laukka ei meinannut joka kerta nousta, ja Hilanteri alkoi esittää bravuuriaan eli mutkalle vääntymistä ja hetkittäistä paikoilleen juurtumista. Opettaja yritti neuvoa viemään vähän painoa ulkoistuinluulle ja sitten istunnalla keinauttamaan hevonen laukkaan. Muistin kyllä hämärästi, että näinhän laukka ihannetilanteessa nousee, mutta kroppani ei suostunut yhteistyöhön tällä kertaa. Keräsin sitten itse asiasta niin paljon paineita, että Hilanteri jumitti vastineeksi vielä enemmän. Opettaja muistuttikin pitämään enemmän sellaisen rennon meiningin, josta kevyesti vain siirryttiin laukkaan ilman, että siitä tehtiin isoa numeroa. Laukat alkoivat nousta, mutta ei kovin ponnekkaasti suoraan käynnistä. Laukasta käyntiin siirtymiset eivät myöskään ottaneet onnistuakseen oikeastaan yhtään. Väliin mahtui aina liian monta raviaskelta, kun en joko valmistellut siirtymää kunnolla tai kaiken lisäksi istuntani ei vain pysynyt riittävän jämäkkänä.
Lopuksi saimme ottaa ohjat normaalille tuntumalle, mutta jalustimet jätettiin edelleen matkasta. Tehtävänä oli treenata käynti-laukka-käyntisiirtymiä vielä ohjat tuntumalla pitäen. Hetkittäin laukassa Hilanteri esitti hyvää, pyöreää laukkaa, josta sain ympyrällä kääntämistä hyödyntämällä siirrettyä sen kohtuullisesti käyntiin. Sen sijaan käynnistä laukkaan siirtymistä saimme treenata tosissamme, sillä Hilanteri tykkäsi pistää siihen aina raviaskeleita. Vaikka kuinka yritin nohittaa pusertumatta silti satulaan kiinni, en saanut kovin montaa kertaa Hilanteria tarpeeksi aktiiviseen käyntiin, josta laukka olisi noussut. Onneksi muutaman kerran rentouduin vahingossa ennen laukannostoapujen antamista, jolloin Hilanteri nostikin laukan varsin mukavasti. Kuten opettaja kuului sanovan: ratsastuksessa vähemmän on enemmän. Laukassa oli mukava fiilistellä töitä tekevää ratsua, vaikka Hilanterilla hyvät hetket eivät jatkuneetkaan kovin montaa askelta. Se kuitenkin tarjosi parastaan eikä siitä voinut olla nauttimatta. Niin vasemmassa laukassa kuin aiemmin tunnin aikana samaan suuntaan ratsastetuissa käynnissä ja ravissa opettaja muistutteli koko ajan hakemaan asetus läpi niin, että Hilanterin turpakin tulee vasemmalle eikä se vain niksauta kaulaansa nätin pyöreäksi. Hilanterin bravuurihan on kulkea turpa vinkkarallaan juuri toiseen suuntaan kuin pitäisi. Kohottava sisäohjan ote auttoi kummasti vinkkaamaan Hilanterille, missä sen turvan kuului olla. Sain myös hienosti treenata ulkopuolen apujen käyttämistä, sillä Hilanteri valui heti sinne, mikäli pohkeeni lepattivat omilla teillään.
Loppuraveissa Hilanteri malttoi jo tarjota asiallisempaa ravia alun hirvikipityksen sijaan, jolloin harjoitusravissa istuminen oli kummasti helpompaa. Hilanteri pysyi myös kohtuullisen kivasti tuntumalla, jolloin sain viimeistään ympyröiden aikana sen pyöristymään rennosti. Tässä vaiheessa pääni ympärillä taisi taas leijua sydämiä, sillä tunti tämän ratsun kanssa oli vaikeista hetkistä huolimatta silti niin kiva ja ennen kaikkea opettavainen. Voisin oppia yhtä sun toista, jos saisin mennä Hilanterilla useamminkin. Istunnan lisäksi varmasti oppisin olemaan myös vähän pitkäpinnaisempi, sillä hätiköimällä ei tämän, kuten varmasti monen muunkaan ratsun kanssa pääse muualle kuin ojasta sinne allikkoon. Täytyypä joskus taas ihan varta vasten toivoa Hilanteria ratsuksi, niin pääsen varmemmin jatkamaan oppimista sen ohjauksella.
